KIITOKSIA JA HAPANKAALIA

Olimme saaneet kissanpennut kotiutumaan meille ja ystävystymään Rose-koiran kanssa. Touhusin kissojen ruokakuppien kanssa. – Mä laitan pennuille ruuan odottamaan, sanoin Joukolle. – Ne oppii tulemaan mielellään sisälle kun ne tietää, että täällä on herkkuja odottamassa, selitin.

Onneli ulkona ensimmäistä kertaa

Joukon mielestä ajatus oli hyvä. Hän kääntyi katsomaan minua. – Kun sä osaat toimia niin taitavasti lasten ja eläinten kanssa, niin herää kysymys, että ohjailetko sä jotenkin samaan tapaan miestäsikin, hän kysyi. – Kyllä, vastasin ja nauroin. – Se taitaa olla naisten ominaisuus, jatkoin. – Sehän on hyvä kun mies tulee sillä tavalla onnelliseksi, Jouko sanoi.  Pyysi jatkamaan samaan malliin. Hienoa.

– Kissa kiitoksella elää ja mies kanssa, kuuluu uudeksi muotoilemani sananlasku. Mitä enemmän miestä kehuu ja kiittää, sitä enemmän hän kehrää. Kiitokset eivät mitään maksa eivätkä ne ole keneltäkään pois.

Kaikki perheen nuorimmaiset

Odottaessani esikoistani, äitiysneuvolassa oli pian eläkkeelle jäävä terveydenhoitaja. Kaksi hänen neuvoistaan ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Ensimmäinen on se, että miehen tarvehierarkiassa arvostuksen saaminen on hyvin tärkeällä sijalla. Toinen on se, että hapankaali on terveellistä.

Hapankaalin syöminen on valitettavasti jäänyt aika vähiin. Arvostusta olen toivottavasti muistanut jakaa enemmän. Muistin juuri sanoa Joukolle kuinka paljon arvostan hänen pehmeitä puoliaan toki väheksymättä mitenkään hänen voimaa, rohkeuttaan, suojeluhaluaan ja muita miehisiä ominaisuuksiaan.

On ollut niin ihana kuulla kuinka paljon mies iloitsee siitä, että kissanpentuja on meillä kaksi. Mieheni ei ole ollut varsinaisesti eläinten ystävä. Hän on kyllä pitänyt eläimistä, mutta ei ole koskaan kaivannut niitä meille. Onhan niistä työtä ja vaivaa. On siis erityisen hienoa kun mies ottaa videon kissanpentujen jalkapallopelistä ja jakaa sen WhatsApp-ryhmissä. Olen siitä niin onnellinen, etten tiedä miten päin olisin.

Onnelin ja Reetan jalkapallona on hydrosorapallo.

Muistan kun nuorena sairaalan puheterapeuttina osallistuin koulutukseen, jossa kouluttaja kehoitti antamaan vanhemmille kiitosta osallistumisesta lapsen asioiden hoitoon. Olin jo silloin sitä mieltä, että puheterapia ei voi olla "koppiterapiaa", jossa terapeutti työskentelee omassa tilassaan kahdestaan lapsen kanssa. Kielihän opitaan vuorovaikutuksessa oman lähipiirin kanssa, ei vieraan aikuisen kanssa sairaalassa.

Aktiivisia vanhempia on helppo kiittää. – Mutta mitä jos vanhemmat eivät edes tuo lastaan puheterapiaan? kysyin. – Silloin voi kiittää siitä, että he sallivat terapeutin tulla kotiinsa, hän sanoi. – No, mitä jos kotona isä makaa vain sohvalla eikä sano mitään, esitin jatkokysymyksen. – Silloin voi kiittää siitä, että hän on paikalla, viisas kouluttaja vastasi. Näinhän se on. Aina voi kiittää ja saada hyvän lähtemään liikkeelle.

Onneksi olin kirjoittanut terveydenhoitajan viisaat ajatukset Onnellinen avioliitto -nimisen kirjan marginaaliin. Jotkut kohdat voivat kuulostaa sellaisinaan vanhanaikaisilta ja järjestyksessä voi olla yksilöllisiä eroja, mutta ei kannata niiden antaa häiritä. Listassa on kuitenkin mielestäni vinha perä.

Psyyken tarpeet

Mies:
1. Seksuaalinen täytttymys
2. Harrastukset, toveruus
3. Viehättävä puoliso
4. Koti lepopaikkana
5. Arvostus, ihailu

Nainen:
1. Kiintymys, hellyys
2. Keskustelu
3. Avoimuus, vilpittömyys
4. Taloudellinen turva
5. Perheeseen sitoutuminen

Kiintymystä ja hellyyttä sekä arvostusta ja ihailua voi joulunakin lahjoittaa rakkailleen mielin määrin.

Leppoisaa joulun odotusta kaikille!

ONNELI - SANKARIKISSA

Oli ollut kiireinen päivä. Oli ihanaa päästä löylyttelemään. – Oli aika tiivis päivä, mutta niin sekin vain meni, sanoin miehelleni ja aloin kuivata itseäni kylpypyyhkeeseen.

– Onneli toi rotan sisälle, tytär huutaa pesuhuoneen oven läpi. – Hyvä, Onneli! poika riemuitsee ja taputtaa. – Sä oot tosi hyvä! Hienoa, Onnneli, kuuluvat kannustushuudot. Minä säntään eteiseen puoliksi märkänä.

Onneli

Eteisessä Onneli heittelee siimahäntää innoissaan. Taitaa olla peltomyyrä. Ensimmäinen saalis! Aika ihmeellistä. Näin pian on oppinut saalistamaan. Hieno kissa.

– Äiti, se vie sen rotan olkkariin, tytär huolestuu ja seuraa silmä kovana Onnelin liikkeitä. Hän nauttii kun saa olla mukana, kun tapahtuu jotakin erityistä. Toinen tytär on pinkaissut yläkertaan. – Nyt se aikoo viedä sen matolle, tyttö jatkaa. Poikaa naurattaa. – Hienoa, Onneli! Sä teit sen, hän hehkuttaa. – Äitii, nyt se on jo olkkarissa, tyttö ilmoittaa.

Nappaan tyynyliinan, jonka olen aikonut heittää pois. Nopealla liikkeellä kietaisen jo henkensä heittäneen  hiirulaisen liinan sisään ja kääräisen nyytiksi. Ojennan nyytin Joukolle, joka juuri parahiksi tulee saunasta kylpytakissaan. Hän vie nyytin ulos. En oikein tiedä miten muutenkaan tämän tilanteen voisi hoitaa.

Sankarikissa jää etsimään saalistaan maton alta. – Mihin ihmeeseen se nyt pääsi karkaamaan, Onneli tuntuu ihmettelevän. Kauan pentu ei ehdi saalistaan kaipaamaan kun kutsun kissat syömään. Herkulliset kanapalat odottavat.

– Onneli näytti niin onnelliselta, lapset sanovat ihaillen. – Aivan varmasti, minä sanon. – Että näin nuorena, sehän on ollut meillä vasta viikon ja pari päivää! ihmettelemme kaikki. Hyvä kissa!

KOIRAN KULTAINEN SYDÄN

– Mau, kuuluu vieno ääni oven edestä. – Pissalle pitäisi päästä ja samalla tietysti vähän seikkailemaan, pentu maukuu. Toinenkin odottaa matolla.

– Roseee! Tulepa kissojen kanssa ulos, pyydän.  Rosea ei tarvitse kahta kertaa käskeä. Avaan oven. Rose juoksee ulos ja pian kissat seuraavat perässä. Jos toinen pennuista jää istumaan eteiseen, Rose tönäisee sitä kuonollaan. – Nyt mennään ulos, se tarkoittaa.

Onneli ensi kertaa ulkona meillä.

Pennut juoksentelevat pihalla milloin toistensa perässä, milloin aivan eri suuntiin. Rose pitää huolen, että molemmat ovat tallessa.

Kun kissat ovat saaneet ulkoilusta tarpeekseen, Rose haukahtaa kerran. Avaan oven. Rose juoksee sisään. Onneli ja Reetta tulevat perässä kuin hännykset.

Joskus käy kuitenkin niin, että Onneli istuu rappusilla jo ennen kuin Reetta on valmis. Se puikahtaa sisään oven raosta. Silloin Rose säntää sisään. – Missä Reetta on? meidän täytyy sanoa sille. Rose ryntää takaisin ulos. Haistelee hetken jälkiä. Sitten se juoksee metsän laitaan ja alkaa juosta leveää siksakkia Reetan takana. Niin se paimentaa pennun sisälle, vaikka emme ikinä ole opettaneet sille paimentamista.

Joka päivä ihmettelen ja ihastelen miten kultainen sydän Rosella on. Rose on sen verran hienohelma, että sitä on turha houkutella sateella ulos - paitsi silloin kun kissanpennut tarvitsevat kaitsijaa. Uskollisesti se pitää pennuista huolen olipa sää miten kurja tahansa.

Ulkoilun jälkeen syödään. Rose on hulluna raakoihin lihapulliinsa. Minun täytyy ottaa rasia pakastimesta salaa, jotta Rose ei ala vinkua ja vaatia niitä itselleen ihan heti.

Kolmikon ulkoillessa laitan Roselle lihapullat valmiiksi ja kissanpennuille oman ruokansa. Kuinka ollakaan – kerran kun kissanpennut ryntäsivät sisään, ne suuntasivat suoraan Rosen ruokakupille ja nautiskelivat lihapullista. Rose katseli vieressä. – Siinä menevät nyt minun lihapullani, mutta ei se mitään, se tuntui ajattelevan. Vauvat saavat tehdä mitä vain.

Eivät kissat toki kaikkia lihapullia syöneet. Pidin huolen, että Rose sai omansa.

Nyt on ulkoiltu ja syöty. Kissat ovat nukahtaneet tuolille. Rose odottelee leikkikavereiden heräämistä tuolin alla.

Kavereita ei jätetä edes päiväunien ajaksi!

Tervetuloa, Päivi ja Avilla, blogini lukijoiksi! Ilahdun aina tosi paljon uusista lukijoista ja blogiystävistä. Toivottavasti voin ilahduttaa teitäkin.

P.S. Kirjoitin tämän jutun ennen kuin Rose loukkasi jalkansa. Kynsi repeytyi vesilätäkön jäätyneen pinnan rikkoutuessa tassun alla. Itsenäisyyspäivän aaton iltana käytiin eläinlääkärillä ja hoidettiin haava nukutuksessa. Juokse siinä nyt sitten kissavauvojen perässä kun yhdessä jalassa on kertakäyttöhanskasta kieputettu kurja sukka ja tötterökauluri tökkii minne sattuu. Onneksi olemme jo voiton puolella ja jalka on hyvää vauhtia paranemassa. Pian pääsee koiramummokin taas riehumaan.

KISSAKIIREITÄ

Tummat silmänaluset korostuivat kasvoillani. Olin aika pökkyrässä. Olin valvonut melkein koko yön. Pari päivää olin herpaantumatta ollut valppaana joka suuntaan. Hyvä jos jossain välissä ehdin syömään tai edes käymään vessassa.

Meille oli tullut kaksi kissanpentua. Ennestään meillä oli hyvin eläinrakas koira. Rosea ei kymmenen vuoden ikä paina.

Rose oli aloittanut odottamisen jo edellisenä iltana. Se oli tarkkaan haistellut kantokopan, kissanvessan ja hiekkalapion aivan ympäriinsä. Se selvästi tiesi mitä varten sellaiset ovat.

Rose tietää, että tällaisia tarvikkeita ei joka kauppareissulla osteta. Onko meille kenties tulossa lisää kaneja?

Olimme tehneet sotasuunnitelman. Minä tervehtisin Rosen aivan tavalliseen tapaan kotiin tultuamme. Tytär jäisi kissojen kanssa autoon siksi aikaa kunnes Rose olisi sisällä ja kodinhoitohuoneen ovi kiinni. Sitten tytär kantaisi kissat kantokopassaan ulkokautta kodinhoitohuoneeseen. Rose ei huomaisi mitään ja pennut saisivat rauhassa tutustua uuteen kotiinsa.

Kotona odotellut vastaanottokomitea velvoitettiin käyttäytymään rauhallisesti ja puhumaan kuiskaamalla, etteivät kissanpennut pelästyisi mitään.

Herkkuruoka oli katettu pöytään. 

Näin tehtiin ja kaikki sujui täydellisesti. Kissat menivät heti ruokakupille syömään ja sen jälkeen alkoivat leikit. Pian ne olivat tutkineet kaikki kolot. Löysivät kukkaruukun, jonne oli ihana mennä makaamaan rönsyliljan päälle.  Ne luottivat ihmisiin, kehräsivät äänekkäästi ja nauttivat silityksistä. Olimme onnellisia kun niillä oli seuraa ja tukea toisistaan.

Onnelin tunnistaa valkoisista sukista.

Sitten alkoi se rasittavin vaihe. Ovi piti avata. Koira sai hihnan päässä katsella kissoja ovelta. Koiramummo sai täydellisen hepulin. Kukapa siinä pystyisi olla kylmän rauhallisena kun kaksi ihanaa kissimirriä kieppuu pallon perässä ja itsekin haluaisi leikkiin mukaan? Mummoparka.

Minä sitten odottamaan sitä sekunnin hetkeä, että koira on hiljaa ja salamana työntämään palkkiota kuonon eteen. Kissat tuijottavat suurin, uteliain silmin. Istuvat ja katselevat. Välillä lähestyvät arasti. Välillä luikahtavat kauemmaksi palatakseen tuijottamaan tuota metelöivää ääliötä.

Virittelemme huoneiden väliin esteen, jonka läpi ne voivat nähdä ja haistella toisiaan. Este on koottu metallituolista, keittiöjakkarasta ja erilaisista koreista. Koko talo näyttää olevan huiskin haiskin.

Onneli pötköttelee Avillan sylissä. Reetta on löytänyt pyyhkeen lämpimältä kylpyhuoneen lattialta.

Minä taiteilen siinä välissä. Palkitsen Rosea hiljaisuudesta ja rauhallisesta käyttäytymisestä niin paljon, että alkaa jo hirvittää. Menemme Rosen kanssa vähän väliä jäähdyttelemään tunteita toiseen huoneeseen. Kannustan lapsia, että kyllä tämä tästä vielä. Edetään vain rauhallisesti, ei kiirehditä. Kissat uskaltautuvat yhä lähemmäs ja lähemmäs.

Yöksi levitän patjani eteisen lattialle. Tytär nukkuu kissojen puolella ja minä koiran kanssa esteen toisella puolella. Kun talo rauhoittuu, kissat innostuvat juoksemaan. Luikahtavat esteen raosta eteisen puolelle. Välillä minut herättää koira. En saa unta. Yritän kurkkia, että onhan pennuilla kaikki hyvin. Torkahdan hetkeksi ennen kuin pennut maukaisevat aamupisulle. Ovat oppineet käymään tarpeillaan ulkona, mutta emme vielä voi päästää niitä ulos.

Onneksi on sunnuntai ja hoitoapulaisia riittää. Tarjoamme ruuan siten, että Rose syö lihapullansa esteen toisella ja kissat oman annoksensa  toisella puolella. Hihkaisemme riemusta kun Reetta-kissa puikahtaa esteen raosta maistamaan Rosen ruokakupista! Olemme voiton puolella.

–Hyviä nämä koiran nappulat, mutta eivät sentään yhtä hyviä kuin meidän omat!

Kissat haluavat jo tutkia koko talon. Rose kulkee hihnassa. Välillä annan hihnan laahata maassa. Kissat innostuvat leikkimään sillä. Hienoa! Silloin tällöin käymme Rosen kanssa vähän jäähdyttelemässä tunteita. Ehdin kirjoittaa rivin tai pari.

Murattikehikosta tuli heti pentujen suosikkipaikka.

Kun Rose nukkuu tai menee ulos, livahdan kissojen luo. Ehdin hetken silitellä tai napata söpön kuvan. Sitten minua jo tarvitaan. Rosekin haluaa rapsutuksia. Se tarvitsee huomiota ja läheisyyttä.

Rose pinnistelee itsehillinnän haasteellisella saralla. Maanantaiaamuun mennessä se on oppinut, että vinkuminen ja hössöttäminen ei kannata. Rauhallisesti käyttäytymällä saa paremmin nauttia vauvojen seurasta. Vanha koira, mutta nopeasti oppii kun motivaaatio on kohdallaan.

Lasten ollessa koulussa saan purkaa esteen eikä hihnaakaan enää tarvita. Valppaana saan silti olla. Onneksi Rose nukahtaa viereeni. Saan nukuttua kunnon päiväunet.

Sitten pääsemme ulkoilemaan. Se onkin sitten jo toisen jutun aihe.

Mukava kun liityitte lukijoikseni Virpi Villiviinin viemää -blogista ja Päivi. Olette lämpimästi tervetulleita!

URHO

Ennen kuin pääsimme tekemään talomme perustuksia, piti tontilta kaataa sankka metsä. Hommaa tuli tekemään 68-vuotias metsuri, Urho. Mieheni toimi hänen apunaan. 

Kuvan kataja ja pihlaja säästettiin. Niiden takana olevat kuuset ja koivut kaadettiin. Kuva on vuodelta 2012.

Ensimmäisenä aamuna miehet aloittivat hommansa kahdeksan tienoilla. Urho kierteli metsässä rauhallisin, vakain askelin. Mittaili puita, katseli. Sitten hän otti moottorisahan ja ryhtyi työhön. Hän sahasi rungon poikki niin, että puu rysähti juuri siihen kohtaan minne pitikin. Kun puu oli kumossa, Urho alkoi karsia puuta paksusta päästä ja mies heilutteli sahaa ohuemmassa päässä. Sitten runko pätkittiin ja siirryttiin seuraavan puun luo.

Vaikka mieheni sai huilia aina sen aikaa kun Urho sahasi runkoa poikki ja sai karsia oksat kevyemmästä päästä, työ otti voimille kevyeen sisätyöhön tottuneelle. Välillä syötiin eväät kannon nokassa. Urho sanoi sanan silloin, toisen tällöin. Ja taas jatkettiin. 

Vähän puolen päivän jälkeen raskas työ tuntui jo mieheni koko kropassa. Mieheni haaveena oli kunnon lepo. – Moneenkos asti olet ajatellut tänään tehdä? kysyi mieheni ajatellen mielessään, että ehkä kahteen tai kolmeen. – No, jos kuuteen, vastasi Urho. Pakkohan sitä oli jaksaa – ja jaksoikin kun parikymmentä vuotta Urhoa nuorempana ei kehdannut sanoa vastaankaan.

Sellaisia Urhoja meidän katajammekin ovat. Täällä ne ovat seisseet pystypäin ammoisista ajoista asti tuulessa ja tuiskussa. Valittamatta ne ovat selvinneet kuivuudesta ja paahteesta. Jos neulaset sattuvat ruskettumaan, kasvatetaan seuraavana tai sitä seuraavana vuonna uudet. Ei maailma siihen kaadu. Jos tauti iskee, siitä selvitään ehkä vähän vähemmillä neulasilla, mutta selvitään kuitenkin. Ei ruveta hötkyilemään.

Eivät ne montaa sanaa sano. Mielessään miettivät maailman menoa, vakaviakin elämän kysymyksiä. Tipauttavat harkitun sanan harvakseltaan.

Juurevasti ne ovat asettuneet synnyinseudulleen eivätkä maailmalle haikaile. Mihin sitä nyt kotoaan lähtisi? Olen kuullut, ettei luonnonvaraisen katajan siirto metsästä puutarhaan yleensä onnistu. Kotikonnuillaan haluavat asustella. Lapset ovat eri asia. Astiataimet menestyvät hyvin ja niitä mekin olemme ostaneet alkuperäisten lisäksi. Kun sellaisen istuttaa sopivasti jonkin ison kiven lähelle, näyttää kuin kataja olisi kasvanut siitä aina.

Emännällä on vähän runsaammat muodot.

Mieluisin paikka katajalle on valoisa ja niukkaravinteinen, mutta kasvualusta saa olla kuiva tai tuore. Meidän katajamme ovat alun perin asettuneet savimaahan, joka ei taida olla edes kovin läpäisevä. Taimia en sellaiseen paikkaan uskaltaisi istuttaa, mutta itsepähän ovat tiluksensa valinneet.

Lapsia täytyy hoitaa, totta kai. Istutuksen jälkeen kastelusta on huolehdittava parin kasvukauden ajan. Parina kolmena ensimmäisenä vuonna katajat kannattaa varjostaa kevätahavalta, mutta sen jälkeen ne jo pärjäilevät omillaan.

Katajat luovat kauniin taustan kukkiville perennoille. Kuvassa etualalla jalopähkämö, taaempana jättipoimulehti sekä nuori juhannusruusu 'Plena'.

Alun perin sijoitimme talon paikan siten, että yhtään komeaa katajaa ei tarvinnut kaataa. Vain yhtä pientä ja huonokuntoista emme voineet säästää. Olemme niin onnellisia katajista, että halusimme osoitteeksemmekin Katajakujan.

Elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu, tulee murheita ja kaikenlaista. Yksi isoista katajistamme vaurioitui pahoin rakennusaikana. Se kallistui 45 asteen kulmaan. Kesä kului ja katselin onnetonta puuta. Siinä se sinnitteli tietämättömänä katalista ajatuksistani. Olin nimittäin jo puhunut miehelleni, että tuon raasun voisi sahata poikki. Eihän se ollut alun perinkään kovin komea, toisten puiden välissä sinnitellyt. 

Tässä asennossa katajaparka sitkutteli koko rakennuskesän.

Seuraavana keväänä lintu teki pesän puun latvaan, joka nyt oli niin matalalla, että pesään saattoi melkein kurkistaa. Muutin mieleni. Katajahan oli elossa ja täysin vihreä. Mieheni suoristi katajan, sitoi sen palotikkaisiin ja tuki vielä toiselta puolelta kepillä. Päätin, että jos se tästä kaikesta selviytyy, se saa kunniamaininnan ja saa kasvaa pihassamme viimeiseen neulaseen asti. Kastelin sitä silloin tällöin pitkin kesää. Selvisihän se. Toki elämän kolhut näkyvät, mutta onpa katajalla kerrottavaa lastenlapsilleen.

Alkuperäiset pilarikatajat ja heidän vähän runsasmuotoisemmat emäntänsä ovat saaneet seurakseen ’Suecica’ -katajia sekä laaka- ja rohtokatajia. He ansaitsevat aivan omat juttunsa joskus toisella kertaa.

Nyt Katajakujalle on tullut talvi. Vakaina Urhot seisovat ja suojelevat heikompiaan talven tuulilta ja viimoilta.

Kuva on vuodelta 2014.

Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomen täyttäessä sata vuotta! 

TÄMÄ MAA

Tämä maa on metsää ja vuorta,

tuhat järveä siintelevää

elopeltoa, luhtaa ja saarta,

nevat korvetkin viehättää.

Tämä maa on puhdas ja kaunis,

täällä mieleni levätä saa.

Kesätaivaan sineen se nousis

kiitoslaulua kaiuttamaan.

Tämä maani on Jumalalta. 

Hän on kansojen johdattaja.

Hän sortajan painojen alta

oli kansamme pelastaja.

Tämä maa on minulle hyvä,
täällä taivaiset sävelet soi

kun sovinnon saarnassa yhä

synnit anteeksi saada nyt voi.

Tämä maa on vapauteni,

jonka vapaaksi ostivat ne

tuhatlukuiset isät ja veljet;

he näin maatani puolustivat.

 Tämä maa on lasten ja nuorten,

jotka luotatte Jumalaan.

Te uskosta voimanne saatte

myös toivoon ja tulevaan.

Tämä maa on minulle parhain,

täällä kotini, vanhempani,

hyvät ystävät, läheisin, rakkain,

tämä onneni on, kaikkeni.

Tämä maani on viimein hauta,

jossa rauhassa levätä saan.

Oi, Herrani, auta, auta

ikionnesi saavuttamaan.

Sanat: Ermo Mutanen. Runon on säveltänyt Pekka Ruokokoski. 

Onnea ja Jumalan Siunausta 100-vuotiaalle Suomelle ja Teille, hyvät lukijani!

PUSI-PUSI

Olimme ajaneet jo 165 kilometriä. Tie kapeni entisestään eikä taloja ollut näkynyt enää pitkään aikaan. – Onko osoite nyt varmasti oikea, mies kyseli. – Onkohan sellaista katua olemassakaan, hän epäili. Navigaattori näytti, että olisimme muutaman kilometrin päässä. Liikennemerkki osoitti, että tulossa on vaarallisen jyrkkä ylämäki. Vielä toinen ja ties kuinka monta. – Tämähän on aivan kuin Alpeilla ajelisi, nyt minä alan ymmärtää, sanoin.

Viimein kaarsimme jyrkästi kapealle metsätielle  ja pienen talon pihaan. – Onko nyt kamera? huolehdimme. Avilla seisoi jo kantokopan kanssa ulkona.

– Hei! Tervetuloa! Nice to meet you! Haluatteko kahvia tai teetä? Do you want some juice or milk? Kissat ovat täällä. Their mother is outside.

He olivat kuin suoraan Johanna Spyrin kirjasta Pikku Heidi, jota olin lapsuudessani lukenut.

Ystävällinen, pitkä ja hoikka, tummatukkainen vaimo Sveitsistä sekä pitkä ja hoikka, villapaitaan ja liiviin pukeutunut, ystävällisesti hymyilevä, valkopartainen mies Ranskasta, ranskankielisiä molemmat.

Ja siellä olohuoneen sohvalla ruskeanharmaat pennut makasivat toistensa kainalossa, melkein saman näköisiä kumpikin. Toinen nuoli toisen korvaa ja toinen otti itselleen vielä lokoisamman asennon. Eivät pelänneet vieraita, vaan uteliaina katselivat ja nauttivat ihastuneista silityksistä.


– Miten tuosta voisi viedä vain toisen. Sehän olisi ihan väkivaltaa, mies mietiskeli mielessään.

Olin kotona muutama päivä sitten vähän varovasti kysynyt  Joukolta, että voisimmeko ottaa kissan kun isä ei enää ole kissoille allerginen. – Mieluummin kissa kuin koira, Jouko vastasi. – Oi, kiitos, Jouko! Ihanaa! minä riemuitsin ja aloin vilkuilla myynti-ilmoituksia. Ja nyt olimme hakemassa pentua. Olimme varanneet harmaaraidallisen tytön, jolla on valkoista kaulalla ja tassuissa.

Silittelin pentuja. Molemmat olivat kauniimpia kuin olin uskaltanut toivoakaan. Ne olivat luottavaisia, ihmisrakkaita ja uteliaita. Silittelin ja asettelin mielessäni sanoja. Huomasin, että tyttären silmät olivat kyynelissä. Onnesta. – Nämä molemmat olisivat myytävänä, sanoin Joukolle kömpelösti. Tiesin, että toisen pennun oli pitänyt mennä Orivedelle, mutta kauppa oli peruuntunut viime tingassa. – Ai, yhtä kissaa me tultiin tänne hakemaan, mutta pitäiskö meidän ottaa ne molemmat, kuulin Joukon sanovan. – Voi-tais-ko me, sanoin varovasti.

Jouko kääntyi pariskunnan puoleen, kaivoi lompakon taskustaan ja maksoi molemmat.

Rouva otti syliinsä sen pennun, jonka vatsanalunen ja tassut ovat kanelinruskeat. – Tämä on Canelle, hän sanoi. Nimi tarkoittaa kanelia. – Toinen on Lilou, rouva jatkoi. Se on ranskalainen tytön nimi ja sointuu kauniisti kissaäiti, Lylyn, nimen kanssa.

Olin toivonut, että he antaisivat pennulle ranskankielisen nimen muistoksi ensimmäisestä kodista. Itse antaisimme sitten vielä suomalaisen nimen. Olin onnellinen kun nyt molemmilla pennuilla oli kauniit nimet.

Kissat olivat oppineet jo ranskan kielen alkeet. Ymmärtävät ranskaa varmasti enemmän kuin minä. Nyt minunkin täytyy kutsua pentuja luokseni ranskalaisittain pussaamisääntelyllä. Ne eivät ymmärrä minun kis-kis-kis -kutsuani. Ranskalainen kissan kutsu muistuttaa lähinnä pussaamista. Se tehdään suipistamalla huulia ja ymmärtääkseni vahvistetaan ääntä kielellä.

Sitten istuimme pyöreän pöydän ääressä, joimme mustaa teetä, nautimme emännän leipomaa kakkua ja juttelimme. Tuntui kuin olisimme istuneet alppimajassa – vaikka en alppimajassa koskaan ole istunutkaan. Talo oli tehty hirrestä ja oli hyvin tunnelmallinen. Meillä oli niin mukavaa.

Oi, miten paljon meillä riittikään juteltavaa. Juttelimme kissoista, linnuista, Lapista, puutarhasta ja monesta muusta. – Do you eat quinoa? Do you want to grow quinoa? I give some seeds to you. Sitten me puhuimme vielä quinoan kasvatuksestakin. Se kasvaa hyvin Suomessakin. Kasvaa korkeaksi ja kannattaa tukea. He näyttivät kuinka kukinnot kuivataan ja siemenet erotellaan  niistä.

Sujautin siemenpussin taskuuni. Kissanpennut menivät uteliaina ja luottavaisina kuljetuskoppaan. Kiittelimme ja halasimme hyvästiksi. Toivottelimme heidät tervetulleiksi meille milloin vain.

Kotimatkalla pennut saivat vielä toiset nimet. Tytär antoi omalle kissalleen nimeksi Reetta Canelle. Minä annoin omalle ja perheen yhteiselle pennulle nimeksi Lilou Onneli.

Pennut löysivät uudessa kodissa kaikki korit. Pyykkikorissa näyttää olevan lokoisat oltavat.

Olen sairastamisestani huolimatta ollut hyvin onnellinen. Viikko sitten opin uudestaan kävelemään ja juoksemaan. Olen siksi ollut vielä onnellisempi kuin ennen – niin onnellinen, että en osaa sitä kertoa. Näissä fiiliksissä annoin pennulle nimeksi Onneli.