KAIKEN MAAILMAN KOTKOTUKSIA

Kanalasta kuuluu kova kaakatus jo kukonlaulun aikaan. Sieltä ne peräkanaa tulla teputtavat kun avaan oven ja lasken herkkulautasen maahan.

– Aikainen kana nappaa madon – ja juustonmurusen, Myy kaakattaa.

Tiuhti ehtii silti ensin ja ryntää juustonpala suussaan karkuun. Nuorin ja vikkelin.

Ei meillä ole nokan koputtamista.

– Hei, Viuhti ja kanaset! Mitäs teille kuuluu, minä tervehdin ovelta.

– Kukko-kiekuu-uu! Mikäs tässä kukkoillessa. Ei meillä ole nokan koputtamista, Viuhti vastaa. Herrasmies.

– Ollaan saatu vähän pesämunaa ja nyt tulee kiistaa haudotapesistä. Joskus siellä samassa pesässä on kolmekin kyyhöttämässä, Viuhti jatkaa.

– Minä olen päässyt jyvälle siitä, kumpi oli ensin, muna vai kana, Milli sanoo hiljaa.

– Ihanko totta? Kerro, pyydän uteliaana.

– No, kun menin pesälle, se oli ihan tyhjä. Ja minä jäin sinne munimaan ja pian siellä oli muna. Kana oli ensin, Milli vastaa ujosti.

– Ei muuten  ollut, Myy tuohtuu. Kun minä menin munimaan, niin siellä oli jo yksi muna. Munin siihen viereen. Muna oli ensin, Myy kaakattaa täyttä kurkkua. Milli on juuri tuollainen, Myy kotkottaa. Aina esittelemässä tiedonjyviään. Tahtoo vain sulkia hattuunsa. Ja kun siitä huomauttaa, niin ottaa heti nokkiinsa, Myy nakkelee niskojaan ja vaihtaa puheenaihetta. 

Säntäili kuin päätön kana.

– Meinasin lentää pyrstölleni kun kuulin, että Tiuhti aikoo hautoa tänä keväänä, Myy kaakattaa taas niin, että korviin sattuu.

– Muistatteko viime keväänä kun Tiuhti teki kunnon emämunauksen, Floora puuttuu puheeseen. Muni suoraan orrelta!

– Eihän se mitään, se oli niin keltanokka vielä silloin, Fiona sanoo sovittelevasti.

– Joo, ja säntäili kuin päätön kana, Floora jatkaa.

– Tuo on rumaa, Fiona lisää. Itse säikyttelitte häntä niin, että olen vieläkin ihan kananlihalla kun ajattelen sitä. Tästä pitäisi keskustella nokikkain, hän sanoo vakavana.

Fiona huomaa, että Millillä on siipi maassa. Eikä ihme.
– Älä välitä, Milli, Fiona lohduttaa. Myy on aina tuollainen. Luulee olevansa jotain. Kulkeekin aina nokka pystyssä, hän sanoo.
– Niin, elääkin kuin Ellun kanat, Milli kuiskaa. Ja joka tapauksessa muna on kanaa viisaampi, hän sanoo nyt jo vähän piristyen.

– Minusta Tiuhtin ajatus on tosi hyvä. Jos Tiuhti aikoo hautoa tänä keväänä, niin siinä siivellä hoituisi meidänkin munien hautomiset, Fiona jatkaa. Sitäpaitsi Tiuhti on niin nuori ja reipas. Siinä ei kauan nokka tuhise kun homma on hoidettu, hän vielä lisää.
– No, Tiuhti kyllä sanoi, että sitä ajatusta täytyy vielä hautoa, Milli sanoo. Mutta  kyllä Tiuhtin ajatus on minustakin hyvä, vaikka olen minä itsekin miettinyt samaa. Taidetaan tänäkin vuonna kyyhöttää pesässä kuin kainaloiset kanaset. Voi, kunpa Myy ja Floora eivät aina pistäisi nokkaansa toisten asioihin!

Sinulle ei kunnian kukko laula!

Tiuhti on nokkinut herkkunsa vähän sivummalla ja tulee hakemaan lisää. Myy ryntää Tiuhtin eteen ja nappaa juuston Tiuhtin nokan edestä.

– Sinulle ei kunnian kukko laula kun olet aina tuollainen, Fiona sanoo Myylle.

– Itse olet niin nokkava, Myy vastaa. Sinulla on oikeat kanan aivot!

– Ei noitten kotkotuksista mitään ymmärrä, Viuhti huokaisee ja löytää rouvasilleen vielä yhden juustonmurun.

– No, se nyt ei ainakaan ole sinun vikasi, minä sanon. Sinä osaat olla kukkona tunkiolla. Sinua parempaa kukkoa saa hakea. Eivät kanat pärjäisi ilman sinua – omin nokkineen.

Myy, Floora, Fiona,

Viuhti, Tiuhti ja Milli

P.S. Henkilöiden nimiä jutussa ei ole muutettu. Juttu on julkaistu asianomaisten luvalla.

Onnellista pääsiäistä!

HYVÄÄ PÄÄSIÄISEN AIKAA!

On hanget korkeat nietokset – vaikka onkin jo pääsiäinen. Olen kuullut jonkun sanovan, että ihminen saa mitä haluaa, mutta ei silloin kun haluaa. Siis kun lapsena haaveili, että saisi syödä kokonaisen kakkutaikinan eikä vain nuolla vispilöitä, niin aikuisena saisi vaikka koko kulhollisen. Silloinpa ei halua.

Ihminen saa mitä haluaa,

mutta ei silloin kun haluaa.

Lokakuussa 2015 haaveilin lumisesta puutarhasta kun alkoivat kovat pakkaset ja maa oli paljas. Nyt sitä lunta sitten on eikä tarvitse murehtia miten perennat pärjäävät.

Kunpa oppisikin olemaan tyytyväinen siitä mitä on, silloin kun sitä on. Olen usein ajatellut, että ehkä sitten joskus kahdeksankymppisenä, paljon harmaampana ja ryppyisempänä, katson vanhoja valokuvia itsestäni ja ajattelen, että olin joskus nuorena nätti.

Menestys on kuulemma sitä, että saa haluamansa. Onni on sitä, että haluaa saamaansa. Ei välttämättä ihan helppoa.

On vielä aikaa suunnitella

rippijuhlien kukka-asetelmat

ja puutarhan uudet istutukset.

Nyt olen onnellinen siitä, että perennoilla on ollut lämmin talvipeitto. Voi olla, että arimmatkin kasvit ovat vielä hengissä. Kevätkosteuttakin tulee riitämään. On vielä aikaa suunnitella rippijuhlien kukka-asetelmat ja puutarhan uudet istutukset.

Osa suunnitelmista valmistuikin ihan odottamatta. Puput nimittäin söivät kaikki omenapuut. Siis ihan kaikki ja jälkiruuaksi vielä sateenvarjojalavan. Suunnitelmissa on siis istuttaa ainakin niiden tilalle samanlaiset. Harkitsen vielä, että käyttäisinkö Haikalan puutarhalta saamaani vinkkiä ja istuttaisin samaan kuoppaan omenapuun kanssa mustaherukan. Puput eivät pidä mustaherukasta ja jättävät  pensaan keskellä kasvavan omenapuunkin rauhaan.

Iloista ja aurinkoista pääsiäistä kaikille!

TAVOITTEITA KERRAKSEEN

Puutarhan suhteen minulla on haaveita ja niitä tulee ihan mukavasti toteutettuakin. Itseä ei erikseen tarvitse motivoida puutarhahommiin. Päinvastoin. Sen sijaan olen aina ollut huono lähtemään lenkille ja varsinkin jumppaamaan. Nyt kun olen innostunut niistä molemmista, toivoisin todellakin innostuksen säilyvän.

Vietin yhden sunnuntaiaamupäivän askarrellessani motivaatiotaulun. Aarrekartaksikin sitä kutsutaan. Sellainenhan on nykyään muodissa. Olin innoissani visualisoidessani haaveitani ja tavoitteitani. Jospa taulu auttaisi minua tavoittelemaan itselleni tärkeitä asioita. Etten unohtaisi mistä haaveilen ja että oikeasti voin tehdä asioita saavuttaakseni tavoitteeni.

Osa asioista minulla on jo nyt. Haluan vaalia  niitä edelleen. Toivon niiden pysyvän arjessani tärkeinä.

Tulostin itselleni merkityksellisiä kuvia, leikkasin ja liimasin. Piirsin ja kirjoitin. Valmiin työn kehystin ja asetin sen työpisteeseeni paikkaan, josta näen sen mahdollisimman usein.

Tärkeimmät tavoitteeni liittyvät terveyteen ja hyvinvointiin. Kiinalaiset sanovat, että paras aika istuttaa puu oli kaksikymmentä vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.

Nyt on siis aika juosta, Shindoilla ja harrastaa Pilatesta, huolehtia luonnollisesta C-vitamiinin saannista ja juoda riittävästi vettä. Juoksutavoitteenani minulla on kymmenen kilometrin lenkki. Shindo-venyttelyt pyrin tekemään joka päivä, Pilatesta ryhmässä kerran viikossa ja vähän kotonakin.  Toivon, että nämä kaikki lisäävät keuhkojen toimintakykyä ja parantavat ryhtiä.

Ei haittaa

Salaa haaveilen, että liikkuvuuden lisääntyminen vähentäisi käsieni vapinaa, joka mitä ilmeisimmin on stressin jälkitila. Samalla kuitenkin haaveilen siitä, että pystyisin suhtautumaaan vapinaan hyväksyvästi. Ei haittaa, vaikka käteni vapisevat. Voin silti olla onnellinen ja tehdä kaikkia asioita. Pyrin siihen, että oppisin elämään tuon asian kanssa. Olemaan oma itseni siitä huolimatta.

Uskon, että voimme ajatuksillamme vaikuttaa omaan hyvinvointiimme. Olen sitä mitä ajattelen. Vaikka kesäpäivänä tuuli ulvoisi ja sataisi kissoja ja koiria, voin olla onnellinen. Varmasti en ole, jos harmittelen kylmyyttä ja märkyyttä – tai sitten niitä väsyttäviä hellejaksoja. Kun ajattelen olevani tyytyväinen, katson maailmaa tyytyväisyyden silmälasien läpi ja lisään omaa onnellisuuttani.

Olen

mitä

ajattelen.

Tänään

olen

levollinen.

Harmitellessani käsieni vapinaa, lisään vain sitä. Siksi ajattelen, että tänään olen levollinen. Ehkä käteni pikkuhiljaa alkavat uskoa, että ne voivat rentoutua. Tai elleivät usko, olkoot uskomatta. Minä voin silti olla onnellinen, tyytyväinen, kiitollinen, huoleton...

Lisätäkseni ihania asioita elämässäni, aloin pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Ihastuin tapaan, jossa viikon lopussa kirjataan viisi kiitollisuutta herättänyttä asiaa viikon varrelta. Tuosta hetkestä on tullut yksi viikon kohokohtia. Kirjasin sen aarrekarttaaan, etten vahingossa unohtaisi sitä.

Olen kiitollinen

My Family

Perhe on minulle hyvin tärkeä ja haluan kohdella rakkaimpiani mahdollisimman hyvin. Haluan kasvattaa lapseni kiitoksella ja jakaa kiitosta puolisollenikin. Se on kuin parfyymi. Kun sitä pirskottelee toisten päälle, siitä saa nauttia itsekin. Kirjasin sen tauluun, että muistaisin kiittää heitä useammin.

Thank You!

Pari asiaa kirjoitin englanniksi. Voi olla, että olen alkanut alitajuisesti työstää jo tulevaisuuden haavetta. Haluaisin nimittäin vahvistaa englannin kielen taitoani. Se haave saa vielä uinua rauhassa, ei kaikkea yhtä aikaa. Nyt on aika iloita liikunnasta ja terveydestä sekä perheestä ja tietenkin puutarhasta.

KEVÄTKAIHO

Tiedän sen raastavan tunteen kun odottaa kevättä malttamattomana ja sataa aina vain lisää lunta. Nyt nautin jokaisesta lumisesta päivästä, mutta muistan kuinka jonakin vuonna olen minuutti minuutilta odottanut valon lisääntymistä. Olen odottanut pälviä, maasta nousevia versonpäitä, kevätpuuhia puutarhassa. Löysin puutarhapäiväkirjastani jutun nimeltä Kevätkaiho.

Kaiholla odotan, etttä nämä kevätkaihot runsastuisivat.

Kevätkaiho.

Nyt tiedän, että se ei ole pelkästään

sininen, pieni ja suloinen.

Jos odottaa tammikuusta lähtien kevättä niin intensiivisesti kuin lapset joulua, niin rupeaahan se aika käymään pitkäksi. Millaisia uusista narsisseista mahtaakaan tulla? Paleltuivatko parsat? Selviävätkö perennat lähes lumettomasta talvesta ja märkyydestä? Mitä puutarhasta on jäljellä erikoisen talven jälkeen? Peittelen kääpiökuuset säkkikangashuppujen alle. Helpottaa vähän.

Kevätkaiho. Nyt tiedän, että se ei ole pelkästään sininen, pieni ja suloinen. Se voi olla myös iso ja raastava. Lääkkeet ovat onneksi luonnonmukaisia ilman ikäviä sivuvaikutuksia. Ensiavuksi olen lukenut puutarhakirjoja. Pahimpiin oireisiin voi nauttia pienen annoksen puutarhapäiväkirjan kirjoittamista ja ottaa muutaman talvisen valokuvan vielä tallessa olevista joulukukista ja pakkasen kourissa värjöttelevästä puutarhasta. Jos oireet eivät ota helpottuakseen, pitää turvautua puutarhan suunnitteluun. Puutarhakuvia onneksi on tietokone pullollaan.

Täytyy myöntää, etten ollut vielä asennoitunut

rikkaruohojen torjuntaan tähän aikaan.

Maaliskuun 8. päivänä kiersin lumettomassa puutarhassa tarkistamassa kuinka kasvit olivat selviytyneet talvesta. Syysleimut olivat jo pitkällä. Jättipoimulehdet olivat aluillaan, samoin helmililjat. ’My Love’ -pionit olivat helpotuksekseni hengissä! Maksaruohot olivat jo nousseet. Raparperitkin vähän kurkistelivat jo. Muutamat rikkaruohotkin olivat jo vihreinä. Täytyy myöntää, etten ollut vielä asennoitunut rikkaruohojen torjuntaan tähän aikaan. 

Vielä ei ole tämän aika.

Muutama pakkaspäivä ja jokunen lumisade tuli sentään vähän myöhemmin maaliskuun lopulla. Huokaisin helpotuksesta. Pian on huhtikuu ja sitten kevät saa jo oikeasti tulla. 

Vuodet eivät ole veljeksiä ja oma mielikin muuttuu. Tällä kertaa seuraan jännityksellä milloin alan odottaa versonpääkevättä ja mitä sitten tapahtuu.

Tervetuloa lukijakseni, Katja Päivänpesän elämää -blogista! Toivottavasti saat iloa jutuistani ja kuvistani.

KATAJAKUJAN TALVI

Oli ollut oikea unelmien talvi – juuri sellainen kuin nyt. Lunta oli satanut valtaviksi kinoksiksi ja pakkasta oli ollut niin pitkään, että se hipoi jo ennätyslukemia. Ihastelin talven kauneutta poikani kanssa kävellessämme kohti esikoulua. – Mä odotan kauheesti kesää, hän sanoi. – Mitä kivaa kesällä on, minä kysyin. Ajattelin, että ehkä hän odottaa suviseuroja ja jäätelöitä, uimista tai pyöräilemistä. – Silloin näkee enemmän oravia, kuusivuotias vastasi.

Minusta on hyvä

juuri nyt.

Minä en odota kesää, en edes kevättä. Oikeastaan minulla on jo kevät, lumikevät. Kirjoittelin siitä  aiemmin jutussani Lumikevät. Minusta on hyvä juuri nyt. Puhtaat, hohtavat hanget. Auringonpaiste. Pakkanen. Hyvät juoksukelit lumisella tiellä. Mahtava flow työssä. Puutarhakausi edessäpäin.

Kuva on tammikuulta.

Blogiystävien ikkunalaudat ovat väärällään taimipurkkeja. He kylvävät ahkerasti, kastelevat ja koulivat, latvovat ja mitä kaikkea. Puutarhaunelmat on piirretty paperille ja kevään kasvitilaukset tehty. Taimet kasvavat kohisten ja kesällä puutarha on tulvillaan kukkia ja vihanneksia.

Arvatkaapa, notkuvatko

minun ikkunalautani taimista? 

Arvatkaapa, notkuvatko minun ikkunalautani taimista? Eivät notku. Minä olen vain juossut, Shindoillut ja jumpannut. Hyvä kun edes huonekasvit olen saanut hoidettua kevätkuntoon. Olen sentään suunnitellut tekeväni puutarhasuunnitelmia.

Ulkomuratti voisi olla kaunis tässä kehikossa. Muratit ovat selviytyneet hienosti ulkovarastossa.

En sure edes

omenapuukatastrofia. 

Juuri nyt puutarha tuntuu olevan etäällä, syvällä hankien alla. En sure edes omenapuukatastrofia. Pupuilla oli ollut nälkä. Menivät omenapuut parempiin suihin.  Voi olla, että lumien mentyä monen puun täystuho harmittaa. Ajattelen kuitenkin niin, että kun/jos olen vanha ja katselen elämääni taaksepäin, niin tuskin suren sitä, etten huomannut polkea lumia matalaksi omenapuiden ympäriltä talvella 2018. Miksi siis surra sitä nyt?

Kuva on maaliskuulta. Kirsikkapuu on onneksi säästynyt pikkuhampailta.

Kaikella on aikansa. Tiedän, että kun vähän aikaa kuluu, niin tätä puutarhahöpsöä taas viedään ympäri pihapiiriä. Aavistin sen käydessäni ulkovarastossa. Jo pelkkä puutarhatyökalujen näkeminen sai aikaan lämpimän läikähdyksen sydämessä.

Sydämellisesti tervetuloa, Kati Väinölän elämää -blogista, lukijakseni! Toivottavasti viihdyt.

JALOSUKUISTA VÄKEÄ

Joskus aiemmin kirjoittelin keisareista. Keisareista tuli mieleen, että kuninkaallisia kukkia, kuninkaita, kuningattaria, prinsessoja ja prinssejä vilisee kasvien nimistössä. Johtuisikohan se kenties siitä, että entisinä aikoina puutarhat olivat ylimystön yksinoikeus? Niin, ja hieno nimi antaa kasville lisäarvoa myyntipöydällä.

Juon silloin tällöin kupin kuumaa mukista, joka
on juhlistanut Dianan ja Charlesin naimisiinmenoa vuonna 1981.

En jaksa kiinnostua naistenlehtien seurapiiripalstoista enkä muutenkaan seuraa kuninkaallisten elämää. Mutta hetkinen... Juon silloin tällöin kupin kuumaa mukista, joka on juhlistanut Dianan ja Charlesin vihkiäisiä vuonna 1981. Olin nimittäin au pairina Lontoossa kesällä 1986 kun Sarah ja Andrew vihittiin ja hämmästyneenä seurasin juhlallisuuksia. Maaseudullakin ihmiset olivat koristaneet sisääntuloväylänsä aiheeseen sopivin banderollein. Muistoksi siitä kaikesta juhlahumusta ostin Sarah & Andrew -mukin sekä kirpputorilta vielä tuon hieman siromman Diana & Charles -mukin. Sarah ja Andrew ovat eronneet jo aikoja sitten, mutta muki on kestänyt päivittäisessä käytösssä kaikki nämä vuodet. Niin myös tuo Diana & Charles -muki on edelleen jatkuvassa käytössä. Haalistunut se toki on, mutta muuten moitteettomassa kunnossa.

Kasvinimistön lukeminen on paljon kiinnostavampaa kuin julkkisjutut. On kuningasliljaa, kuningasatsaleaa, kuninkaanangervoa (kuninkaanangervo ’Kruunu’), kuninkaita montaa lajia ja lajiketta (jäävuorisalaatti ‘Ice King’, sokerimaissi ’Early King’, kevätsahrami ’King of the Striped’, torvinarsissi ’King Alfred’, ruostekukka ’Orange King’).  

Kuninkaanangervo 'Kruunu' on nupuillaan.

Kuninkaiden lisäksi on kuningatarkurjenmiekkaa, yön kuningattaria (tulppaani 'Queen of Night’) ja monia muitakin kuningattaria (punakärsämö ’Cherise Queen’, pioni ’Reine Hortense’).

Kuningatarkurjenmiekkani 'Snow Queen' on vielä nuori ja kukkii vähän vaatimattomasti.

Prinsessoja on niin runsaasti,

että niistä voisi suunnitella kokonaisen penkin.

Kasveista löytyy prinsessankakkaroita, ja vaikka minkälaisia prinsessoja. Itse asiassa prinsessoja on niin runsaasti, että niistä voisi suunnitella kokonaisen penkin (pioni ’Fairy Princess’, keijuangervo ’Little Princess’, tarhalyhtykärhö ’Princess Diana’, idänunikko ’Princess Victoria Louise’, kiinanasteri ’Princess’, tulppaani ’Pretty Princess’, ruusu ’Princess Alexandra Renaissance’, ruusu ’Princess Alexandra of Kent’, tulppaani ’Princess Irene’ , kärhö ’Princess of Wales’…).

Omasta puutarhastani löytyy herttuatar – pioni ’Duchesse de Nemours’. Se nyt ei ole varsinaista kuninkaaallista väkeä, mutta jaloa sukua joka tapauksessa.

Ikiomasta prinssistä

haaveilevan

unelma voi täyttyä.

Ikiomasta prinssistä haaveilevan unelma voi täyttyä. Valittavana on esimerkiksi viinikärhö ´Prince Charles´, pihaorjanlaakeri 'Blue Prince' tai krookus 'Prins Claus'. Pussillinen krookuksen sipuleita ei edes maksa maltaita.

Sen sijaan koko hovin saaminen puutarhaan olisi jo paljon vaikeampaa. Mistä löytyisi hovipoika? Löytyy sentään piiankieli. Koko penkin kruunaisivat kruunuvuokko ja kuninkaanangervo ’Kruunu’.

Kaiken tämän kuninkaallisen hössötyksen jälkeen herää kysymys: miksihän mukulaselleri on saanut lajikenimekseen ’President’?

KITKUTELLEN KYMPPIÄ KOHTI

Minun ei tarvitse olla kesällä bikinikunnossa. Riittää, että talikko ja lapio heiluvat entiseen malliin ja mieluiten vähän rivakamminkin. Ja sitä parempi, mitä paremmin selkä kestää huhkimisen puutarhassa.

Lähdin rohkeasti tavoittelemaan uutta virstanpylvästä, kymmenen kilometrin juoksua. Noudatan nyt kolmatta saman kirjan viidestä juoksuohjelmasta. Kirjan nimi on Juokse! Parempaan kuntoon nopeasti ja helposti.

Olen hehkuttanut sen juoksuohjelmia jo aiemmissa jutuissani. Aloittelijan ohjelmasta kirjoitin jutuissani Puuakasta juoksijaksi sekä Vauhdissa. Seuraavasta, viiden kilometrin lenkkiin tähtäävästä ohjelmasta, intoilin jutuissani  Uutta tavoitetta kohti ja Unelmaani toteuttamassa.

Joskus on vastassa ylämäki, mutta mäen takaa siintää kirkas taivas.

Jos juostavana on viisi kilometriä,

siihen asennoituu niin, että juoksee sen.

Jonakin päivänä juoksu sujuu helpommin kuin toisena päivänä. Kunpa tietäisinkin, mitkä kaikki tekijät siihen vaikuttavat. Yksi asia kuitenkin on varma: asenne ratkaisee. Jos juostavana on viisi kilometriä, siihen asennoituu niin, että juoksee sen. Kun on asennoitunut kolmeen kilometriin, pidempi matka tuntuu mahdottomalta.

Avantouinnissa koin ensimmäisen kerran päättäväisyyden huikean voiman. Siskoni oli varovasti kysynyt minua mukaansa avantoon. Lupauduin. En jäänyt miettimään, menisinkö. Viikon kuluttua matkustin hänen luokseen. Olimme sopineet, että käymme avannossa heti ennen mitään muuta. Se oli hyvä päätös, ei jäänyt mahdollisuutta jahkailuun.

Toimin kuin kone, mekaanisesti vain ajattelematta mitään. Varusteet päälle, kävely rantaan, pulahdus hyiseen veteen, saunatakki päälle ja kävely takaisin. Tunne oli sanoinkuvaamattoman hieno: pystyin siihen eikä se edes tuntunut pahalta. Seuraavana aamuna sama uudestaan.

No niin, tässä sitä nyt

ollaan taas epäilysten vallassa,

että tuleeko tästä yhtään mitään.

Ensimmäisellä harjoitusviikolla, maaliskuun 3. päivänä:
No niin, tässä sitä nyt ollaan taas epäilysten vallassa, että tuleeko tästä yhtään mitään. Lupasin selättää huonon liikunnallisen itsetuntoni ja mennä vain rohkeasti ja luottavaisesti kohti kymppiä. Silti olen tässä miettimässä, otanko lisäaikaa tavoitteen saavuttamiseen.

Raahustin tänään ohjelman mukaisen kolmen kilometrin lenkin. Täysi työ siinä oli. Juostessani ihmettelin, miten olenkaan jaksanut viikko sitten juosta viisi kilometriä. Olen onnellinen, että ylihuomenna on tämä sama kolmen kilometrin lenkki. Jospa se menisi edes himpun verran helpommin. Saisi taas lisää luottamusta. 

Ehkä se ei olekaan motivaatio,

vaan juoksemisesta on tullut rutiini.

Ei vaan osaa olla lähtemättä.

Kunnossani ei ole kehumista, mutta motivaatio on onneksi korkea. Tai ehkä se ei olekaan motivaatio, vaan juoksemisesta on tullut rutiini. Ei vaan osaa olla lähtemättä. Se on vähän kuin hampaitten pesu. Eihän sitä mieti huvittaako tai minkä takia pesee hampaansa tai onko se suoranaisesti hauskaa. Pesee vain.

Toisella harjoitusviikolla, maaliskuun 5. päivänä:
Olin valvonut yön vatsakipuisen koiran kanssa, mutta silti koko aamupäivän mietin missä välissä pääsisin lenkille. Eläinlääkärissä käynnin jälkeen sitten pääsin ja hikoilin kolmen kilometrin lenkin. Aika tikkuista ja takkuista juokseminen oli.

Olin onnellinen kun sain juostua lenkin  40 sekuntia nopeammin kuin viimeksi. Edistys ei päätä huimaa, mutta enpähän mennyt takapakkia sentään.

Ohjelma on mukavan vaihteleva. Tämä ohjelma sisältää melkein joka viikolla yhden spurttiharjoittelun. Puolen minuutin spurtti ja minuutin kävely kahdeksan kertaa. Parasta onkin juuri se, ettei pääse kyllästymään.

Tuntuu vain, etten tehnyt harjoitusta kovin tehokkaasti

kun en juoksun jälkeen ollut puolikuollut.

Toisella harjoitusviikolla, maaliskuun 8. päivänä:
Nämä spurtit eivät ole lempilajini. Jatkuvaa sähläämistä kellon kanssa. On tämä kyllä ihan kivaa vaihtelua. Ja voihan tästä olla jotain hyötyäkin. Tuntuu vain, etten tehnyt harjoitusta kovin tehokkaasti kun en juoksun jälkeen ollut puolikuollut.

Spurteissa ei tule maisemia katseltua, vaikka sää olisi täydellinen.

Helpolla ei pääse,

joskus tuntee olevansa

vähintäänkin henkihieverissä. 

Olen monta kertaa epäillyt kuntoni riittävyyttä ohjelman edetessä ja yhtä monta kertaa olen saanut hämmästyä: pystyn sittenkin. Helpolla ei pääse, joskus tuntee olevansa vähintäänkin henkihieverissä. Ohjelma vaikuttaa kuitenkin realistiselta. Suurimmat onnistumisen tunteet saankin juuri siitä kun olen epäillyt, etten pysy ohjelman tahdissa ja pysyn kuitenkin.

Toisella harjoitusviikolla, maaliskuun 10. päivänä:
Tänään oli viiden kilometrin lenkki. Olin venytellyt huolella, mutta silti jo alkumatkasta tuntui tikkuiselta. En ollut ainoa. Rose palasi kotiin jo postilaatikoilta. Olin päättänyt juosta ja juoksin, vaikka en olisi jaksanut. 

Metsänraja piirtyi upeana harmaata taivasta vasten, mutta en jaksanut sitä ihailla. Ajatukset puuroutuivat.  Ainoa mikä kantoi, oli luja päätös juosta.

Olin laittanut kellon soimaan pari minuuttia ennen arvioimaani aikarajaa. Ylämäessä katsoin Endomondon mittaamaa aikaa ja otin kuin otinkin ylämäessä loppukirin. – Minun on alitettava viimekertainen aika edes 20 sekunnilla, päätin ja pistin lenkkaria toisen eteen. 

Kotona huomasin alittaneeni ajan yli kolmella minuutilla. Jihuu!! Olin siinä väsymyksessä muistanut viimekertaisen aikani väärin.

Lysähdin eteisen tuolille riisumaan lenkkareitani. Rose juoksi hakemaan lempileluaan. Olin kai sen näköinen, että olisin leikin tarpeessa.

Kolmannella harjoitusviikolla, maaliskuun 12. päivänä:
Tänään en epäillyt jaksamistani, vaan lähdin reippain mielin tavoitteenani alittaa edellispäiväinen aika viiden kilometrin matkalla. Johtui varmaan asenteesta, sillä askel tuntui kulkevan aika mukavasti. Ei se helppoa ollut, mutta pikkuisen helpompaa kuin viimeksi. 

Aikaa en  suureksi harmikseni saanut, sillä söhäisin Endomondon  sekaisin juuri ehkä sata metriä ennen kuin viisi kilometriä tuli täyteen. Tärkeintä silti oli, että sain varmuutta: uskallan ajatella seuraavani ohjelmaa tästä eteenpäinkin.

Seuraan hauskaa #mummareenaa-blogia, jossa suurin piirtein ikäiseni nainen kuntoilee. Hän juoksee ylämäkiä ja pitkiä portaita ja käy punttisalilla. Ylämäkijuoksua hän kuvaili hauskasti, että ensin siinä luulee, että kuolee. Sitten sitä toivoo, että kuolee. Lopulta on sellainen olo, että ajattelee, ettei kuole koskaan. Minä olen päässyt vasta tuohon toiseen vaiheeseen.

Sovittelen sanoja mielessäni

ilmaistakseni tappioni blogissani.

Kolmannella harjoitusviikolla, maaliskuun 17. päivänä:
– Nyt järki käteen, päätän kompuroidessani kotia kohti viiden kilometrin juoksun jälkeen. En voi jatkaa tämän ohjelman mukaan, kun juokseminen ottaa voimille niin, etten saa edes aikaa mitattua. – Kuntonihan on vain huonontunut viime kertaan verrattuna, mietin. Siinä raahustaessani pohdin, miten jatkan. Otanko tavoitteeksi kymmenen kilometriä viikossa kymmenen kilometrin lenkin sijaan? Sovittelen sanoja mielessäni ilmaistakseni tappioni blogissani.

– Maanantaina noudatan vielä ohjelmaa, ajattelen. Silloin ohjelmassa on ylimääräinen lepopäivä ja itsensä palkitseminen. 

Viimeisen sadan metrin matkalla käteni vapisivat niin, että söhäisin Endomondon taas ihan solmuun. Sen verran ehdin näkemään, että matkaa oli kertynyt  4,91 km ja jatkoin juoksemista.  Kohta vilkaisin taas ja mittari näytti edelleen samaa. – Huh, onpa pitkä kymmenen metriä, mietin epätoivoisesti ja jatkoin juoksua. Lopulta pysähdyin ja huomasin sohaisseeni Endomondon pysähdyksiin jo silloin 4,91 km kohdalla.

Kotona katselin Endomondon mittaustuloksia. Juoksuvauhtini oli selvästi nopeampi kuin kahdella edellisellä kerralla. Olin parantanut aikaani ainakin minuutilla. Kuntoni ei siis ollutkaan huonontunut! Tuli tunne, että jatkan sittenkin. Siis enemmän kuin sen maanantain.

Tarkemmin ajatellen seuraava juoksuosuus on 40 minuuttia juoksua miellyttävällä vauhdilla. Tässä  tietokoneen äärellä se kuulostaa houkuttelevalta. Ehkä viikon päästä olen jo unohtanut nämä vaivat niin, että lähden sittenkin yrittämään kuutta kilometriä.

Luminen tie kutsuu.

Lämpimästi tervetuloa, Minna Hiidenkiven puutarhassa -blogista ja Nila Lappalainen etelässä -blogista, lukijoikseni! Ilahduin siitä kovasti. Toivon, että saatte iloa jutuistani ja kuvistani ja viihdytte lukijoinani.