KIRJOITUSINTO

Jonakin vuonna järjestin blogissani arpajaiset ja sain siinä yhteydessä mielenkiintoisia kysymyksiä. Piparminttu kirjoitti: ”Olet taitava kirjoittaja – mistä intosi kirjoittamiseen on lähtöisin ja kirjoitatko muutakin kuin puutarhablogia?”

Sirkku kirjoitti: ”Olen niin kovin iloinen, että sinun blogisi on täällä. Se on raikas tuulahdus persoonallisella, iloisella tyylillä kirjoitettuna! Oletko koskaan miettinyt/suunnitellut kirjoittavasi puutarha-aiheista kirjaa, koska niin elävästi kuvailet puutarhasi kasveja? Lastenkirjaa, kenties?”

Näihin on helppo vastata lyhyesti ja ytimekkäästi: geeneistä ja kyllä.

Isäni on aina pitänyt kirjoittamisesta. Silmissäni on kuva isästä, joka naputtaa kirjoituskonetta kaksisormijärjestelmällä vinhaa vauhtia. Vieraskirjaan tai onnittelukorttiin hän usein väsäsi runon ihan tuosta noin vain ja kirjoitti sen persoonallisella käsialallaan. Ihailin hänen käsialaansa ja tekstejään.

Runoilijan lahjoja en ole perinyt. Koululäksynä meidän piti kirjoittaa runo. Minä tuskailin. En saanut paperille yhden yhtä sanaa, vaikka muuten äidinkielestä pidinkin. Opettajaisäni pelasti minut pulasta ja kirjoitti runon. Minä nolona keräsin kunnian. Opettaja luki runon luokalle ja vertasi sitä Saima Harmajan tuotantoon. Onneksi runoista ei puhuttu sen koommin.

Lapsena olin innokas kirjaston käyttäjä. Lainat merkittiin kirjan takana olevaan paperiin ja pahvikortille.

Kuva on ensimmäisestä lukukirjastani nimeltä Aikamme aapinen (Kirsi Kunnas)

Lapsena toimitin lehteä nimeltä ”Pipsa”, jonka painos oli yksi kappale. Aloitin monta kirjaa. Kirjoittelin kirjeitä ja päiväkirjaa. Yläasteella ja lukiossa pidin tutkielmien kirjoittamisesta ja haaveilin tutkijan urasta. Valitsin kuitenkin työn puheterapeuttina lasten parissa. Meni useita vuosia, etten kirjoittanut muuta kuin tenttivastauksia ja gradua.

Kuva on ensimmäisestä lukukirjastani nimeltä Aikamme aapinen (Kirsi Kunnas)

Ensimmäisen lapseni odotusaikana innostuin kirjoittamisesta uudelleen. Kirjoitin raskausajasta, myöhemmin vauvasta ja hänen kasvamisestaan. Tein näin jokaisen kuuden lapsemme kohdalla. Istuin vauva sylissäni tietokoneen ääressä ja naputtelin yhdellä kädellä. Imetin tai hyssyttelin vauvaa ja kirjoitin. Tallensin kirjoittaen jokaisen lapsen polun kielen ihmeelliseen maailmaan, leikkejä ja puuhia, juhlaa ja arkea. Kuvitin jutut valokuvilla ja kokosin albumeiksi. Jokaisesta lapsesta kirjoitin yhden albumin joka vuosi, kunnes sairauteni alkoi vaikeuttaa puuhaa.

Puutarhapäiväkirjan kirjoittamisen aloitin yhtä aikaa nykyisen puutarhani perustamisen kanssa. Siitä oli kohtuullisen lyhyt loikka bloggaamiseen tyttäreni vanavedessä. Tänä vuonna blogini täyttää yhdeksän vuotta. Blogi on tarjonnut hyvän kanavan purkaa loputonta kirjoitusvimmaa. Vuorovaikutus lukijoiden kanssa on ollut antoisaa ja mieluisaa, mutta nykyään käsien motoristen vaikeuksien vuoksi vuorovaikutus on jäänyt vähiin. 

Kirjan kirjoittamisesta haaveilin silloin tällöin. Aloin julkaista puutarhapäiväkirjojani omaksi ilokseni. Yhden kappaleen painos on minulle riittävä. Pidän kirjan taittamisesta ja oman puutarhan vaiheista on hauska myöhemminkin lukea. 

Julkaisusta puheen ollen, luonnokset-kansiossa on kolmekymmentäkolme valmista tai viimeistä silausta vailla olevaa juttua. Yritän pikkuhiljaa saada niitä julkaistua. On vain niin hauskaa keksiä uusia juttuideoita, etten tahdo ehtiä julkaisemaan vanhoja.