sunnuntai 25. helmikuuta 2018

TAVOITTEESSA, TAVOITTEESTA, TAVOITTEESEEN...

On ollut flunssaa liikkeellä. Yöllä havahduin hereille. Kurkussa tuntui lievää kipua ja ensimmäinen ajatukseni oli, että apua, toivottavasti olen aamulla juoksukunnossa. En tiennyt, että sellaisia huolia voi olla olemassakaan. Ainakaan minulla. Siis ettei pääsisi juoksemaan. Niin ihminen voi muuttua – onneksi.


En ollut henkihieverissä juostessani viimeistä
puolta kilometriä - ja se on huippua se!

Viidennellä harjoitusviikolla, helmikuun 17. päivänä:
Mikä tunne! En vilkuillut kelloa enkä matkamittaria. En miettinyt, mistä saisin voimaa. En kyllä muistanut katsella maisemiakaan. Juoksin vain.

Tänään, lauantaina, oli kolmen kilometrin juoksu. Olin juossut saman matkan maanantaina. Tiesin, että pystyn siihen. En silti arvannut, että juoksu olisi näin helppoa. Tai no, helppo kuulostaa liian vaivattomalta. Sopivia sanoja ei oikein ole. Läkähtymättä? Nääntymättä? Joka tapauksessa en ollut henkihieverissä juostessani viimeistä puolta kilometriä - ja se on huippua se!

Jäin miettimään, auttoiko kenties se, että Shindoilin ennen lenkkiä. Luulisin niin. Shindo-venyttelyssä nimittäin käydään läpi kaikki tärkeät sisäelimet ja myös meridiaanit eli energiaradat. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Taltioin maisemat lähinnä mieleni sopukoihin, sillä en viitsi juosta kamera kaulassa. Loppukävelyn aikana napsin muutamia kuvia kännykällä.

Kuudennella harjoitusviikolla, helmikuun 19. päivänä:
Uskomatonta! Juoksin neljä kilometriä ilman, että missään vaiheessa olisi tuntunut tosi raskaalta. Juoksin hitaasti ja matalin askelin, mutta ei sillä väliä. Juoksin kuitenkin.

Aurinko paistoi. Hanget hohtivat. Linnut lauloivat. Kylätie oli aivan hiljainen. Täydellisestä kevättalvipäivästä ei puuttunut mitään. 

Vaatetta minulla oli ihan liikaa. Kuvittelin, että neljäntoista asteen pakkasessa tarvitsisin fleecetakin välikerrokseksi, mutta parempi olisi ollut merinovillapaidan ja tuulitakin yhdistelmä.


Minä, koulun liikuntatuntien
viimeinen villahousu.

En olisi puoli vuotta sitten voinut kuvitella, että jään koukkuun liikuntaan. Minä, koulun liikuntatuntien viimeinen villahousu.

Kuudennella harjoitusviikolla, helmikuun 22. päivänä:
Aamulla mittari näytti 23 astetta pakkasta. Aamulenkin sijaan päätin juosta päivällä pakkasen vähän lauhduttua. Olin kuin tulisilla hiilillä. En osannut keskittyä työhön enkä mihinkään muuhunkaan.

Epämukavaa oloani purkaakseni juoksin nopeammin kuin tavallisesti. Lenkki oli siksi aika rankka, mutta pikku hiljaa mielialani alkoi kohentua. Ylihuomenna juoksen heti aamulla, vaikka mittari näyttäisi mitä vaan.

Olin ahminut valkosipulia ja C-vitamiinia pysyäkseni terveenä ja voidakseni siten juosta tavoittelemani viisi kilometriä. Olin kiitollinen, etten sairastunut, vaikka perheessämme on ollut pitkänsitkeää flunssaa.

Kuudennella harjoitusviikolla, helmikuun 24. päivänä:
Huh! Pääsin tavoitteeseeni ja juoksin viisi kilometriä. Siinä riittääkin juhlittavaa täksi päiväksi. Huomenna on lepo ja sitten alkaa uusi ohjelma. 

Pakkasta oli seitsemäntoista astetta, mikä oli minulle oikein sopiva. Ei tullut liian kuuma. Aurinko paistoi ja linnut kai lauloivat ja minä raahustin hiljaista kylätietä pitkin. Jalat painoivat ja tahdonvoimaa tarvittiin, mutta kotiovella oli hymy herkässä.


En malta luopua siitä euforisesta tunteesta
kun askel askeleelta tavoite lähestyy.

Nälkä kasvaa syödessä. Ennen kuin olin päässyt tavoitteeseeni, aloin miettiä jo seuraavaa. Ja niinhän siinä kävi, etten voinut olla tarttumatta uuteen  ohjelmaan. Sen tavoitteena on juosta kymmenen kilometriä.

En malta luopua siitä euforisesta tunteesta kun askel askeleelta tavoite lähestyy ja lopulta täyttyy. Tavoitteen saavuttaminen sinänsä ei ole tässä se isoin juttu, vaan sen tavoitteleminen. Se matka.

Olen päättänyt unohtaa huonon liikunnallisen itsetuntoni. Entinen minäni yritti toppuutella. – Et pysty siihen kun jo nyt tuo viiden kilometrin lenkki tekee tiukkaa, se hoki. En välittänyt tuollaisista puheista, vaan tuijottelin paperia.

Kahdeksan viikon ohjelmasta ensimmäiset neljä viikkoa juostaan pääasiassa korkeintaan viiden kilometrin lenkkejä. Vasta sitten lenkit rupeavat pitenemään. – Miksi en jaksaisi, uusi  minäni sanoi topakasti. – Siinä kuukauden aikana kunto varmasti kohenee niin, että pysyn ohjelman tahdissa, järkeilin. Sitäpaitsi kukaan ei vaadi minua tilille, vaikka venyttäisin tarpeen tullen harjoitteluaikaa.

Miehenikin kannusti. – Luota vain ohjelmaan kun se näyttää hyvin toimivan, hän sanoi. – Pystyt siihen kyllä, mies jatkoi. Aion yrittää, mutta lupaan olla itselleni armollinen. Ja onhan puutarhallakin lopulta sanansa sanottavana.

16 kommenttia:

  1. Kuulostaa huikealle.
    Taviitteet on tehty saavutettaviksu. Askel kerrallaan. 🤗

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kaisu! Huikeaa se on nimenomaan siksi kun olen aloittanut ihan nollasta :) Joo, pikkuhiljaa...

      Poista
  2. Lämpimät onnittelut - pääsit tavoitteesesen. Siitä on luonnikasta laittaa rimaa korkeammalle. Onnistumisen iloa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tita!

      Sinulla tulee koiran kanssa kuntoilua ihan automaattisesti, mutta minun pitää asettaa tavoitteita, jotta kunto kasvaisi. Meidän pikkukoira ei kauheasti kuntoa kasvata :)

      Poista
  3. Wau! Lämpimät onnittelut tästä ensimmäisestä tavoitteesta! Ei kun kohti uusia haasteita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista, Päivi!

      Itse asiassa aloitin ihan nollasta ja tämä oli toinen tavoitteeni :) Ensimmäinen oli se, että jaksan juosta 20 minuuttia. Oikeastaan olen saavuttanut myös sen kirjoittamattoman tavoitteen, että liikkumisesta on tullut rutiini ja siitä olen tosi hyvilläni.

      Poista
  4. Lämpimät onnittelut! Olet saavuttanut tavoitteesi. Se tuntuu hyvältä - sekä fyysisesti että psyykkisesti, vai mitä? Tästä on hyvä jatkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista ja tsemppaamisesta, Anneli! En aiemmin tajunnutkaan miten paljon intoa ja energiaa liikunnasta saa. Eniten hyvä tuntuu mielessä, mutta ehkä pikkuhiljaa myös kropassakin.

      Poista
  5. Hienoa Pauliina! Tosi kiva kuulla, että olet jäänyt koukkuun. Kovissakin pakkasissa jaksat vaan lähteä ja juosta! Minä olen tänä talvena hiihdellyt, luistellut ja aloittanut saliharjoittelun (nollasta). Nyt teen vatsojakin :)) Keväällä kyllä taas siirryn takaisin juoksuun, lempilajiini. Mukavaa alkavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena! Niin, elämässä tapahtuu kaikenlaista :) Sinä päivänä kun kärvistelin sisällä liian kauan, tuntui, ettei tämä koukussa oleminenkaan ihan helppoa ole. Luulen, että juoksuhaluni loppuvat kun tulee kuumat ilmat. Pakkanen ei ole niinkään minulle este.

      Että ihan salille! Huippua, Leena! Sali ei ole minun juttuni (ainakaan vielä). Luistelua sen sijaan saatan kokeilla. Keväällä siirryn lapion varteen :)

      Kiitos samoin sinulle oikein hyvää helmikuun loppua!

      Poista
    2. Oli erittäin hyvä, että laitoit sulkuihin "ainakaan vielä". Sali ei ole koskaan ollut minun juttuni. Eikä muukaan urheilu. Mutta kuinkas onkaan käynyt?

      Poista
    3. Olisi varmaan pitänyt kirjoittaa, että en koskaan aio mennä salille, niin varmaan löytäisi itsensä sieltä vielä joskus :D

      Poista
  6. Onnittelut kun piäsit tähän etappiin. Ja kohti uusia haasteita! Minnuunkin pitäs purasta liikuntakärpänen, hiihtelen jonkunverran talavella. Kesällä liikuntoo tulloo pihahommissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Ulla! Hiihtäminen kuulostaa kivalta ja on varmasti hyvää liikuntaa. Minulla asia oli pitkään hautumassa ennen kuin kunnolla innostuin. Kaikella on oma aikansa. Voi olla, että kun puutarhakausi taas alkaa, niin pihahommat saattavat viedä voiton :)

      Poista