PUUTARHANI JA MINÄ Elokuussa

Elokuun 1. päivä

On 26-vuotishääpäivämme. Syön autossa pistaasijäätelöä aamupalaksi ajellessamme Vaasaa kohti. Sää on helteinen jo heti aamusta asti, mutta onneksi autossa on viileää.

Ensimmäinen kohteemme on goottilaistyylinen kauppahalli. Rakennus on upea niin sisältä kuin ulkoakin, mutta pettymykseksemme halli on suurimmaksi osaksi tyhjä. Hallin perällä on kourallinen tunnelmallisia puoteja. Eläkkeelle jääneeltä kalakauppiaalta kuulemme, että vuokrasopimuksen ehdot ovat niin kovat, ettei tulijoita löydy. Surullista.

Nyt päämääränämme on Strömsö Västervikissä. Sitä ennen kuitenkin poikkeamme muutamassa pienvenesatamassa ihailemassa merimaisemaa. Räätälinsaari on niistä ensimmäinen. Saareen asti emme tällä kertaa kävele, ehkä joskus toiste.

Haluan nähdä Salmipuiston meren äärellä, jossa kauniin merinäköalan lisäksi on punamullattuja rantamakasiineja. Istuskelemme puiston penkillä syömässä Joukon aamulla paistamaa pizzaa. Puun varjossa on sopivan viileää, mutta auringossa on tukalaa, vaikka merenrannassa olemmekin.

Variskariin olisi kiva palata myöhemmin. Nyt emme jää luontopolulle kävelemään, sillä haluan ehtiä Strömsöhön. Strömsön huvila pihapiireineen on inspiroiva. Itsellekin tulee halu väkertää jotakin yhtä tunnelmallista. Raudoitusverkkojen avulla toteutettu kivimuuri inspiroi Joukoa. Minä ihailen siistiä kasvimaata kohopenkissä, vanhoista tiilistä rakennettua huvimajaa ja modernia kasvihuonetta, jossa ei kasva mitään. Se on ennemminkin tunnelmallinen kuvauspaikka.

Vielä olisi yksi kohde jäljellä, Hietalahden puisto. Puistonäkymää hallitsee hienostohuvila, joka on valitettavasti tyhjillään. Puisto aution huvilan ympärillä on sen sijaan upea – siis siltä osin kuin ehdimme siihen tutustua ennen rankkasadetta. Vaatteet kastuvat sopivasti ja olo viilenee. Lähdemme ajelemaan Seinäjoelle päin. Anoppi odottelee meitä jo. Matkalla salamoi ja ukkonen jyrisee.

Kukkia on vielä jäljellä yhteen kimppuun. Sen teemme hoitajien iloksi. Päivänliljat ovat auenneet, joten eiliset kimput näyttävät aivan uudenlaisilta. Sinikka on iloinen. Silmät luppasevat kiinni, mutta hän ei malta nukkua. Houkuttelen häntä nukkumaan hetken ja vakuutan istuvamme tässä vieressä koko sen ajan. – Ehdin nukkumaan myöhemminkin, hän nauraa. On ihanaa nähdä nauravainen vanhus, ja riipaisevaa ajatella, kuinka pitkältä aika tuntuukaan vieraita tai apua odotellessa.


Elokuun 2. päivä

En ole nähnyt tipuja pariin päivään ja kylläpä ne ovatkin tänä aikana kasvaneet! Kaikki osaavat hypätä jo puulaatikon päälle ja viihtyvät siellä keskenään. Iltapäivällä huomaan niiden oppineen lennähtämään ikkunalaudalle. Oh-hoh! Koko päivänä en huomaa niiden nukkuvan päiväunia emon siipien suojissa. Ne tarkenevat auringon läikässä muutenkin.

Iltakuuden maissa Lyydia on johdattanut tiput pesään nukkumaan, mutta pienet eivät vielä malta rauhoittua. Vielä puoli seitsemän jälkeen ne touhuavat, kanniskelevat puruja ja tutkivat paikkoja emon läheisyydessä. Ihanat lapsukaiset!


Elokuun 3. päivä

Herään ennen seitsemää, sillä olemme lähdössä viemään Vilpasta Kustaviin. Hän aikoo purjehtia Suomenlinnaan / Halkosaareen, Ainan uuteen kotisatamaan.

Sillä aikaa, kun Vilpas on ostamassa merikarttoja, me tutustumme Ett Hem –museoon. Opastus alkaa tuomiokirkon kellon lyödessä kerran. Se on kuulemma varttikello, joka ilmoittaa kellon olevan 11.15. Opastus tekee kierroksesta mielenkiintoisen. Näemme englantilaisesta katalogista tilatut nahkaiset nojatuolit, simpukoista tehdyt kukat, hiuksista ommellut taulut, riikintaalerit ja monet muut kiinnostavat yksityiskohdat. Pöydällä on perennakirja. Ihmettelen sen kannen kuvassa olevaa väriä. Kuva on kuulemma maalattu erikseen.

Kustavin venesatamassa ihailen poikani onnellista olemusta hänen vastaanottaessaan uuden purjeveneensä. – Luotatko, että pärjään, hän kysyy. Köysiä ja purjeita on valtavat määrät, enkä ymmärrä niistä mitään, mutta minun täytyy vain luottaa. Luotan kyllä, mutta pyydän kuitenkin laittamaan väliaikatietoja WhatsAppilla.

Tavastilan kotiseutumuseo Mynämäellä on ehtinyt mennä jo kiinni, mutta onneksi sen puutarhaan voi tutustua milloin vain. Entisen kansakoulun miljöö punamullattuine rakennuksineen, vanhoine omenapuineen ja kukkaistutuksineen on viehättävä. Olen iloinen, että tulimme tänne, vaikka pyörätuolilla kulkeminen onkin hieman vaivalloista.

Pysähdymme vielä Liedon Nautelankoskella. Koski ja sen ympäristö vanhoine rakennuksineen on pysähtymisen arvoinen. Tyytyväisinä onnistuneesta matkasta ajelemme Punkalaitumen kauniiden peltomaisemien halki kotiin.

Kotona puutarhassa tuoksuvat syysleimut. Kurjet huutavat. Ne lentävät matalalta ohitseni. Katselen niiden lentoa vaikuttuneena. Vasta myöhemmin tajuan, että minulla olisi ollut kamera sylissäni. Kerrankin olisin saanut kuvan niin läheltä ja vieläpä poikkeuksellisen upeaa taustaa vasten.


Elokuun 5. päivä

Tänään on tipujen tärkeä päivä: ne oppivat menemään suureen maailmaan, ulkotarhaan. Lyydia on jo pitkään houkutellut niitä ulos, mutta tiput ovat uskaltautuneet vain ikkunalaudalle asti. Harppaus on tipuille iso ja jännittävä, mutta lopulta riemu on suuri. Voi sitä piipitystä ja kotkotusta, kun heittelen maahan kaurahiutaleita! Minun tehtävänäni on seurata mahdollisen sateen alkamista ja huolehtia, että kaikki tiput pääsevät sisälle.

Sadetta ei sittenkään tule. Iltapäivällä huomaan, että tiput ovat osanneet takaisin ikkunalaudalle. Aika ihmeellistä, sillä eiväthän ne ole vasta kuin puolentoista viikon ikäisiä.

Pidän uudenvuodenlupaukseni ja keitän riisiä Knattenin tapaan. Samalla kerään kehäkukan terälehtiä kuivattavaksikin.


Elokuun 6. päivä

On niin tuulinen ja kylmä päivä, etten voi päästää kanoja ulos. Tipuille voisi tulla kylmä. Tuntuu vähän syksyltä. Koulutkin alkoivat tänään.

Pyydän Joukoa kastelemaan uusimmat puut sekä muut istutukset, ja niin hän tekeekin. Illalla voi tulla vettä. Kun painan pääni tyynyyn, sade kohisee ikkunan takana.


Elokuun 7. päivä

Tänään on hyvä päivä; koko kesän istutusta odottaneet ’Globosat’ pääsevät maahan. Tiput ovat juuri kahden viikon ikäisiä. Yksi pikkuinen pinkaisee emon perässä välitasolle. Sataa ja paistaa vuorotellen.


Elokuun 8. päivä

Heittelen ulos kaurahiutaleita. Lyydia kutsuu tipuja nasaalisella hanhenäänellä ja Poppiuksen kotkotus nousee falsettiin. Näin tapahtuu joka päivä, mutta aina se jaksaa naurattaa. Tipuset sinkoilevat sinne tänne kuin ammukset. Pian kaikki rauhoittuvat, kuuluu vain tasainen piipitys.

Ilta on sateinen ja siksi yllätyn nähdessäni koko kanalan porukan ulkona. Houkuttelen ne seesaminsiemenillä sisälle, etteivät pienet paleltuisi märässä maassa. Kun puolen tunnin päästä menen uudestaan katsomaan joko olisivat käyneet yöunille, Lyydia makaa ikkunalaudalla katsellen ulos. Sen höyhenten seasta pilkistää viisi pikkuista päätä.

Yllätykset eivät lopu tähän. Menen sulkemaan luukun ja näen pesän olevan tyhjä. Lyydia on keksinyt johdattaa tiput lempipesäänsä, yläkerran yksiöön!


Elokuun 9. päivä

On ihanaa olla innostunut. Olen pyöritellyt mielessäni ideaa koristeellisista betonilaatoista. Kukkien terälehdet on helppo tehdä mistä vain vanhoista lautasista, mutta vihreä varsi on haasteellisempi. Lopulta keksin tehdä varren lasihelmistä. Kokeilen ideaa olohuoneen matolle sileiden kivien avulla. Toimii.

Sopivan kokoisia lasihelmiä ei olekaan niin vain saatavana. Hämeenlinnassa niitä olisi. Ei muuta kuin suunnittelemaan matkaa Hämeenlinnaan. Ja kun kerran reissuun lähdetään, olisi kiva jatkaa Järvenpäähän Ainolaan. Varsinkin Aino Sibeliuksen puutarha kiehtoo.

Illansuun puutarhakierroksella katselen ympärilleni sillä silmällä, että minne muualle voisin betonilaattoja valaa. Niin että pitäisikö lasihelmiä ostaa vähän enemmänkin…


Elokuun 10. päivä

Mittailen betonilaattojen koot ja teen voimapaperista kaavat. Kuviot lähtevät rönsyilemään. Kaksi laattaa riittäköön alkuun, mutta uudet laattaideat ovat jo oraalla.

Tipuset kasvavat hirmuista vauhtia. Niiden värit muuttuvat niin nopeasti, että minun täytyy käydä nimet huolellisesti läpi joka päivä. Muuten en kohta tunnista niitä.

Käyn iltakahdeksan jälkeen katsomassa kanoja. Suloisinta ikinä on nähdä emon alta pilkistävät viidet nappisilmät. Eivät lapsukaiset malta mennä nukkumaan.


Elokuun 11. päivä

Tällaisten säiden en soisi loppuvan. Aurinko paistaa, tuulenvire vilvoittaa sopivasti. Haarapääskyt ovat kokoontuneet pihaamme muuttomatkaansa varten. Kaikkialla on vielä vihreää ja kaunista. Kanat ovat viihtyneet koko päivän ulkona. Minun piti tarjoilla aamupuurokin ulos, kun eivät malttaneet jäädä sisälle syömään.

Satun tarhaan sellaiseen aikaan, kun tiput ovat päiväunilla – tai ainakin niiden pitäisi olla. Siellä ne touhuavat Lyydian alla niin, että koko kanaemo heiluu. Yksi puhdistaa höyheniään. Toinen kömpii ulos ja sisään. Jotkut kurkkivat. Yksi yrittää nukkua puoliksi ulkona. Yhtäkkiä Lyydia nousee kävelemään. Päivälevon aika on ohi.

Oikeastaan on ihan hyvä, kun puutarhakausi alkaa kaartua loppua kohti. Mielessäni pyörivät jo monet sadepäivien puuhat. Sitä ennen täytyy käydä kirpputorilla.


Elokuun 13. päivä

Perheonnen kupla on puhjennut. Lyydia ajaa vanhat kanat kipakasti pois, jos ne sattuvat menemään liian lähelle tipuja. Sellaista kanalan elämä oikeasti on. Pari viikkoa elettiinkin kuin sadussa.


Elokuun 14. päivä

Tätä aamua olen odottanut kuin lapset joulupukkia. Olen lasikaupassa Hämeenlinnassa ja edessäni on lasihelmiä kaikissa väreissä. Ihastun erityisesti helmiäisenhohtoisiin väreihin. Valitsen kirjaimiin turkoosia, köynnöksiin erilaisia vihreitä, kukkiin kirkkaita värejä. Minulla on sellainen tunne, että tämä käynti ei jää viimeiseksi.

Sibeliusten pitkäaikaisessa kodissa, Ainolassa, Järvenpäässä on juuri alkamassa opastettu kierros. Opas kertoo mukaansatempaavasti Jeanin ja Ainon elämästä. Minua tietenkin kiinnostaa erityisesti Ainon puutarha. Hänen hyötypuutarhansa on ollut aivan uskomattoman suuri. En voi käsittää, miten hänen aikansa ja voimansa ovat riittäneet sellaisen perustamiseen ja hoitoon. Kukkapuutarhakin on todella kaunis. Varsinkin kaartuvat polut kukkapenkkien väleissä viehättävät minua.

Ennen kotimatkaa poikkeamme vielä Vanhankylänniemessä ihailemassa vanhaa kartanoaluetta Tuusulanjärven rannalla. Monta kohdetta jää suurten korkeuserojen vuoksi näkemättä, mutta näinkin on ihan hyvä.

Kotiin on kiva tulla ja ruveta järjestelemään uusia lasihelmiä jännittäen riittävätkö helmet. Kokonaisuus näyttää yllättävän hyvältä. Miten lie betoniin valettuna?


Elokuun 15. päivä

Tiput ovat eilisen päivän aikana kasvaneet niin, että minun täytyy huolellisesti miettiä, kuka kukin on. Lyydia ja tiput rientävät innoissaan ulos jo aikaisin aamulla, vaikka on vielä viileää. Pikkuiset ovat alkaneet leikkiä keskenään entistä enemmän; nyt näen tipujen hyppivän toisiaan vasten. Koko päivän ne viihtyvät ulkona.

Minä päästän naivistisen puoleni valloilleen ja suunnittelen yhä uusia betonilaattoja. Jospa syyskuussa pääsisin lasikauppaan uudelleen. Onneksi Joukokin pitää näistä värikkäistä lasihelmistä. – Olisipa hauska tietää, mihin kaikkiin paikkoihin betonilaattoja vielä tuleekaan, hän sanoo. Ja minähän kerron. Joukon mielestä ideani koristella sorapolkuja pienehköillä laatoilla on hyvä.


Elokuun 17. päivä

Istun sohvalla edessäni monta keskeneräistä betonilaattasuunnitelmaa. Jouko tulee ihastelemaan työtäni. Ihanaa, että hän arvostaa puuhiani. Olen onnellinen siitä koko loppupäivän.


Elokuun 18. päivä

Projektini etenee harppauksen, sillä saan kaivettua ”kynnysmatoille” kuopat ja kitkettyä niiden ympäristöt. Parasta on edetäkin, sillä uutta suunnitelmaa pukkaa. Mahdollinen ylimääräinen laastihan pitää saada käytettyä jonnekin. Hmmm… Jos kasvihuoneen eteen tekisi polun parista, kolmesta laatasta ja maalaisi ne räsymatoiksi… Noo, pelkät jämälaastithan eivät siihen riitä, mutta se onkin ihan toinen juttu.

Tänään huomaan, etteivät tiput ole enää vauvoja. Teen tuoreen puuron ja Lyydia kotkottaa tipuja paikalle, mutta lapsukaiset eivät ole kuulevinaan mitään. Mamman ei auta muu kuin mennä kullanmurujensa luo ikkunalaudalle.


Elokuun 19. päivä

Tuumasta toimeen: Jouko kantaa kivet pois, minä tasaan pohjan ja reunat. Polusta näyttää tulevan vino, mutta Jouko rientää apuun linjalankojen kanssa. Ostoslistalle kirjataan reunalautoja, rautatankoja ja betonisäkkejä.

Leikkaan väripapereista suikaleita ja sommittelen niistä maton mallin. Näyttää kivalta, varsinkin kun kuvittelee väreistä oikeat sävyt. Toivottavasti sellaisia myös myydään. Harmi, ettei syksyllä kannata maalata. Onneksi kosteus ei haittaa betonin valamista.

Tämän päivän suureksi saavutukseksi voin lukea myös kahden kuunliljan istuttamisen Liikenneympyrään. Kärsivällisesti ovat koko kesän odottaneet.

Surullista, että joudun luopumaan Poppiuksesta. Se on tosi suloinen meitä kotiväkeä kohtaan, mutta vieraita kohtaan se on vähän arvaamaton. Kunpa se ymmärtäisi, ettei sen tarvitse niin kovasti puolustaa perhettään. Olen toiveikas, että sille löytyisi toinen koti.

Elokuun 20. päivä

Kitken lammen reunan rikkoja. Alkaa sataa. Vihdoinkin on sopiva aika putiikin suursiivoukseen! Epäkäytännöllinen tila on ollut koko kesän murheenkryyni. Nyt tavarat löytävät paikkansa tuosta noin vain. Uurastan monta tuntia ja vielä vähän hommaa jääkin, mutta lopputulos on jo nyt uskomaton. Toivon huomiseksikin sadepäivää, jotta malttaisin siivota sen loppuun.


Elokuun 21. päivä

Aamu on viileä, mutta kanat haluavat ulos. – Uuuuuu, Poppius huutaa, kun heittelen kauranjyviä tarhaan. Minua naurattaa.

Betonihommiin en vielä pääse, mutta olen iloinen saadessani jaettua taas kaksi kuunliljaa Liikenneympyrään. Kitkeä en paljon ehdi, mutta vähästäkin tulee hyvä mieli.

Elokuun 22. päivä

Taiteen tekeminen on kovaa työtä. Minä teen hiki hatussa kuvion ladontamallia pahville. Jouko tekee laudoista kehikot ja raudoittaa kuopat.

– Mitä ihmettä, ehdin ajatella ennen kuin tajuan, että Lyydia on tipuineen orrella. Ensi vilkaisulla orsilla näyttikin olevan kumman täyttä. Lyydian siivet eivät meinaa riittää kaikkien tipujen ylle. Niin ne pikkupalleroiset kasvavat. Vauva-aika alkaa olla auttamattomasti ohi.

 

Elokuun 25. päivä

Väkerrän sabluunat betonivalua varten. Ne toimivat paremmin kuin osasin odottaa. Jouko puolestaan ottaa esiin betonimyllyn ja valaa pohjat.

Ihanaa, kun sataa! Pääsen viimeistelemään putiikin suursiivouksen. Olen tosi innoissani sen kauniista, selkeästä ja käytännöllisestä ilmeestä.


Elokuun 26. päivä

Ensimmäisenä aamulla mielessä on, joko tänään pääsisin valamaan betonilaatat. Asia on alkanut stressata. Sataakohan? Tuleeko betonimassasta sopivan paksua? Ehdinkö saada lasihelmet paikoilleen ennen kuin betoni kovettuu? Jääkö sabluunoista rumat jäljet? Onkohan seuraava yö liian kylmä? Miten lasihelmet toimivat betoniin valettuina?

Sää on suosiollinen. Betonimassa on juuri sopivan paksuista ja se riittää täsmälleen. Saan laitettua lasihelmet sabluunoiden avulla vaivattomasti ja ne näyttävät juuri niin hyviltä kuin olin toivonutkin. Sabluunoista jää jäljet, mutta pieni rosoisuus sallittakoon. Saan valmiiksi molemmat kynnysmatot. Olen helpottunut.

Illalla varaudun sadepäiviin ja käyn ostamassa posliinimaalaustarvikkeita.


Elokuun 28. päivä

Sää on aurinkoinen ja jopa melko kuuma. Innostun siirtämään Liikenneympyrän peittokurjenpolvia ’Grenmanin’ helmoihin. Merkkaan tikuilla paikat neljälle päivänliljalle. Näin ihana päivä saa miettimään vähän muitakin istutuksia.

Jouko siirtää mustaherukkapensaat Eteläreunalta lammen taakse. Ihailen paljaita aukkoja rinteessä. Vihdoinkin virheeni on korjattu. Vedän juhlallisesti viivan To Do -listalle.

Lyydia yrittää kärsivällisesti opettaa jälkikasvuaan orrelle nukkumaan. En tiedä kuinka kauan se istuu orrella yksin. Lopulta kuitenkin huomaan sen menneen tipujensa luo pesään.


Elokuun 29. päivä

Kyynel pyrkii silmäkulmaan kiitollisuudesta ja ilosta katsellessani puutarhaamme. Säät ovat suosineet. Niin moni unelmani on toteutunut. Olen saanut paljon sellaistakin, josta en ole osannut edes haaveilla. Uusin kiitollisuudenaiheeni on Liikenneympyrä, jonka istutukset ovat vähää vaille valmiit. Tänään sain istutettua sinne viisi suurta päivänliljaa.


Elokuun 31. päivä

Ihan pian on syyskuu. Tuntuu, että olen nauttinut herkuista koko kevään ja kesän. Nyt on vielä jälkiruoka jäljellä.