PUUTARHANI JA MINÄ Heinäkuussa

Heinäkuun 1. päivä

Avilla toivoo kyytiä Tampereelle. Minä olen heti valmis. – Voitais käydä Milavidassa, ehdotan Joukolle. Päivä sattuu olemaan lämmin ja kaunis.

Puitteet ovat hulppeat. Ihailen loisteliasta rakennusta ristiriitaisin tuntein. Palatsia kuutisen vuotta rakennuttaneet Nottbeckit eivät ehtineet asua lainkaan uudessa kodissaan, vaan molemmat kuolivat sitä ennen: äiti kaksosten synnytykseen ja isä umpisuolen tulehdukseen. Heidän neljä pientä orpolastaan – Iris, Andree, Alfred ja Olga – asuivat palatsissa vain kolmen vuoden ajan palvelusväen hoivissa. Surullinen tarina. Kiertelemme vielä palatsin puutarhassa, muun muassa hauskassa labyrintissa, sekä Tallipihalla. Kotimatkalla sulattelen kaikkea kokemaani.

Omaan kotiin on aina ihana tulla. Monet pionit ovat puhjenneet kukkaan päivän aikana. Puutarha alkaa olla jo melkein viidakko.

Kanat eivät, ihme kyllä, ole järjestäneet mitään yllätyksiä. Lyydia hautoo edelleen  (koemunia). Päätän, että jos joku tulevista tipuista on kukko, se saa nimekseen Alfred.


Heinäkuun 2. päivä

Kun aamulla menen kanalaan, huomaan Lyydian makaavan kylpylaatikossa. Floora seisoskelee pesän astinlaudalla. Ei ollut yllätys, että kanat ovat järjestäneet yllätyksen. Kolme päivää menikin ihan yllätyksettömästi. Seurailen tilannetta. Jonkin ajan kuluttua huomaan Lyydian asettuneen viereiseen tyhjään pesään. Että sellaista tällä kertaa!

Kahlaan puutarhan umpeen kasvaneita polkuja pitkin valokuvaamaan pioneita. Aika monet niistä ovat tänään aukaisseet kukkansa. Osa kukista on sateen tärvelemiä. Kuvaan ahkerasti, sillä huomiseksi on ennustettu rankkasateita ja kovaa tuulta.

Jännityksellä odotan tietoa siitosmunista. Lopulta saan tietää, että munia on neljä ja ne voi hakea aikaisin aamulla.


Heinäkuun 3. päivä

Vilpas tuo munat. Olin ajatellut neljää, mutta yllätyksekseni munia on viisi. Noin kalliita munia meillä ei ole varaa syödä, joten päätän laittaa kaikki viisi munaa Lyydian alle. Sitä ennen niiden on kuitenkin annettava asettua viileähkössä vuorokauden ajan. Piirrän lyijykynällä rinkulan jokaisen munan ympäri ja vien ne kallelleen varastoon. P.S. Rinkulat olisi pitänyt piirtää tussilla. Lyijykynällä piirretyt merkinnät kuluivat pois.

Illalla Jouko kantaa ämpärikaupalla pioneita sisälle. Minä huokailen ihastuksesta ja asettelen kukkia maljakoihin. Jouko kyselee, riittävätkö meillä maljakot. Nyt ei säästellä, vaan laitetaan koko ämpärillinen kukkia samaan vaasiin. Yksi maljakko ruokapöydälle, toinen soikealle pöydälle, kolmas sohvapöydälle, neljäs eteiseen ja viides vessaan. Kaikki kimput suuria ja muhkeita. Miksi en aiemmin ole hoksannut viedä pionikimppua wc:hen, sehän antaa hurmaavan tuoksun pieneen tilaan?


Heinäkuun 4. päivä

Tuulen voimakkuus hipoo myrskylukemia, mutta onneksi sää ei estä pionien siistimistä ja rikkojen kitkemistä. Eipähän ole hyttysiä eikä paarmoja. Aika kuluu kuin siivillä.

Puutarhamansikat alkavat kypsyä. Ihmettelen, että Avillan mansikkamaalta levinneet rönsyt tuottavat niin hyvää satoa. Ajattelin niiden toimivan lähinnä maan peitteenä, mutta raakileita on valtavasti. Onneksi en ehtinyt noudattaa ohjeita ja leikkaamaan rönsyjä pois.

Illalla vien munat Lyydian alle. Rauhallisesti se odottaa sylissä, kun laitan munat pesään. Tyytyväisenä se jää makaamaan. Lasken tästä eteenpäin kaksikymmentäyksi vuorokautta. Laskettu aika on siis 25.7.

–Kukko ja musta ovat yläorrella, mummo alempana ja Lyydia hautoo taaemmassa yläpesässä, Jouko raportoi myöhemmin illalla. – No, sitten asiat ovat juuri niin kuin niiden pitää ollakin, vastaan iloisena. Taitaa perheenlisäystä odotella joku muukin kuin minä.

Heinäkuun 5. päivä

Ihana aamu! Lyydia hautoo pesässä. Tuntuu mukavalta ajatella, että sillä on ihan oikeita munia alla. Sää on aurinkoinen eikä taivaalla näy tummia pilviä. Jatkan Liikenneympyrän kunnostustöitä kaivamalla pari kuoppaa pioneille sekä tasoittamalla maata.

Nautin lounaaksi piimää ja talkkunaa aivan kuten lapsuuden kesinäkin. Siitä tulee ihanan kesäinen fiilis. Asettelen singeliä laattojen väleihin. Enää yksi betonisäkillinen ja sitten on valmista. Hetken ehdin kitkeäkin ennen kuin alkaa sataa.


Heinäkuun 6. päivä

Aamu näyttää sateiselta, joten on paras tuoda puutarha sisälle. Saavillinen kukkivia pioneita tekee ihmeitä. Uudistan vanhat kimput ja teen uusia. Nautin. Pioneista on niin paljon enemmän iloa sisällä kuin ulkona sateessa.


Heinäkuun 7. päivä

Yöllä on satanut, joten puutarha on märkä. Onneksi laattojen ja tien reunasta on helppo kitkeä kastumatta itse läpimäräksi. Miten iso vaikutus pienten rikkojen nyppimisellä onkaan mehitähtien alueilla! Sadetta saadaan taas, mutta nyt on hyvä käydä sisällä syömässä. Sadekuurojen välissä ehtii siistiä muutaman pionin sekä leikata kuolleet ruusunoksat. Oi-voi ’Aichaa’! Yhtään oksaa ei jäänyt.

Sää näyttää epävakaiselta, mutta se ei estä betonivaluja. Jouko aukaisee yhdeksännen betonisäkin. Säkki riittää tismalleen loppuihin laattojen väleihin sekä yhteen erilliseen laattaan autotallin kulmalla. Oi, miten ihanaa onkaan saada laatoitus valmiiksi ja varsinkin se autotallin kulman osuus, jota olen suunnitellut vuosikausia joka kerta sen paikan yli kävellessäni.

Taivas selkenee ja ilma kirkastuu. Kiertelen valokuvaamassa. Sateinen kesä ei ole ollut eduksi pioneille. Märät, painavat pallot taivuttavat oksat, ja kukat ruskettuvat helposti sateessa. Onneksi koko talo on täynnä pioneja. Saan pionikuvia tavanomaista vähemmän, mutta joskus näinkin. Joka tapauksessa tämä kesä jää muistoihin vuotena, jolloin aniliinit pionit kukkivat runsain määrin ensimmäistä kertaa.

Sadekuurojen väleissä ehdin siirtää liian tiheässä kasvavat kehäkukat tyhjään laariin. Illalla voi hyvillä mielin leipoa pizzaa, satoi tai paistoi.

Heinäkuun 8. päivä

En muista aikaisemmin tyhjentäneeni kompostoreita näin myöhään. Ilo valmiiksi saadusta työstä on sitäkin suurempi. Nyt tästä arvokkaasta aineesta saavat parsojen lisäksi nauttia myös pionit. Sää näyttäisi muuttuvan aurinkoiseksi ja jopa kuumaksi, joten kivikompostoreiden tyhjentämisellä alkaa olla jo kiire. Nyt kuitenkin siistin pionipenkit ja kiskaisen rikkoja sieltä täältä. Pysyy puutarha edes jotenkuten kuosissaan.

Heinäkuun 9. päivä

Kun minä vielä loikoilen sängyssä, paraatipuolen portaikkoon ilmestyy ramppi. Massiivinen monumentti, mutta tietenkin turvallinen ja käytännöllinen. Ei voi mitään. Kaikkea ei voi itse valita.

Päivä on kuuma jo aamusta asti, joten nyt on hyvä lähteä ostoskeskukseen. Kanoillakin taitaa olla kuuma, kun ne vain seisovat luukun kynnyksellä. Lyydia hautoo uskollisesti. Tänään olisi hyvä aika läpivalaista munat, mutta en viitsi häiritä hautojaa.

Illalla paahde hellittää ja valo muuttuu pehmeämmäksi. Kiertelen puutarhassa ja kuvaan. Tajuan, että ramppi on pilannut suosituimman kuvauskohteeni. Harmittaa, vaikka samalla olen myös kiitollinen.


Heinäkuun 10. päivä

Hyödynnän aamun viileyden valokuvaamiseen ja muuten vain kukkien ihailuun. Teen muutaman täsmäiskun perennapenkkeihin; kitken ja leikkaan ihan kiireellisimmät vain. Sitten on vihdoin ja viimein aika ruveta pesemään pohjoisterassia. Mikä kauhea törky siellä talven jäljiltä onkaan! Olen odottanut puuhaan lämpimiä kelejä, ja nyt on se hetki. Lopulta terassi hohtaa puhtauttaan. Nyt on taas ilo kulkea sisään ja ulos.

Heinäkuun 12. päivä

Päivästä on tulossa helteinen, joten lapiohommat kannattaa tehdä heti aamulla. Saan istutettua ’Barbara Mitchel’ -päivänliljat Liikenneympyrään, mikä tuottaa minulle suurenmoista iloa. Mallaan vielä kuunliljat tuleville paikoilleen. Ai, että miten hyvältä alue jo näyttää!

Ilo lisääntyy yhä, kun poimin sinikuusamia kanoille. Poppius villiintyy herkuista niin, että sen ääni nousee falsettiin, ja minua naurattaa. Uskollinen Lyydia hautoo. Juttelee lempeästi tuleville tipusilleen. Lumikki käy fiilistelemässä viereisessä pesässä, mutta nukkumapaikka kukon kainalossa ylimmällä orrella taitaa illalla vetää pidemmän korren.

Lämpötila huitelee 27 asteessa ja tietokoneelle ilmaantuu kuumuusvaroitus. Vietän aikaani sisällä ja syön jäätelöä. Välillä käyn kanalassa katsomassa, että kaikki on hyvin. Illaksi annetaan sadevaroitus. Ukkonenkin voi jyristä. Tuntuu niin heinäkuulta.

Ilta ei tunnu viilenevän, mutta auringon paahde onneksi helpottaa. Menen puutarhaan valokuvaamaan – ja hämmästymään. Kukkia on niin paljon kaikkialla, että tunnen kulkevani kuin satukirjassa. Kaikki kukkien värit sointuvat hyvin yhteen, myös ne muutamat kirkkaankeltaiset, joista en luullut pitäväni. Puutarha on ryöstäytynyt (aika) villiksi, mutta en kanna huolta siitä nyt. Ihailen vain. Talikollekin on töitä, mutta vasta sitten kun jättipoimulehdet lopettelevat kukintaansa.


Heinäkuun 13. päivä

Menen kanalaan heti hampaidenpesun jälkeen. Ulko-ovella tuntuu kuin menisin kuumaan saunaan. Onneksi kanoilla ei ole mitään hätää. Niillä on viileitä, varjoisia paikkoja oleskeluun eikä kanalankaan lämpötila nouse yhtä korkeaksi kuin ulkona. Kikkareita kerätessäni kuulen Lyydian juttelevan tipuilleen. Ihana Lyydia! Se piipittää niille hellästi, hiljaisella äänellä.


Heinäkuun 14. päivä

Mittari näyttää 29 astetta. Tällä helteellä ei paljoa jaksa tehdä mitään. Hetken pystyy varjopaikoissa kyykkimään kitkemässä. Valvatteja, heinää ja kaikkea muutakin olisi tarjolla.

Iltapäivällä lämpötila kipuaa 30,5 asteeseen. Ukkonen jyrähtelee. Sähköt katkeilevat. Onneksi alkaa myös sataa. Minä viihdyn joka tapauksessa sisällä. Ulkona on ihan hämärää, vaikka kello ei ole paljon.

Sateen jälkeen avaan toiveikkaana ulko-oven. Ehkä ilma olisi raikastunut. Ehei, ilma on aivan yhtä painostava kuin ennen ukkostakin. Kanalassa on raukea tunnelma. Lyydia hautoo uskollisesti, välillä lepertelee pienokaisilleen. Lumikki kokeilee haudonnan ihanuutta viereisessä pesässä, Floora istuu sen edessä. Tänään on haudonnan 11. päivä, aika lailla puoliväli siis. Uskallan varovaisesti toivoa, että haudonta sujuisi ilman kommelluksia loppuun asti.

Lopulta viilenee sen verran, että uskaltaudun ulos siistimään pioneita. Tuon uusia kukkia sisälle ja asettelen ne  maitopulloihin. Illalla sataa rankasti niin kuin monesti ukonilmalla. Se on vain hyvä; puutarhaa ei tarvitse itse kastella ja huushollikin tulee joskus siivottua.

Ennen nukkumaan menoa istuskelen kanalan kynnyksellä tuulettamassa kanalaa. Kanat ovat jo orrella. Poppius käy välillä juomassa vettä, ja palaa Lumikin viereen. Korjaa paikkaansa pari askelta lähemmäs Lumikkia. Nyt ne näyttävät olevan jo kylki kyljessä, mutta taitaa vielä muutama milli olla väljyyttä, kun Poppius vielä kerran korjaa paikkaansa. Miten suloista!


Heinäkuun 15. päivä

Helteet näyttävät jatkuvan niin pitkälle kuin ennusteita riittää. Kanalan terassin pesu on parasta puuhaa mitä tiedän tällaisena hellepäivänä. Samaan syssyyn saan pestyä vielä kodinhoitohuoneen terassinkin. Ihanaa, tätä olen odottanut!

Unta odotellessa alkaa sateen kohina. Taas saavat uudet puut ja muut istutukset sopivasti vettä.


Heinäkuun 16. päivä

Pitkään jatkuva helle vie minulta voimat. Jouko laittaa kanalan eteläikkunaan varjostuksen. Minä vien kanoille vesiheinää ja ahomansikoita. Poppius tietää jo ämpärin nähdessään odottaa mansikoita. Vesiheinä ei ole niihin verrattuna mitään.


Heinäkuun 17. päivä

Koreakärsämöt, tähtiputket ja tädykkeet ahdistelevat pensasmustikkaa niin, että Jouko kiskoo ne juurineen. Asettelen kukat väliaikaisesti vanhaan lasipurkkiin, mutta kimpusta tuleekin vahingossa ihan nätti.

Ilta viilenee ja minäkin pääsen ulos puutarhaan. Valokuvaan kukkaan puhjenneita kärhöjä ja viimeisiä pionien kukkia. ’Lady Orchid’ on kauneimmillaan. Leikkaan nuorista pioneista siemenkodat pois. Niitä leikatessa tuntuu yhä vahvemmin siltä, että nyt siirrytään uuteen aikaan; aletaan kaartaa loppukesää kohti.  

Mietin, että ehkä en tänäkään kesänä vietä Tässä ei ole mitä järkeä –teemapäivää. Vaikka puutarha on kovasti villiintynyt, siellä vallitsee jonkinlainen seesteisyys.


Heinäkuun 18. päivä

Aamulla lämpötila nousee nopeasti, mutta ehdin sentään raivaamaan enimmät ruusumalvat ja häiritsevimmät heinät. Puutarhan ilme selkeytyy kivasti.

Ennen auringonlaskua pääsen puutarhakierrokselle. ’Barbara Mitchellit’ ovat puhjenneet kukkaan juuri niin kauniina, aprikoosin värisinä, kuin olin toivonutkin.


Heinäkuun 19. päivä

Olen niin yllättynyt, että nyt on jo haudonnan viidestoista päivä, eivätkä kanat ole järjestäneet mitään yllätyksiä. No, onhan tässä vielä kuusi päivää aikaa. Floora-mummon on ilmeisen vaikea luopua haudonnan ihanuudesta. Hyvin usein näen sen istuvan pesän etulaudalla. Onneksi pesästä ei ole tullut kiistaa.

Heinäkuun 20. päivä

Päivän paras uutinen: viikon päästä helteet helpottavat ja saadaan taas sadettakin. Sitä ennen kärvistellään jopa 29 asteen lämpötiloissa. 

P.S. Todellisuudessa ennusteet muuttuivat ja helteet jatkuivat vielä pitkään, mutta pelkkä ajatus hellejakson loppumisesta helpotti.


Heinäkuun 21. päivä

Kiirehdin heti hampaidenpesun jälkeen kanalaan, ettei lämpötila ehtisi nousta kovin paljon. Ja siltikin on liian kuuma. Kikkareita kerätessäni Lyydia tulee jaloittelemaan. Nyt minulla on hyvä tilaisuus kurkistaa pesään. Näen kuusi munaa aseteltuina kauniisti ringiksi. Harmi, että lyijykynällä tekemäni merkinnät ovat kuluneet pois. En siis pysty poistamaan ylimääräistä munaa. No, olkoot sitten. Luotan, että kaikki menee hyvin.

Jonkin ajan kuluttua käyn katsomassa, että Lyydia on päässyt pesälleen. On päässyt. Floora makaa pesän edessä. On selvästi hengessä mukana. Ihana Floora-mummo!


Heinäkuun 22. päivä

Tänään alkaa eteläterassin kesä. Se on nyt putipuhdas. Terassi ei olekaan koskaan ollut näin puhdas tähän aikaan kesästä.

Muutama pikkujuttu villissä puutarhassa saa paljon aikaan: apilapuskan kitkeminen, kirsikkapuun oksan leikkaaminen ja koivuangervoaitojen siistiminen saavat puutarhan taas kuosiinsa. Nyt on ihanaa ajella kirsikkapuun oksien alta ja etsiä uusia kuvakulmia.

Enää kolme päivää. Etsiskelen sopivan kokoisia kiviä tipujen juoma-astiaan. Suunnittelen kanalaan uutta järjestystä, jotta tiput pääsevät kulkemaan turvallisesti. Pesen kananmunankuoria; hienorakeista kalkkia täytyy olla myöhemmin tarjolla. Mietin ruokailua, kylpemistä, ulkoilua…


Heinäkuun 23. päivä

Tänään lähdemme ostamaan tipuille uutta kuiviketta. Pitää olla pehmeää ja pölyämätöntä. Onneksi ei tarvitse Pirkkalaa kauemmas lähteä.

Aika hurjaa, että kello on jo 19 ja mittari näyttää kaksikymmentäseitsemän astetta. Niin odotan viikonloppua, että lämpötilat alkavat laskea. 

P.S. Todellisuudessa helteet helpottivat vasta kahden viikon kuluttua, mutta silloin kuumuuteen oli jo ehtinyt tottua.


Heinäkuun 24. päivä

Touhuan kanalassa jo ennen aamupalaa, sillä pehku on vaihdettava uuteen ennen huomista. Huomenna on laskettu aika. Pesästä kuuluu kimeää piipitystä. Mitä ihmettä, voiko se olla tipujen ääntä? Lyydia makaa rauhallisena tuijotellen äärettömyyteen. Äänen täytyy kuulua Lyydian alta, mutta ovatko tiput vielä kuorissaan vai ulkona?

Sinella kurkistaa varovasti Lyydian siiven alle. Höyhenten seassa näkyy liikettä! Hyvä, että pehku on nyt vaihdettu, tipujen juoma-astia täytetty kivillä ja kulkureitit varmistettu. Nyt täytyy malttaa vielä odottaa.

Illalla päätämme siirtää Lyydian tipuineen ja munineen alapesään, etteivät tiput pääse putoamaan korkealta yläpesästä. Sinella nostaa vastustelevan Lyydian. Kanan alla on kaksi pörröistä tipua. Kolmessa munassa on pienet reiät. Ylimääräisessä munassa on särö. Siitä tuskin kuoriutuu mitään. 

Kaksi ensimmäiseksi kuoriutunutta ovat vaaleita ja pörröisiä. Ja supersuloisia. – Hei, Meelika, tervehdin. Kokonaan vaalea tipu saa nimen, joka muistuttaa Sinellasta. Pienenä hän nimittäin lallatteli: ”Entten tentten, meelika tentten…” Toisella tipulla on päälaelta selkään ulottuva paksu musta viiru. Tipu saa nimekseen Celeste.

Seurailemme tilanteen kehittymistä. Poppiuskin tarkkailee. Se hämmentyy tyhjästä yläpesästä ja menee sinne itse makaamaan. Aikoo kai pelastaa tilanteen, kun kerran emo on kadonnut jonnekin.

Pikkutiput kurkistelevat suloisesti emon siipien suojista. Floora menee makaamaan Lyydian kanssa samaan pesään. Nämä tipuset eivät ainakaan tuuliajolle jää. Varahoitaja on nokan mitan päässä.

Illalla käyn vielä varmistamassa, että kanalassa kaikki on hyvin. Ihanaa, kun Jouko haluaa tulla kanssani. Lyydia on väsynyt, mutta onnellinen. Floora on asettunut yläpesään hautomaan. Poppius haukottelee Lumikin vieressä orrella. On tainnut kukollakin olla touhuntäyteinen päivä.

Auringon laskiessa ajelen vielä ulkona. Tuntuu yllättävän viileältä, vaikka mittari näyttää kaksikymmentäviisi astetta. Ensimmäiset kaunopunahatut ja idänliljat ovat kukassa. Muurahainen ylittää polkua raahaten isoa taakkaansa. Pysähdyn, sillä muurahaisilla on etuajo-oikeus täällä. Katselen tyytyväisenä muuttunutta puutarhaa, kunnes hyttyset ajavat minut sisälle.

Miten oikeassa kanat olivatkaan silloin, kun ne eivät suostuneet hautomaan minun valitsemanani ajankohtana! Silloin tiput olisivat kuoriutuneet kesän kiireisimpään aikaan. Nyt sen sijaan, kun puutarhassa on vähän tekemistä eikä helteillä mitään jaksaisikaan, on juuri parahiksi aikaa keskittyä kanalan elämään.


Heinäkuun 25. päivä

Tunnelma kanalassa tiivistyy. Lyydian alta kuuluu piipitystä ja kaksi pientä päätä pilkistää höyhenten raosta. Lyydian silmät luppasevat. Ei ihme, että ramaisee. Koko yö varmasti mennyt pienten kanssa valvoessa. Mutta missä muut kolme tipua ovat vai ovatko ne kenties vielä kuorissaan? Floora ja Poppius seisoskelevat pesän edessä valmiina hoitamaan piiperoisia heti samalla sekunnilla, kun tarve vaatii. Minä puolestani kyykin pesän edessä kameran ja rehukippojen kanssa.

Kun Celeste meinaa tulla siiven alta, uskollinen Lyydia ohjaa sen hellästi nokallaan takaisin suojiinsa. Annan pesään vähän rehua, josta Lyydia ja tiput innostuvat. Kohta kaikki viisi vaaleaa tipua nokkivat innoissaan murusia. Kiipeilevät toistensa yli. Ihanaa, kaikki viisi tipua ovat kuoriutuneet ja hyvissä voimissa! Sen verran ehdin siinä sekamelskassa huomata, että Meelika taitaa olla ainoa kokonaan vaalea tipu.

Lyydia nousee jalkeille ja huomaan sen alla vielä yhden munan, sen liian myöhään munitun. Minun pitäisi saada muna pois, mutta en tässä hässäkässä sitä pysty ottamaan. Toivottavasti se ei mene rikki.

Poppius touhottaa rehun kanssa ja koittaa sitä tipuille tarjoilla. Lumikki saa pärjätä tarhassa omin nokkineen, sillä sulhasella on nyt tärkeämpää tekemistä. Floora touhuaa pesän edessä ja yrittää olla avuksi. Minä ojennan rehua ja räpsin kuvia niin paljon kuin vain ehdin. Kunpa joku niistä onnistuisi. Tämä se on oikeaa perheonnea!

Lopulta hässäkkä on ohi ja tiput vetäytyneet Lyydian suojiin. Kanala hiljenee taas paitsi silloin, kun Poppius hoitaa velvollisuuksiaan ja kiekaisee.

Mittari näyttää kaksikymmentäyhdeksän astetta.

Tällä kertaa saan houkuteltua Lyydian jalkeille ja totean ylimääräisen munan kadonneen. Lyydian on täytynyt syödä se, koska ei se voisi kadota kuin tuhka tuuleen.

Vien kanoille tuoretta kurkkua paloina ja teen rehusta puuroa. Hyvä, kun pienimmätkin tiput rohkenevat tulla syömään ja saavat vähän nestettä. Eivät nimittäin vielä osaa juoda vesiastiasta.

Seuraavalla kerralla keksin vielä paremman idean ja vien kurkun raastettuna. Sitä on ainakin helppo syödä. Poppiuksenkin mielestä idea on loistava. Kukko tulee avukseni tarjoilemaan herkut tipuille – kutsuu innokkaasti kaikki syömään ja nostelee kurkkuraasteen valmiiksi annosteltuna pehkuille. Saavat tipurassukat puruissa paneroitua kurkkua. Minulla on täysi työ tässä kilpajuoksussa ehtiä tarjoilemaan ruoka puhtaana, ennen kuin avuliaat aikuiset sotkevat sen. Tässä me kuitenkin hoidamme tipuja kylki kyljessä Poppiuksen kanssa. Kukko tuntuu ymmärtävän, että me olemme nyt samalla puolella. Jokin aika sitten esiintyneestä uhittelusta ei ole enää häivääkään jäljellä.

Illalla muistuu mieleen edellinen tipuhärdelli. Olinkin jo ehtinyt unohtaa, miten intensiivistä niiden hoito alussa on – huolimatta kukon ja Lyydian erinomaisesta panoksesta. Kyllä nyt maistuu uni!


Heinäkuun 26. päivä

Kipaisen kanalaan jo ties kuinka monennen kerran – on jo iltapäivä, niin ehkä seitsemännen kerran. Tipuilla täytyy aina olla raikasta vettä ja puhdasta ruokaa. Valvon ruokailuja, mutta aina minun poissa ollessani ruoka-astiat on täytetty puruilla.

Laitan pikkuruiseen astiaan (sinappitölkin kansi) tipurehua ja vettä. Poppius seuraa tarkkana vieressä. Se tietää, että ojennan ruoan tipuille. Poppius ei muista kutsua rouviaan syömään, tipujen hoitaminen on nyt tärkeintä. Kukko syö tipujen kanssa samasta astiasta aivan kuin malliksi niille. Välillä se jähmettyy liikkumattomaksi paikoilleen. Suloisinta on, kun tipu tulee silloin nokkaisemaan murusen kukon nokasta. Floora ja Lumikkikin viettävät kaiken aikansa sisällä perheonnen ihanassa kuplassa.

Näin helteisenä päivänä (29 astetta) tiput viihtyvät paljon pehkuilla ja viipottavat sinne tänne. Lasken, että kaikki ovat tallessa. Kanalassa istuskellessani olen ehtinyt seurailemaan tipuja niin paljon, että niiden nimet ovat jo vakiintuneet. Meelika on täysin valkoinen, Ellellä on vähän mustaa siiven kärjissä. Celestellä on päästä selän yli ulottuva paksu musta-ruskea raita. Alicella, tuttavallisemmin sanottuna Aliisalla, on hennompi musta raita. Se, jonka päälaella on pieni musta viiru, on Stella.

Poppius yrittää olla huolehtivainen isä, mutta ensikertalaisena se ei oikein tiedä miten isänä ollaan. Kun tiput käyvät emon alle lepäämään, Poppius näyttää ihmettelevän, mitä nyt pitäisi tehdä. Mille sitä nyt osaisi alkaa, kun tiputhan voivat millä hetkellä hyvänsä tarvita ruokaa tai muuta huolenpitoa.

Sisällä talossa huomaa, että on tipuaika. Minun kulkureittini ja sohva on merkitty paksulla kerroksella purua. Illalla uni maittaa.


Heinäkuun 27. päivä

Kipaisen puolipukeissani kanalaan. On sunnuntai ja kello on seitsemän. Tiput ovat jo täydessä touhussa. Vaihdan tipuille puhtaan veden ja tarjoan tuoretta ruokaa. Poppius touhuaa täysillä mukana tipujen ruokinnassa. Huokaisen helpotuksesta, kun tiput oppivat juomaan vesiastiasta. Nyt pääsen vähän helpommalla.

Kun tiput ovat syöneet ja kömpineet emon alle lepäämään, Poppius alkaa houkutella Lumikkia pesintäpuuhiin. Poppius makaa yläpesässä, kurluttaa ja porisee niin, että koko kukko tärisee. Lumikki ei innostu, mutta kukko yrittää sinnikkäästi. Minua huvittaa. Tästä rodusta ei ole suotta sanottu, että kukot pitävät hyvän huolen parvestaan.

Illan suussa tarjoan keitettyä kananmunaa. Minusta on liikuttavaa, kun ihan koko porukka syö sulassa sovussa samalta ruokalautaselta. Jotenkin kaikki tietävät, että tipuja ei saa häiritä. Tiput viipottavat herkkupala nokassaan kauemmas toisistaan syömään rauhassa. Nopeasti ne tuonkin oppivat. Hoksasivat nopeasti senkin, että jos ei ylety hyppäämään ruokatasolle yhdeltä reunalta, niin voi kipaista portaita pitkin toisesta suunnasta. Miten nopeasti ne kasvavatkaan! Nyt siipisulat alkavat jo näkyä hyvin. Ne ovat saaneet myös lisää värejä, paitsi Meelika, joka on kokonaan valkoinen.


Heinäkuun 28. päivä

Arki sujuu tipujen tahtiin. Pienokaiset ovat oppineet jo kuoputtamaan pehkua ja kylpemään. Topakasti ne lennättävät purua pikkuruisilla jaloillaan. Niin söpöä! Lyydia haluaisi kovasti jo ulkotarhaan, mutta sinne tiput ovat liian pieniä. Niinpä Lyydia tyytyy makaamaan ikkunan edessä tipujen päiväunien aikaan.

Ennen iltaseitsemää alkaa minun vapaa-aikani. Lyydia on johdattanut tiput pesään yöunille. Ukkonen jyrähtelee, mutta sataa vain hetken. Nautin aurinkoisesta puutarhasta. Yleisilme on rauhallinen, kun kuunliljojen kukkavarret on leikattu, pioneita siistitty ja jättipoimulehtiä parturoitu. Syysleimut ovat parhaimmillaan, monet päivänliljatkin kukkivat jo. Olen onnellinen, että Tässä ei ole mitään järkeä –teemapäivä oli tältäkin vuodelta peruttu.


Heinäkuun 29. päivä

Poppius tulee vastaani heti, kun näkee minut ovella. Se seuraa jokaista liikettäni, kun lusikoin rehua tölkin kannelle. Se tietää, että joskus saatan kaataa vettä rehun sekaan ja tehdä puuroa. Kun puuro on valmis, kukko kutsuu tipuset syömään. Jos tarjoan pelkkää kuivarehua (vesiastia on vieressä), Lyydia nostelee nokallaan vettä tipujen eteen. Ihanan huolehtivainen emo!

Pikkuväen aamupuuron jälkeen minulla on aikaa nauttia puutarhasta; värien harmoniasta sekä miellyttävästä kesätuulen vireestä. Oli onni, että tein päätöksen luopua väreiltään yhteensopimattomista kasveista ja tein muutamia muita pieniä muutoksia. Nyt saan nauttia tehdyn työn hedelmistä.

Saan iloita myös siitä, että ahkera kitkeminen on tuottanut tulosta. Nytkin kitken ja kiskon kirsikan vesoja. Muutamat vesat ovat kasvaneet parimetrisiksi katajan kätkössä. Muutama valvatti sieltä, puna-apila täältä ja hiirenvirna tuolta tekee ihmeitä. Ja kun kukkineet malvat leikkaa tässä vaiheessa, ei leviä sekään vaivaksi asti.

Päivällä tiput viihtyvät auringon läikässä ja kylpevät antaumuksella. Ne kiipeilevät jo vähän tikkaille ja puulaatikon päälle. Pitkin päivää ne vilistävät ympäriinsä ja kasvavat silmissä.

Illalla sataa kaatamalla. Tiput ovat jo kuuden aikaan menossa yöunille pesään.


Heinäkuun 30. päivä

Ulkona on kuin kasvihuoneessa. Ilmassa on ukkosta. On parasta valmistella viikonlopun matkoja ja siivota koko huusholli. Työnjälki todellakin näkyy.

Minun touhutessani sisällä pojat kaatavat ’Gårdebo’ -kirsikkapuun. Viime vuosina puu on koko ajan muuttunut yhä huonokuntoisemmaksi. On kaikille harmillista luopua isosta puusta, mutta oli surullista katsoa puun kuolemista oksa kerrallaan. Nyt saan ehkä leveän polun sähkärillä kulkemiseen itäpihalla.

Illalla kuulen anopin kertoneen tyttärelleen, että olemme tulossa ja aiomme tuoda kukkia hänelle. Liikuttavaa! Uni meinaa karata silmistä, kun mielessäni kuljen pitkin puutarhaa ja suunnittelen poimittavia kukkia maljakoita varten.


Heinäkuun 31. päivä

Aurinko paahtaa kuumasti jo aikaisin aamulla, kun menen Joukon kanssa poimimaan kukkia puutarhasta. Kurjet huutavat yläpuolellamme niin, että ääni tuntuu sisuksissa asti. Syyssinikat ovat aukeamaisillaan. Kesä alkaa vääjäämättä kääntyä syksyä kohti.

Ehdimme sopivasti ravintola Verstaan herkkupöytien ääreen. Ravintola on täynnä väkeä ja ilma tukala, vaikka ovet ovat auki ulos. Onneksi autossa on ilmastointi.

Olemme varanneet anopille ämpärillisen kukkia. Sinikka on osannut jo odottaa niitä. – Tästä tulee Sinikan kimppu, sen saat tehdä aivan itse, sanon. Vanhus on mielissään. – Mitä väriä haluat laittaa ensin, kysyn. Hän haluaa sinistä ja minä esittelen sinisiä kukkia. Syyssinikka on varma valinta. Hymyssä suin hän valitsee lisää värejä ja kukkia. Minä asettelen oksat maljakkoon hänen avukseen. Valkoista, vaaleanpunaista ja keltaista. Innostus antaa voimia tehdä täyteläinen kimppu. – On se hieno, vaikka ite sanonkin, anoppi nauraa.

Jouko tekee seuraavan kimpun ja me seuraamme jännityksellä, millainen siitä tulee. Kaunishan siitä. Minä teen oman kimppuni. Yöpöydälle riittää vielä yksi pieni maljakko. Ihmeellistä, että anoppi jaksaa olla mukana koko ajan. Tämä on selvästi meidän yhteinen tärkeä juttumme. Lupaamme tulla huomenna iltapäivällä uudestaan ja tehdä vielä kimpun hoitajienkin iloksi.