UNELMAANI TOTEUTTAMASSA

Miten joku voikaan olla niin tohkeissaan yhdestä paperilappusesta! Olen nyt noudattanut juoksuohjelmiani  kymmenen viikkoa ja edelleen jaksan hehkuttaa tuota iki-ihanaa personal traineriani. Hämmästyttävää miten hienosti pystytään ihmistä huijaamaan saavuttamaan oikeasti hyviä tuloksia.

Kun en asiasta mitään tiennyt,

luulin ohjelman etenevän

aina vain vaativampaan päin.

Mutta ei.

Suoraan portiltamme aukeavat hyvät juoksumaastot – ainakin, jos ei ole turhan tarkka siitä, onko tie aurattu vai ei.

Nykyisen ohjelmani tavoitteena on juosta viisi kilometriä ilman taukoja. Kun en asiasta mitään tiennyt, luulin ohjelman etenevän aina vain vaativampaan päin. Mutta ei.

Kun oli juostu kolme kilometriä kilometrin pätkissä, ei tullutkaan kolmen kilometrin juoksua yhteen putkeen. Tulikin kahden kilometrin juoksu kaksi kertaa niin, että välissä kävellään kaksi minuuttia. Siinä huijataan hienosti neljän kilometrin rypistykseen. Sen jälkeen kolme kilomeriä yhteen putkeen ei kuulosta ollenkaan kamalalta.

Viime viikkoina maisemat ovat olleet valkoisen ja harmaan sävyiset.

Neljännellä harjoitusviikolla, tammikuun 29. päivänä:
Puolikas banaani aamupalaksi ja vettä. Sitten lenkille. Ensimmäiset kaksi kilometriä eivät ole aivan helppoja, mutta onneksi niiden jälkeen tulee kahden minuutin kävely. Päätän satsata siihen täysillä: hengitän ja venyttelen ylävartaloa kävellessäni. Sitten uusin voimin toiselle kahden kilometrin taipaleelle. 

Meneehän se jotenkuten. Pahimman väsymyksen tullessa ajattelen, että tämä väsymys on vain hetkellistä. Se tuntuu seinältä, mutta pusken seinän läpi. Tahdonvoimalla. – Tanttada-danttan-tinttan-tanttan, annan itselleni tahtia. Tasainen rytmi tekee hyvää. Vapaaehtoistahan tämä on. Mietin tyttäreni mielilausetta: Mikä ei tapa, se vahvistaa. Juuri niin.

Aikamoinen rypistys, mutta neljä kilometriä juosten on nyt takana! Olen taas voittanut itseni.

Jollekin toiselle olisi suurin piirtein maailman loppu,

jos jaksaisi juosta vain vaivaiset kolme kilometriä.

Kaikki on niin suhteellista. Minä intoilen kolmen kilometrin juoksusta. Jollekin toiselle olisi suurin piirtein maailman loppu, jos jaksaisi juosta vain vaivaiset kolme kilometriä. Onkin hyvä – elämässä yleensäkin – ettei vertaile itseään muihin.

Lapsena vertailu kai kuului liikuntakasvatukseen. Koulun urheilukilpailut olivat pakollisia, joten kilpaurheiltu on. On minulla joku palkintolautanenkin tallessa, kolmas palkinto jostain. Epäilenpä, että siinä sarjassa taisi olla vain kolme osallistujaa.

Lautasessa alkaa olla jo kovasti ajan patinaa. Käytän sitä kynttilän alustana.

Olen aina ajatellut,

ettei liikunta ole minun juttuni.

Minulla on ollut koko ikäni huono liikunnallinen itsetunto. Olen aina ajatellut, että en ole liikunnallinen tyyppi. Olen ratsastanut, lasketellut, pelannut tennistä ja harrastanut hyötyliikuntaa kävellen ja pyöräillen. Kaikki nuo ovat olleet mieluisia, mutta silti olen aina ajatellut, ettei liikunta ole minun juttuni.

Liikunnallisen itsetunnon vahvistuminen on siis enemmän kuin tervetullutta. Ehkä olisi jo aika unohtaa koulun liikuntatuntien joukkuejaot ja kilpailut. Olihan tunneilla jotain kivaakin, kuten polttopallo ja telinevoimistelu. Lapsena hiihtäminen ja luistelu vapaa-ajalla oli niin hauskaa, että hiihdin iltaisin yksikseni ja kaverin kanssa keksimme omia luisteluesityksiä itsellemme.

Nyt jouduin pitämään viikon tauon juoksemisesta, sillä sain CST-hoitoa. Se tekee hyvää selkärangalle ja nivelille. Täytyi antaa keholle aikaa korjata itse itseään. Mieli kaipasi juoksemaan. Kaipasin sitä intoa ja energiaa, jota juoksulenkeistä saa.

Luottavaisin mielin juoksen ohjelmaa eteeenpäin

– ja alan jo haudutella uusia  suunnitelmia. 

Tauon jälkeen aloitin kevyesti, palautumislenkillä.

Neljännellä harjoitusviikolla, helmikuun 8. päivänä:
– Juoksitko pitkän lenkin, mies huikkaa keittiöstä palatessani juoksulenkiltä. – Ee-en, vastaan, yhteensä kakskymmentä minuuttia vain, jatkan. Ja siinä samassa muistan: olen marras-joulukuussa tehnyt kuusi viikkoa töitä saavuttaakseni mahdollisuuden juosta kaksikymmentä minuuttia. Nyt se tuntuu pikkulenkiltä. Miten huikea tunne!

Liikunnallinen itsetunto vahvistuu pala palalta. Luottavaisin mielin juoksen ohjelmaa eteeenpäin – ja alan jo haudutella uusia  suunnitelmia. Alussa minulla oli tarkoituksena juosta kaksi ensimmäistä ohjelmaa, viiteen kilometriin saakka. Suunnittelin, että saavutettuani tavoitteen ylläpitäisin kuntoani juoksemalla korkeintaan niitä viiden kilometrin lenkkejä. Nyt kun siihen tavoitteeseen on jäljellä vajaat kaksi viikkoa, on alkanut mielessä pyöriä, että miksipä en jatkaisi...

Endomondo on ilmainen sovellus kuntoiluun.

Viidennellä harjoitusviikolla, helmikuun 12. päivänä:
Alkulämmittelyn jälkeen painan Endomondon käyntiin. Uskollisesti se alkaa mitata matkaa, aikaa ja vaikka mitä. Jalat painavat ja tuntuvat kankeilta. – Näillä jaloillako mun täytyy juosta kolme kilometriä, kauhistelen. – Nii-in. Ei ole vaihtojalkojakaan, joten näillä on nyt vaan pärjättävä, mietin ja toivon jalkojen vetreytyvän juostessa. 

Olen mielesssäni jakanut juoksun kolmeen kymmenen minuutin pätkään. Kun kello ensimmäisen kerran piippaa, riemuitsen. Tämä sujui sittenkin yllättävän helposti - tai ei ainakaan ollut ylivoimaisen raskasta. Vauhdissa näppäilen kelloon toiset kymmenen minuuttia. Tuntuu helpommalta kun ei muka tarvitse jaksaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan. Oikeasti tietysti tarvitsee, mutta tuntuu vaan helpommalta.

Jossain vaiheessa juoksu tuntuu tosi rankalta. – Tämä on nyt se seinä, jonka läpi on vain puskettava, ajattelen. – Tämä on nyt juuri se vaihe kun kunto nousee eniten: kun juoksee vaan, vaikka ei enää jaksaisi, motivoin itseäni. – Unelmaanihan minä tässä vain olen toteuttamassa, toistelen itselleni jaksaakseni vielä vähän.  Ja niinhän siinä lopulta käy, että kun pääsen seinän läpi, juoksu tuntuu ihan pikkuisen helpommalta. 

Hyvä, että juostessani minulla on merinovillakerrasto alla, sillä kotiin tullessani takki on aivan märkä. Täytyy vielä satsata ohuempaan takkiin. Luulenpa, että sille on vielä paljon käyttöä.

Palatessani kotipihaan kissat juoksevat minua vastaan. Tässä on Reetta.

Parin viikon kuluttua onkin aika kertoa saavutinko tuon maagiselta tuntuvan  viiden kilometrin juoksutavoitteeni. Toivottavasti en  saa kurkkukipua tai mitään muutakaan. Flunssaa on nimittäin liikkeellä.

Toivottavasti tekin vältytte flunssalta. Hyvää helmikuuta kaikille!

Sydämellisesti  tervetuloa, sinä Blogit.fi -sivuston kautta lukijaksi liittynyt! Toivottavasti viihdyt blogini parissa.