TAVOITTEESSA, TAVOITTEESTA, TAVOITTEESEEN...

On ollut flunssaa liikkeellä. Yöllä havahduin hereille. Kurkussa tuntui lievää kipua ja ensimmäinen ajatukseni oli, että apua, toivottavasti olen aamulla juoksukunnossa. En tiennyt, että sellaisia huolia voi olla olemassakaan. Ainakaan minulla. Siis ettei pääsisi juoksemaan. Niin ihminen voi muuttua – onneksi.

En ollut henkihieverissä juostessani viimeistä

puolta kilometriä - ja se on huippua se!

Viidennellä harjoitusviikolla, helmikuun 17. päivänä:
Mikä tunne! En vilkuillut kelloa enkä matkamittaria. En miettinyt, mistä saisin voimaa. En kyllä muistanut katsella maisemiakaan. Juoksin vain.

Tänään, lauantaina, oli kolmen kilometrin juoksu. Olin juossut saman matkan maanantaina. Tiesin, että pystyn siihen. En silti arvannut, että juoksu olisi näin helppoa. Tai no, helppo kuulostaa liian vaivattomalta. Sopivia sanoja ei oikein ole. Läkähtymättä? Nääntymättä? Joka tapauksessa en ollut henkihieverissä juostessani viimeistä puolta kilometriä - ja se on huippua se!

Jäin miettimään, auttoiko kenties se, että Shindoilin ennen lenkkiä. Luulisin niin. Shindo-venyttelyssä nimittäin käydään läpi kaikki tärkeät sisäelimet ja myös meridiaanit eli energiaradat. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Taltioin maisemat lähinnä mieleni sopukoihin, sillä en viitsi juosta kamera kaulassa. Loppukävelyn aikana napsin muutamia kuvia kännykällä.

Kuudennella harjoitusviikolla, helmikuun 19. päivänä:
Uskomatonta! Juoksin neljä kilometriä ilman, että missään vaiheessa olisi tuntunut tosi raskaalta. Juoksin hitaasti ja matalin askelin, mutta ei sillä väliä. Juoksin kuitenkin.

Aurinko paistoi. Hanget hohtivat. Linnut lauloivat. Kylätie oli aivan hiljainen. Täydellisestä kevättalvipäivästä ei puuttunut mitään. 

Vaatetta minulla oli ihan liikaa. Kuvittelin, että neljäntoista asteen pakkasessa tarvitsisin fleecetakin välikerrokseksi, mutta parempi olisi ollut merinovillapaidan ja tuulitakin yhdistelmä.

Minä, koulun liikuntatuntien

viimeinen villahousu.

En olisi puoli vuotta sitten voinut kuvitella, että jään koukkuun liikuntaan. Minä, koulun liikuntatuntien viimeinen villahousu.

Kuudennella harjoitusviikolla, helmikuun 22. päivänä:
Aamulla mittari näytti 23 astetta pakkasta. Aamulenkin sijaan päätin juosta päivällä pakkasen vähän lauhduttua. Olin kuin tulisilla hiilillä. En osannut keskittyä työhön enkä mihinkään muuhunkaan.

Epämukavaa oloani purkaakseni juoksin nopeammin kuin tavallisesti. Lenkki oli siksi aika rankka, mutta pikku hiljaa mielialani alkoi kohentua. Ylihuomenna juoksen heti aamulla, vaikka mittari näyttäisi mitä vaan.

Olin ahminut valkosipulia ja C-vitamiinia pysyäkseni terveenä ja voidakseni siten juosta tavoittelemani viisi kilometriä. Olin kiitollinen, etten sairastunut, vaikka perheessämme on ollut pitkänsitkeää flunssaa.

Kuudennella harjoitusviikolla, helmikuun 24. päivänä:
Huh! Pääsin tavoitteeseeni ja juoksin viisi kilometriä. Siinä riittääkin juhlittavaa täksi päiväksi. Huomenna on lepo ja sitten alkaa uusi ohjelma. 

Pakkasta oli seitsemäntoista astetta, mikä oli minulle oikein sopiva. Ei tullut liian kuuma. Aurinko paistoi ja linnut kai lauloivat ja minä raahustin hiljaista kylätietä pitkin. Jalat painoivat ja tahdonvoimaa tarvittiin, mutta kotiovella oli hymy herkässä.

En malta luopua siitä euforisesta tunteesta

kun askel askeleelta tavoite lähestyy.

Nälkä kasvaa syödessä. Ennen kuin olin päässyt tavoitteeseeni, aloin miettiä jo seuraavaa. Ja niinhän siinä kävi, etten voinut olla tarttumatta uuteen  ohjelmaan. Sen tavoitteena on juosta kymmenen kilometriä.

En malta luopua siitä euforisesta tunteesta kun askel askeleelta tavoite lähestyy ja lopulta täyttyy. Tavoitteen saavuttaminen sinänsä ei ole tässä se isoin juttu, vaan sen tavoitteleminen. Se matka.

Olen päättänyt unohtaa huonon liikunnallisen itsetuntoni. Entinen minäni yritti toppuutella. – Et pysty siihen kun jo nyt tuo viiden kilometrin lenkki tekee tiukkaa, se hoki. En välittänyt tuollaisista puheista, vaan tuijottelin paperia.

Kahdeksan viikon ohjelmasta ensimmäiset neljä viikkoa juostaan pääasiassa korkeintaan viiden kilometrin lenkkejä. Vasta sitten lenkit rupeavat pitenemään. – Miksi en jaksaisi, uusi  minäni sanoi topakasti. – Siinä kuukauden aikana kunto varmasti kohenee niin, että pysyn ohjelman tahdissa, järkeilin. Sitäpaitsi kukaan ei vaadi minua tilille, vaikka venyttäisin tarpeen tullen harjoitteluaikaa.

Miehenikin kannusti. – Luota vain ohjelmaan kun se näyttää hyvin toimivan, hän sanoi. – Pystyt siihen kyllä, mies jatkoi. Aion yrittää, mutta lupaan olla itselleni armollinen. Ja onhan puutarhallakin lopulta sanansa sanottavana.