PUUTARHAELÄMÄÄ KESÄKUUSSA

Kesäkuun 1. päivä

Hienoa, kaikki kanat ovat ulkona paitsi Aliisa, joka hautoo ja Floora, joka istuu ikkunan päällä. – Tää tulis tänne siivoamaan, kuiskaan ja lasken kikkareämpärin pehkuille. Turha toivo saada siivottua ilman apulaisia. Oven kolahdus on kuin kutsu tulla melskaamaan jalkoihini. Ihanat kukot rouwineen!

On juuri sopivan aurinkoinen päivä ajella Pinsiön taimitarhalle. Ensin poimin kärryyn kaksi ’Sky Blue’ -jaloritarinkannusta, ’Rosea’-rönsyleimun, kolme ’Daniels Cushion’ -mätäsleimua ja kaksi ’Susanna’ & ’Pima’ -mesimarjaa.

Etelärinteen puuttuvan pensaan valinta on vaikea. Lumimarjan ja pikkujasmikkeen leviäminen arveluttaa, pensasangervoja on jo yllin kyllin. En osaa päättää. No, antaa asian hautua sen aikaa, kun haemme Älypenkkiin rungollisen aronian menetetyn tilalle.

Mies ei innostu aroniasta, kun ensimmäinen ei kerran selvinnyt. Okei, katselemme muita vaihtoehtoja. Pienehkö koristeomenapuu? Harmaa, hauska pajutupsu rungon päässä? ’Palibin’-syreeni? Äh, vaikeaa! Lopulta valitsemme suorarunkoisimman ’Rixi’-koristeomenapuun, joka kukkii parhaillaan upean vaaleanpunaisin kukin. Sitten vielä joku pensas – vai sittenkin se harmaa paju, jolle ei tuntunut löytyvän paikkaa?

Kääntämällä takapenkin selkänojan alas kyytiin sopivat niin koristeomenapuu kuin alppipajukin ja myös muutama perennapurkki. Muutamalle kauppakassillekin jää vielä tilaa.

Tapaamme Sinellan rantaraitilla. Syömme salaattiannokset, kävelemme Milavidan vanhalla, hulppealla ”etupihalla” hämmästellen suuria jalopuita. Kylläpä Tampere näyttää erilaiselta kävelijän näkökulmasta kuin autolla huristellen! Palaamme keskustorin kautta Finlaysonille. Matkalla pysähdymme vielä ihastelemaan Vivi Lönnin suunnittelemaa keskuspaloasemaa.

Kiertelen puutarhassa todeten, etteivät valintamme ehkä olleet huteja. Istuttamiset saavat jäädä toiseen päivään. Nukkumaan mennessä jätän puhelimeni terassin pöydälle ja laitan intervalliäänityksen päälle.


Kesäkuun 2. päivä

Jännä nähdä, ketä kaikkia kuuloetäisyydellä on mahdollisesti liikkunut yön aikana. Sovellus näyttää kaulushaikaran 85 % varmuudella äännelleen myöhään illalla. Käki ja lokit ovat olleet äänessä keskiyöllä. Aamuyön tunteina puolestaan pihapiirissä ovat viettäneet aikaansa kenties ruokokerttunen (96 %) ja monet muut linnut. Aikaisin aamulla ovat saattaneet olla liikkeellä pikkuvarpunen (98 %) ja luhtahuitti (89 %). 

Vilpas istuttaa pitkän rivin koivuangervoja kasvihuoneen tienoille. Kattaminen jää toiseen ajankohtaan. Minä siirrän lämpäreen kevätkaihonkukkia rohtokatajan katveeseen ja sieltä puolestaan kuunliljan sinkkiämpäriin. Istutan mätäsleimut nurmikon reunaan. Saan juuri istutettua taimet, kun alkaa sataa rankasti. Tätä on odotettu!


Kesäkuun 3. päivä

Kuuma päivä, mutta illaksi vähän viilenee. Istutan mesimarjat entisten sekaan. Yksi ’Sky Blue’-jaloritarinkannus saa paikan Liikenneympyrästä, toinen keskeltä Länsireunan pionipenkkiä


Kesäkuun 4. päivä

Aamusta asti on paahtavan kuumaa, joten nyt on täydellinen sää terassien pesuun. Ensin pohjoisterassi, sitten vielä saunan sekä teknisen tilan terassit. Mikä riemu onkaan kulkea sisään ja ulos! Järjestelen vielä putiikin terassin ja istutan sinne pelargonin.

Onneksi illalla alkaa tuulla, niin 25 astetta ei tunnu pahalta. Kitken niittyleinikkejä, katkon tulppaanien päät ja merkkaan syksyllä istutettavien tulppaanien paikat Liikenneympyrään. Kaipaan sekaan vähän terävyyttä, enkä aio turmella nyt tiheässä kasvavia vaaleanpunaisia.

Saan tänään merkin harmaasiepon varmasta tunnistuksesta. Valitsen päivän linnuksi kuitenkin pikkuvarpusen, koska pääsen seuraamaan sen puuhia pellon laidassa. Onneksi on Muuttolintujen kevät -sovellus. Ilman sitä en olisi tuota kaunista lintua tunnistanut.

Ei ollut sattumaa, että tapasin pikkuvarpusen juuri pellon laidassa. Pikkuvarpunen pesii ihmisen läheisyydessä, kuten viljelysmailla ja kyläympäristöissä. Pikkuvarpunen on enemmän maaseudun lintu kuin varpunen.

Toisen roska – esimerkiksi muovipussin pala, langan pätkä tai värikäs pääsiäishöyhen – on pikkuvarpusen aarre. Niillä ja monilla muilla löydöillään se sisustaa kotinsa vaikkapa linnunpönttöön. Pikkuvarpunen ei jää lehdelle soittelemaan, jos pikkuvarpusta ei löydy puolisoksi. Se kelpuuttaa puolisokseen myös varpusen.

Pikkuvarpunen on uuttera lintu. Usein se hautoo ja hoitaa kaksi pesyettä kesässä, joskus jopa kolme. Munia on 4–8. Onneksi molemmat vanhemmat hautovat. Fiksua! Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana kanta onkin moninkertaistunut.


Kesäkuun 5. päivä

Poimin juuri auenneen ’Claire de Lune’ -pionin tuoreelle ylioppilaallemme. Vietämme ihanan lakkiaisjuhlan Vaihmalan Hovissa. Onneksi päivä ei ole yhtä helteinen kuin eilen.

Kotona juhlamekko vaihtuu t-paitaan ja shortseihin. Olen silti juhlatunnelmissa koko illan. Koristeomenapuu ’Rixi’ pääsee Älypenkkiin ja alppipaju Etelärinteeseen. Kaivolle siirrän valkoista pikkutalviota ja kylvän sekaan kosmoskukkia. Homma jää vähän kesken, mutta huomenna jatkuu.

Päivän linnuksi valitsen harmaasiepon, josta eilen jo mainitsin. Hämmästyn, mitä kaikkea tästä ”harmaasta hiirulaisesta” kerrotaan. Harmaasieppo on yksi maamme kymmenestä yleisimmästä linnusta, mutta hyvin huomaamaton monessa suhteessa. Väritykseltään se on harmaanruskehtava, vailla kovin selkeitä tuntomerkkejä. Sen laulukin on hyvin hiljaista ja vaatimatonta. Helpoiten havaitsee harmaasiepon pesän. Pesiä on löydetty ovessa roikkuvista koristekransseista, vesikouruista, kukkaruukuista, ikkunalaudoilta, puupinoista sekä seinustalle jätettyjen haravoiden, lapioiden, autonrenkaiden ja monien muiden tavaroiden päältä. Pääasia on, että pesäpaikasta aukeaa naaraalle riittävän hyvät näkymät.

Sekä koiras että naaras osallistuvat pesänrakennukseen. Metsissä elävät siepot käyttävät materiaaleina sammalia, ruohoja, naavaa, juurikuituja ja höyheniä. Ihmisten lähellä asuvat siepot sisustavat pesiään langanpätkillä, paperinpaloilla ja pumpulilla.

Muninta-aika on yleensä aamupäivisin klo 9–11. Haudontaurakka kestää vähän alle kaksi viikkoa. Koiras ruokkii, vartioi ja varoittaa naarasta lähestyvistä vaaroista. Vaaran uhatessa naaras poistuu pesästä. Voi-voi linturessukoita, maailmassa on niin paljon vaaroja! Pedot uhkaavat ja säikähtäessään poikaset voivat jättää pesän jo lentokyvyttöminä. Toisinaan rankkasateet tuhoavat pesän, munat tai poikaset. Jos pesä tuhoutuu, vanhemmat joutuvat aloittamaan urakkansa alusta.

Kesäkuun 6. päivä

Aamulla sataa niin, että kohina kuuluu sisälle asti. Nyt onkin aika katsoa, miten niittyleinikit ja rotkolemmikit ovat kuivuneet hiekassa. Tökin kuivuneet kukkavarret kukkasieneen odottelemaan. Niistä tulee kuin kukkaisa niitty.

Iltapäivällä sade taukoaa siksi aikaa, että saan istutettua loput pikkutalviot Kaivolle. Kylvän kosmoskukkia laariin ja toiseen isoon laariin kesäkurpitsaa. Peitän ne varmuuden vuoksi harsolla, jos sattuu tulemaan tuulisia ja aurinkoisia päiviä. Sellaisia päiviä on ollut viime aikoina niin paljon, että sadepäivä tuntuu ylellisyydeltä.

Tuntuu mukavalta, kun pikkutalvio ’Gertrude Jeckyll’ on runsastunut niin, että siitä riittää istutettavaa vielä muuallekin. Vihdoin ja viimein, monen vuoden jälkeen, saan vedettyä viivan To Do -listalleni.

Myöhemmin alkaa sataa kaatamalla. Tunnelmallista! Pitää mennä ihan terassille istuskelemaan ja fiilistelemään kesäsadetta. Seuraavan kaatosateen aikana likomärkä Reetta on ehtinyt pehmustetulle rottinkituolilleni ensin. Minä saan tyytyä puupenkkiin.

Varmat vaihtoehdot päivän linnuksi alkavat olla vähissä. Sovellus ilmoittaa varmat havainnot 72 lintulajista, epävarmoja on toinen mokoma. Ruokokerttusta on kuulunut harvoin, mutta tunnistusprosentti on korkea. Siispä tutustun tänään ruokokerttusen ihmeelliseen maailmaan.

Ruokokerttunen pesii alueilla, joissa kasvaa järviruokoa, osmankäämiä ja rantapajua. Koiras laulaa reviirillään lähes tauotta vuorokauden ympäri. Laulu on nopearytmistä ja itse sekoittaisin ainakin pätkän sieltä täältä räkättirastaan ääntelyyn. Välillä lintu innostuu matkimaan useiden naapurilajien ääniä ja saattaapa joukossa olla myös eksoottisempia ääniä muuttomatkalta Afrikasta. Koiras kiipeää kiivaasti laulaen ruo´on tai pajun latvaan, josta se ponnahtaa hetkeksi lepattelevaan laululentoon muutaman metrin korkeudelle, ja liukuu taas takaisin kasvuston kätköön jatkuvasti laulaen. Kun se onnistuu löytämään puolison, lauluinto laimenee. Lirkuttelut sikseen ja poikasia ruokkimaan ja hoitamaan.


Kesäkuun 7. päivä

Sunnuntaiaamu on aurinkoinen, mutta tuulinen. Kiertelen Joukon kanssa puutarhassa ja näytän hänelle kaikki nurmitädykkeet. Ne kukkivat juuri parhaimmillaan ja ovat lempikukkiani. Olen saanut ne lahjana. Joukokin ihastuu niihin. Onneksi tädyke on kova leviämään, minun puolestani se saisi kasvaa kaikkialla.

Opettajani väittää kuulleen pikkusiepon äänen. Minun on vaikea uskoa sitä, sillä se on pääasiassa vanhojen metsien lintu eikä kovin yleinen, vaikkakin elinvoimainen. Pikkusieppo tykkää lahopökkelöistä ja kaatuneista puista. Se pitää myös puroista ja muista kosteista paikoista. Osa pareista kelpuuttaa pesäpaikakseen keski-ikäisen kuusivaltaisen talousmetsän, joten olkoon menneeksi. Niin monesti sovellus näyttää korkeita prosentteja, että voihan se ainakin olla käymässä näillä nurkilla. Sekin on hyvä syy tutustua tähän suloiseen nappisilmään.

Pikkusieppo muuttaa Suomeen Intiasta tai Pakistanista, joten siinä mielessä lintu on aika erikoinen. Ulkonäöltään vanhan koiraan voi helposti sekoittaa punarintaan. Muiden sieppojen tapaan pikkusieppo käyttää ravinnokseen hyönteisiä ja hämähäkkejä, joita se saalistaa pääasiassa lehvästön keskikerroksista, mutta myös maasta ja ilmasta.


Kesäkuun 8. päivä

Päivän lintuni on hiirihaukka, jolla on hauska latinankielinen nimi: Buteo buteo. Google kääntäjä suomentaa nimen: "ulvoa ulvoa". Itse en pitäisi hiirihaukan ääntä ulvomisena, vaan naukumisena. Hiirihaukka ääntelee useammin kuin petolinnut yleensä. (P.S. Heinäkuun 3. päivänä näin kaksi hiirihaukkaa kaartelemassa pihapiirissämme. Niiden naukuva ääni kuului sisälle asti.)

Kätevää, että yleisimmät haukat on nimetty pääravintonsa mukaan. Kanahaukka syö kanalintuja, varpushaukka varpusia ja muita pikkulintuja, mehiläishaukka tykkää mehiläisten ja ampiaisten toukista. Hiirihaukka todellakin saalistaa hiiriä, myyriä ja muita pieniä jyrsijöitä. 

Jos sattuu näkemään haukkojen soidinlennon, se voi näyttää kaartelulta ja syöksyiltä, joskus pari esiintyy hyvinkin näyttävästi ilmassa.

Pariskunta valitsee mielellään muiden petolintujen, variksen tai jopa oravan vanhan pesän, jonka remontoi mieleisekseen poronjäkälillä, sammalilla ja lehdillä. Pesään lisätään tuoreita oksia ja vihreitä lehtiä koko pesimäkauden ajan. Sama pesä voi olla käytössä vuosia.

Työnjako on melko perinteinen: naaras hautoo ja koiras pääosin huolehtii pötyä pöytään niin hautojalle kuin poikasillekin. Ruokalista saattaa hieman vaihdella – pientä jyrsijää, matelijaa, sammakkoa, linnunpoikasta, hyönteisiä ja jopa kastematoja – mutta annos syödään karvoineen, luineen kaikkineen. Hävikkiä ei tule. Juomia ei tarjoilla.

Hyvinä myyrävuosina poikueet ovat isoja. Jos taas ruokaa on vähän, naaras saattaa jättää pesimisen väliin. Huonoina ruokavuosina hiirihaukan täytyy pysyä kaukana kanahaukasta, koska se voi joutua itseään kookkaamman kanahaukan ruokalistalle.

Vanhin suomalainen rengastettu hiirihaukka on ollut melkein 27-vuotias ja Euroopan vanhin lähes 29-vuotias. Kunnioitettava ikä.


Kesäkuun 9. päivä

Tämän päivän teemana on täydellisen sekasorron ehkäiseminen eli kitkeminen sekä pensasaitojen leikkaaminen. Suolaheinää, niittyleinikkejä ja kukkivia heiniä riittää omiksi tarpeiksi.

On ihanaa katsella kanojen ja kukkojen hiekkakylpyä auringossa. Niin epätoivoisesti kaipasin kukkoa ja mitä lopulta sainkaan: kaksi kilttiä kukkoa, jotka hoitelevat kanasensa sulassa sovussa!

Linturintamalla tapahtuu vähän. Suurin osa laulajista on samoja kuin viime päivinä muutenkin, mutta epävarmoja havaintoja saan illan hämärtyessä muutamasta uudesta linnusta: viitakerttunen, pajusirkku, mehiläishaukka ja helmipöllö. Valitsen päivän linnuksi todennäköisimmän eli viitakerttusen. Sen mestarillista laulua on Suomessa kuultu vasta 1930-luvulta lähtien.

Viitakerttunen on taitava laulaja. Ehkä minäkin voisin oppia tunnistamaan sen laulun, sillä se toistelee samoja teemoja kyllästymiseen asti. Vihellyksiä, särinöitä, maiskutuksia, rätinöitä ja säksätyksiä jatkuu tunti toisensa perään. No, se matkii niin monia lintuja, että samassa pensaassa kuuluu olevan kokonainen parvi erilaisia lintuja. Viitakerttunen laulaa innokkaimmin aamu- ja iltahämärissä, sekä erityisesti kesäyön hämyssä. Laulukausi on lyhyt. Koiras lakkaa laulamasta heti pariuduttuaan. Poikamiehet sen sijaan jatkavat laulamistaan viikkokausien ajan, heinäkuun puoliväliin saakka.

Yllättävää on, että kun 1950-luvulla viitakerttusia arvioitiin Suomessa pesivän muutaman kymmenen paria, nyt arvio on viiden tuhannen ja viidentoista tuhannen parin välillä. Määrä vaihtelee vuosittain. Määrään voi vaikuttaa mm. lämpimien kaakkoistuulien suotuisa esiintyminen muuttoaikana. Viitakerttunen talvehtii nimittäin Intiassa ja Sri Lankassa.


Kesäkuun 10. päivä

Sää on vaihteleva ja panee minut vaihtelemaan vaatetustani. Shortsit ja t-paita. Eiku neuletakki. Eiku sittenkin joku kevyempi. Aurinko porottaa, joten lyhythihaisella lopulta pärjää hyvin, vaikka tuulee kamalasti.

Leikkaan ruusuja ja mietin, mitä Intolle ja Tarmolle kuuluu. Ei kai heille ole tapahtunut jotakin? Into näytti vähän laihtuneelta. Tarmo näytti suorastaan kuihtuneelta ja kumaraan painuneelta. Into oli elämänsä kunnossa, kun oli paljon suunniteltavaa ja muutokset puutarhan ilmeessä niin suuria. Oli paljon unelmia ja yllätyksiä. Ei kuivien ruusunoksien leikkaaminen ole sama asia, vaikka ruusut näyttävätkin siistittyinä paremmilta.

Entäs Tarmo? Tarmo tulee kun tulee, monesti jää tulematta. Alkaa ikäkin jo painaa. Kaikki ei ole niin kuin ennen, jolloin kädet ja jalat toimivat. Tapasin kerran naisen, jonka iästä ei ollut puhetta, mutta hänen puutarhansa oli kuulemma vanha. Hän sanoi minulle, että hänen puutarhansa parasta ennen –päiväys on mennyt jo monta vuotta sitten. Nyt taidan ymmärtää. Silloin puutarha oli kuorrutettu toiveilla ja unelmilla.


Kesäkuun 11. päivä

Kierrän puutarhassa valmiina kaikenlaiseen puuhaan. Sekatöörit, ämpäri ja kitkemistyövälineet kulkevat mukana. Minulla on sellainen tunne, että Into on täällä jossakin. Nyppään akileijakarkulaiset sieltä täältä, katkaisen kuivuneita oksia, kerään tarpeettomat kivet ja harsot, harakankellot saavat äkkilähdön. Loistotädykkeet kukkivat suoraselkäisinä neidonkurjenpolven kainalossa. Ihmeellistä, etteivät ne retkota yhtään. Ne ovat huikean kauniita, puhtaan sinisiä ja virheettömiä. Valokuvaan niitä uudestaan ja uudestaan. Mutta hei, onko tuolla Into, tuolla tädykkeitten keskellä piileskelemässä? On se, nyt olen siitä varma. Saan idean täyttää penkin aukkopaikat polulle hypänneillä tädykkeillä ja kurjenpolvilla. Ihanaa, sama vanha tuttu innostus kuplii sisälläni!

Illalla alkaa sataa kaatamalla. Kun sade vähän hellittää, on aika puunata kanalan terassi kuntoon.

Päivän linnuksi valitsen tervapääskyn, josta olen saanut varman havainnon viikko sitten. En usko sen pesivän täällä, mutta kiva kun kävi vierailulla. Sinänsä mielenkiintoista, että tervapääsky ei ole edes pääsky, vaan kiitäjä. Sen lähimpiä sukulaisia ovat kolibrit!

Tervapääsky on lintumaailman nopeimpia lentäjiä, eikä mikään petolintu saa sitä kiinni vaakalennossa. Lintu voi saapua pönttöön yli sadan kilometrin tuntivauhtia ja jarruttaa alle metrin matkalla nopeuden nollaan. Syöksyessään tervapääskyn nopeus voi olla 150 km/h. Aika hämmästyttävää!

Tiesin, että tervapääsky viettää suurimman osan elämästään ilmassa. Silti se jaksaa ihmetyttää. Lintu syö, nukkuu ja parittelee lennossa. Se saattaa olla ilmassa yhtä mittaa kymmenen kuukautta ja laskeutuu vain pesimään. Mikään muu lintu ei pysty sellaiseen. On arvioitu, että tervapääsky pystyy yhden kesäpäivän aikana lentämään vaivattomasti tuhat kilometriä. Tuhansien kilometrien pituiset muuttomatkat taittuvat siis muutamassa päivässä.

Maahan asti terva­pääskyt laskeutuvat kai vain vahingossa. Maassa ne ovat pulassa ja eläinsuojeluyhdistyksellä riittää töitä. Tervapääskyt tarvitsevat riittävästi ilmaa siipiensä alle päästäkseen taas lentoon. Eräänä loppukesän päivänä koimmekin jännittävän ja koskettavan hetken, kun tyttäreni laski kuntouttamansa tervapääskyn parvekkeelta lentoon. Pientä poikasta piti ahkerasti punnita, jotta tiesi tarkan ajankohdan, milloin se on valmis laskeutumaan omille siivilleen.

Pesä sijaitseekin korkealla, esimerkiksi kerrostalon katonrajassa, puunkolossa, kattotiilien alla, tuuletusluukuissa, kirkontorneissa, raunioissa ja pöntöissä. Pesän on aina sijaittava niin, että siitä voi pudottautua lentoon. 

Asuntomarkkinoilta tervapääsky etsii valmiin pesän, jonne napsii ilmasta höyheniä, hämähäkinseittejä, horsmankuituja ja voikukanhahtuvia tai korsia, jotka se sitten syljellään muuraa pesänaluseksi. Pesässä kuluukin sitten pitkä aika pientä perhettä (2–3 munaa) hautoessa ja hoidellessa. Molemmat emot osallistuvat hautomiseen (18–25 vrk) ja ruokkimiseen. Poikaset kehittyvät lentokykyisiksi hyvin hitaasti (noin 45 vrk). Jos tulee mutkia matkaan, aikaa kuluu vieläkin enemmän (jopa 56 vrk). Nimittäin sateisella ja kylmällä säällä hyönteisiä on liikkeellä vähän ja ruoasta on pulaa. Tällöin emot jättävät poikasensa, jotka vaipuvat horrokseen, ja lähtevät ravinnonhakuun jopa satojen kilometrien päähän. Poikasten ruumiinlämpö laskee 10 astetta ja ne voivat säilyä vahingoittumattomina kymmenen vuorokautta. Myös aikuiset tervapääskyt pystyvät horrostamaan pesässään.

Tervapääsky lentää kovaa vauhtia haavi auki eli haavimainen nokka ammollaan ja saalistaa lentäviä hyönteisiä ja seittinsä varassa leijailevia hämähäkkejä. Samalla lailla se kokoaa vähäiset pesänrakennustarpeensa. Tervapääsky osaa välttää matalapaineiden tuomaa ravintopulaa etsiytymällä alueille, joissa hyönteiset ovat liikkeellä.

Tervapääsky on pitkäikäinen lintu ja vanhimmat linnut elävät yli 15-vuotiaiksi. Tervapääskyt pariutuvat eliniäkseen ja palaavat pesimään samaan koloon vuodesta toiseen. Tervapääsky on erittäin uhanalainen ja rauhoitettu.


Kesäkuun 13. päivä

Kiertelen puutarhassa ympäriinsä, ja löydän jatkuvasti uusia kukkia ja kuvakulmia. Ihastun erityisesti loistotädykkeen huikean siniseen kukintaan. Luulenpa, että Into istuu sähkärini korissa. Hätkähdän, kun 'Pink Hawaiian Coral'- ja ’Miss American’ -pionit kukkivat. En ole vielä osannut asennoitua siihen, että ensi viikolla on juhannus. Juhannusruusu on kukkinut jo muutamia päiviä. Vaaleansiniset iirikset maalaavat puutarhan sinisin vedoin. Odotetut iso- ja varjorikot ovat parhaimmillaan. Ruusut, unikot, kullerot, akileijat, koivuangervot ja grönlanninhanhikit kukkivat. Oi, tätä kukkien ja nuppujen määrää!

Haketin ulvahtelee ja rouskuttaa oksia. Lapiomiehellä on vauhti päällä; toinen puoli koivuangervoaidasta on jo katettu. Kitken pahimmat. Katkon käsivarrenvahvuiset raparperin kukkavarret. Pituuttakin niillä on yli miehen mitan. Laakakatajat laihtuvat puolella, kun leikkaan kuivuneet oksat pois. Huono valinta. Olen aika varma, että jonakin päivänä lähtevät loputkin oksat. Kun vielä kiskon kirsikanvesat pois – parhaimmat niistä ovat toista metriä korkeita – huokaisen helpotuksesta. Kauhun tasapaino on taas saavutettu.

Illansuussa alkaa sataa. Käyn vielä leikkaamassa nipun varjorikkoja huomista varten. Aion laittaa niitä hiekkaan kuivumaan.

Tutustun tänään haukkojen sukulaiseen, piekanaan, vaikka onkin vaikea uskoa tuon tuntureiden linnun käyneen meillä. Sovellus kuitenkin väittää 95 % todennäköisyydellä äänen kuuluneen täällä toukokuun alkupuolella. Harvinaisen selkeä nauhoitus sattui sillä kertaa olemaankin, joten olkoon menneeksi. Lintuhan on voinut olla matkalla pohjoiseen. Ajoitus vaikuttaa ainakin uskottavalta.

Piekana pesii melko yleisenä Lapissa, parhaina myyrävuosina paikoin Keski-Suomessakin. Kannan suuruus vaihtelee huomattavasti ravinnon runsauden mukaan. Hyvinä myyrävuosina lähes jokaisen tunturin kupeessa pesii piekanapari, huonoina vuosina piekanat saattavat puuttua kokonaan. Muuttoaikaan se levähtää ja saalistaa myyriä ja muita pikkujyrsijöitä pelloilla, hakkuuaukeilla ja soilla. Peto tähystää saaliita avomaiden yllä lekutellen eli räpytellen paikallaan.

Piekana valmistaa pesänsä risuista ja oksista ja vuoraa sen sammalella, jäkälällä ja kuivalla ruoholla. Pesän halkaisija on 70–80 cm ja sillä voi olla korkeutta jopa 1,5 metriä. Aikamoinen torni.


Kesäkuun 14. päivä

Mitä sateisena ja viileänä sunnuntaipäivänä voi tehdä? Voi käydä kanalassa ihailemassa kukkoja, jotka seisovat orrella kiekumassa vuorotellen kumpikin omalla suloisella tyylillään. Elmeri kiekuu enemmän perinteiseen tyyliin, kun taas Meelik kiekuu C-duurissa. Melkein kaikille halukkaille riittää paikka kukon kainalossa. Niin idyllistä!

Puutarhassa paistaa melkein aina, ainakin kun katsoo valokuvia – ja niitähän riittää. Tekee hyvää välillä lepuuttaa silmiään valokuvissa, joista keskeneräisyydet on rajattu pois. Räikeä puutarhaletkukin on helppo siivota pois vain yhdellä delete-napin painalluksella. Voi leikkiä, että tällaista meillä oikeasti on. Avaan terassin oven. Mikäpä tässä on istuskellessa tietokoneen ääressä tuulenvireessä ja huminassa lintujen liverrellessä.

Piilotan varjorikon kukkavarsia hiekkaan. Valkoinen on vaikea väri, mutta koskaan ei voi tietää. Joskus voi onnistua. (P.S. Varjorikot kuivuivat täysin tuoreen näköisiksi!) Kun sade taukoaa, on kiva käydä Joukon kanssa ulkona kurkkaamassa Eteläreunan varhaisimmat pionit, mansikoiden raakileet ja muut uutuudet. Hyvä, etten ole ehtinyt noudattaa ohjeita ja leikata mansikan rönsyjä pois. Ne ovat levittäytyneet hyvin maan peitteeksi ja mansikat säilyvät piilossa.

Ulkona tulee vilu, joten nyt on mukava tutustua kivitaskun elämään. Sovellus on havainnut kivitaskun äänen huhti-toukokuussa muutamia kertoja. En usko sen pesivän täällä, koska lintu rakastaa louhikkoista ja avointa maisemaa ja kiviä monessakin muodossa. Kallioiset rannat, tunturipaljakat, hakkuuaukeat, teollisuus- ja varastoalueet, ratapihat sekä viljelymaiden ja pihapiirien laitamien kivikkoiset avomaat ovat kivitaskun lempipaikkoja. On se hyvä, että karuille ratapihoille ja teollisuusalueillekin löytyy tyytyväisiä asukkaita.

Kivitaskun pesä on suojaisessa onkalossa kiviröykkiössä, kiven alla, peltojen kiviraunioissa tai muissa vastaavissa paikoissa. Kotikolo on hyvässä turvassa usein puolen metrin pituisen käytävän päässä.

Jos kivitasku viipyisi meillä pidempään, varmaan huomaisin sen. Lintu nimittäin hyppii maassa ja niiailee, välillä hypähtää lentoon ja kohta taas mennä viilettää pitkin maata. Istahtaa mielellään kivelle tai kannolle, noukkii maasta ötököitä.

Kivitaskun laulukausi on varsin lyhyt. Usein lintu laulaa vilkkaimmin iltaisin / öisin ja se harrastaa laululentoa eli laulaa lentäessään.

Kivitasku on yleinen koko Suomessa. Talveksi se muuttaa Länsi-Afrikkaan Saharan eteläpuolelle. Myös Pohjois-Kanadan ja Grönlannin linnut muuttavat Afrikkaan. Hämmästyttävää, miten niin pieni lintu voi lentää niin pitkän matkan kaksi kertaa vuodessa. Oikeastaan vielä ihmeellisempää on se, että kokemattomat nuoret linnut lähtevät matkaan yksin.


Kesäkuun 15. päivä

Luulin jo, että jakolaskujen aika olisi täältä erää ohi, mutta ei. Lienee vielä muutama sateinen päivä ennen hellettä. Näyttäisi siltä, että parin lämpimän päivän jälkeen viilenee taas. Taitaa olla tulossa aika ihanteellista puutarhasäätä.

Palokärki tööttäilee. Ihan kuin ääni kuuluisi ”meidän metsästä”. En ole aiemmin kuullut sitä noin läheltä. Mielessäni alkaa soida: ”Ja tikka johtaa soittoa, on vallan innoissaan…” Osuvasti sanottu.

Tänään saan jaettua kevätesikkoa vähän laajemmalle alueelle Älypenkkiin ja siirrettyä kauan aikomani syysleimun Pikkuportin pieleen. Samaan syssyyn parantelen Eteläreunan aukkopaikkojen multatilannetta. Kylvän kehäkukkia Kanalan kolmion aukkoihin. Suureksi venähtäneen katajan taimen kuopaisen ämpäriin. Sitä voi tarvita jossakin. Olen tyytyväinen saavutuksiini ja saan vetää viisi viivaa To Do -listalleni. Alkaa olla jo vähän juhannustunnelmaa.

Palokärjestä olen jo kirjoitellut, joten olkoon nyt vuorossa sinisorsaa puolet pienempi puolisukeltajasorsa, tavi. Sovellus on havainnut sen äänen useasti touko-kesäkuussa. Tavi on sorsista toiseksi runsain.

Tavi rakentaa pesänsä yleensä kauas vedestä metsän tai pensaiden suojaan. Naaras munii kymmenkunta munaa ja hautoo. Haudonnan alettua koiras jättää yleensä naaraan yksin suuren perheensä kanssa ja siirtyy johonkin suojaiseen paikkaan lähivesille vaihtamaan pukuaan. Eipä puolisosta apua olisikaan kolmeen viikkoon, koska sulkasadon aikaan se on lentokyvytön ja itsekin altis saalistajille.

Poikaset lähtevät heti kuoriuduttuaan emon mukana uimaan ja etsivät itse ruokansa. Ne voivat palata pesään muutamana ensimmäisenä yönä. Pikkuiset pysyvät poikueena äidin helmoissa lentokyvyn saavuttamiseen asti.

Kesäkuun 16. päivä

Käyn aamukävelyllä sulttaanin puutarhassa. Puutarhassa kyykkii monta työntekijää ja joka korsi on tietenkin tip top. Lueskelen nimittäin nuoruusajan matkapäiväkirjaani ilmalämpöpumpun viileydessä.

Meinasin jakaa vielä rönsyleimuja kanatarhan edustan penkkiin, mutta en ehkä uskallakaan. Illaksi on ennustettu sadetta, mutta auringon paahde sitä ennen saattaa olla liikaa. No, onpahan penkki kunnostettu valmiiksi.

Eilen tutustuin pieneen sorsalintuun, taviin, tänään on pienimmän lokkilinnun vuoro. Pikkulokki muistuttaa naurulokkia, mutta on vain mustarastaan kokoinen. Päässä on musta huppu, jaloissa kirkkaanpunaiset saappaat. Talvisaappaat ovat vaaleamman punaiset. Nokka on kesällä punaruskea ja talvella musta. Ääni muistuttaa naakan ääntä. Lento on heittelehtivää. Lintu napsii hyönteisiä ja pikkueliöitä veden pinnalta ja ilmasta.

Pikkulokki tekee pesänsä järven ruovikkoiselle rannalle huolellisemmin kuin muut lokit. Munien hautomishomma ja jälkikasvun hoito jaetaan puolisoiden kesken. Pikkulapsirumba on nopeasti ohi, sillä poikaset oppivat lentämään jo noin kolmen viikon ikäisinä. Kaksi- tai kolmivuotiaina ne perustavat jo omat perheensä.


Kesäkuun 17. päivä

Sää on viileähkö ja tuulinen. Valmistaudun juhannukseen kovalla tohinalla. 1. Vuorimäntyjen vuosikasvut on typistettävä. 2. Harsojen painoina olleet kivet on kerättävä. 3. Kirsikkapuun juurivesat on nykäistävä pois. 4. Pahimmat rikat on kitkettävä. 

Saan pois päiväjärjestyksestä kohdat 1 ja 2. Lammen takana oleva alue ei näytä enää työmaalta ja vielä kun saan sinne muutaman kottikärryllisen haketta, niin johan kelpaa. Päästän kanat ulos, kun mittari kipuaa yli viidentoista ja tuuli rauhoittuu. Vähän jo aloittelen kohtia 3 ja 4. Kaunis, lämmin kesäilta nostaa juhannusfiilistä entisestään.

Jouko on ahkeroinut koko päivän uuden polun kimpussa. Illalla pääsen koeajamaan sen. Ensimmäinen mieleeni juolahtava nimi sille on Lintupolku. Lyhyt ja ytimekäs. Polun varrella lintujen laulut kuuluvat selvemmin kuin pihalla. Nyt on enää yksi pulma ratkaistavana – maltanko olla istuttamatta pioneja polun alkuun.

Illalla käyn sulkemassa kanalan luukun. Celeste ja Aliisa hautovat vierekkäin munintapesän perimmäisessä nurkassa. Niin suloista!


Kesäkuun 18. päivä

Tänään on aika ihanteellinen päivä kiskoa kirsikka- ja luumupuiden vesat. Leikkaan havujen ruskeat oksat niistä, joista pystyn. (Muutamat suurehkot puut kevätaurinko paahtoi niin, että koko eteläpuoli on nyt ruskea. Jos leikkaisin, jäljelle jäisi vain puoli puuta.) Siistin vuorenkilpipenkit. Kitken pahimmat rikat.

Luonto hoitaa juhannusvalmistelujen näyttävimmän osuuden. Jotkut pioneista kukkivat ja toisten nuput pullistelevat. Loistotädykkeet kirjaimellisesti loistavat. Kukassa ovat niin suloiset ’New Moon’ -kullerot, ’Yellow Tail’ -iirikset, akileijat kuin valeangervotkin. On ruusuja, jättipoimulehtiä, hanhikkeja, angervoja, mansikoita ja monia muita.

–Tulehan katsomaan, rouvaseni, Jouko huikkaa onnellisena. Hän on saanut jyrättyä Lintupolun valmiiksi. Minä pääsen juhlallisesti ajamaan sähkärillä koivujen välissä mutkittelevan valmiin sorapolun. Polun varrella on ihana juhannustunnelma. Lintujen laulukin kuuluu paljon voimakkaampana kuin pihassa. Tätä mieheni oli tavoitellutkin, halusi polun valmiiksi nimenomaan juhannukseksi. Oi, miten ihana!

Kuin pisteeksi i:n päälle saan pestyä keittiön terassin. Huomenna on kiva grillata puhtaalla terassilla.

En oikein usko, että luhtakana liikuskelisi näillä main, mutta onhan se hyvä tuntea. Jos nimittäin kuulee yön hämärissä sian kiljuntaa, ei tarvitse hätkähtää. Se on vain luhtakana, joka piileskelee jossain lähellä tai kauempanakin. Soidinaikana sen moninaisten äänien repertuaari kantaa pitkälle.

Suomessa luhtakana on melko tuore pesimälaji, joka on vasta 1900-luvun aikana vähitellen levittäytynyt eteläisten kosteikkoalueiden lisäksi sisämaahan noin Kuopion ja Oulun korkeudelle saakka.

Talvien leudontuminen sekä järvien ja merenlahtien rehevöityminen ovat auttaneet luhtakanan levittäytymistä Suomeen. Maamme luhtakanakanta on luokiteltu elinvoimaiseksi ja epäilemättä laji hyötyy jatkossakin vesistöjen rehevöitymisestä ja umpeenkasvusta.

Kesäkuun 19. päivä

On juhannusaatto, aamusta asti kuuma ja aurinkoinen. Pesen Eteläterassin. Ehdinpäs saada kaikki terassit jynssättyä. Huushollikin saadaan kutakuinkin kuntoon. Grilli kuumenee. Herkut maistuvat. Tuntuu niin kesältä.

Illansuussa kiertelen Joukon kanssa puutarhassa. Yksi lempinäkymistäni – Polun pää tien reunasta katsoen – on jälleen kerran sonnustautunut kuvaukselliseen asuun. Verkkoaidan raosta on vaikea kuvata. – Olis kiva, kun tässä olis sellainen ikkuna-aukko kuvausta varten, heitän naurahtaen, mutta ei taida onnistua. – Minä haen pihdit, Jouko vastaa ja kipaisee verstaalle. Yhdellä napsauksella ikkuna on valmis. Valokuvaaminen aidan raosta on niin helppoa, että teemme vastaavat ikkunat kahteen muuhunkin suosikkipaikkaani.

Illalla tekee mieli vielä kierrellä puutarhassa. Kuuntelen hetken lintuja uudella polulla. Aika hiljaista on, mutta joku lintu sentään laulaa. – Oliskohan joku rastas, ajattelen pohtimatta sen enempää.  Sovellus tunnistaa sen satakieleksi ja antaa palkkiomerkin havainnosta. Tunnen lapsellista iloa siitä. Mikä onni, että olin kuulolla juuri juhannuksena, sillä laulukausi on lyhyt! Pesivät koiraat lopettavat laulamisensa poikasten kuoriutumisen aikoihin kesäkuun alkupuolella tai jo paljon aikaisemminkin. Pesimättömät koiraat laulavat aktiivisesti juhannukseen asti. Lintu laulaa enimmäkseen öisin.

Pienehkön linnun laulu on kovaäänistä ja kuuluu tyyninä kesäöinä kauas. Uskomatonta, että äänenvoimakkuus voi parhaimmillaan olla jopa 90–100 desibeliä, mikä vastannee moottorisahan aiheuttamaa meteliä tai kukon kiekaisua.

Laulu koostuu säkeistä, joissa toistuvat samat teemat. Kerrotaan, että alun vienot vihellykset voimistuvat huilumaisiksi, sitten seuraa iskevää näppäilyä. Säe loppuu kiivaaseen, säksättävään rätinään, jonka päättää heleä ”tiy”.

Yksilön laulu koostuu keskimäärin 12 erilaisesta teemasta, mutta monipuolisimmilla satakielikoirailla on jopa 23 eri teemaa. Laulu ei ole satunnaista improvisointia, vaan teemat toistuvat yleensä tietyssä järjestyksessä. Toisin kuin monet muut mestarilliset laulajat, satakieli ei matki muita lintuja.

Satakielen sisarlajin, etelänsatakielen, laulua on tutkittu paljon. Se laulaa pehmeämmin kuin pohjoinen laji, jolle on annettu nimeksi "rastassatakieli" (Thrush nightingale). Jee, nyt päästään minun mieliaiheeseeni eli satakielen kielenkehitykseen! Etelänsatakielistä tiedetään, että ne opettelevat laulua vielä ensimmäisenä pesimävuotenaan eli noin vuoden ikäisinä, ja toisena vuotena laulusta tulee vanhan linnun laulua. Kielenkehitys on siis varsin pitkä prosessi, kun ajattelee satakielen elinikää, joka pisimmillään lienee 8–9 vuotta. Toisesta pesimävuodesta alkaen koiraiden laulu yhtenäistyy, ja niiden repertuaariin tulee vanhalle linnulle tyypillisiä elementtejä. Nämä elementit lienevät naaraiden suosiossa.

Netissä kerrotaan, että monet pitävät mustarastasta tai laulurastasta parempana laulajana kuin satakieltä, mutta ilmaisuvoiman, aiheiden runsauden, vaihtelevuuden ja dramaattisten vastakohtiensa puolesta satakielen esitys on kuitenkin ylittämätön.

Satakielestä puhuttaessa muistan joka kerta rakasta isääni, jolta kuulin ensi kertaa Lauri Viidan surumielisen runon Pohjan satakieli.

            Se lauloi illasta puoliyöhön,
            ja taas, kun leimahti koilliseen
            uus liekki uusine toiveineen
            se heräsi, laulaja, laulajan työhön
            ja oksalla nuoren omenapuun
            koko suvisen kuun
            se sepitti säkeitä armaalleen.

            Yli perunamaan, läpi ikkunain
            se laulu helisi, helisi vain
            ei näkynyt laulajaa.
            Satakieli se on! minä julistin.
            He nauroivat, isä ja äitikin:
            Voi lapsi parka, ei koskaan saa
            piha tämmöinen sellaista kunniaa:
            mikä lienee pesätön peipponen!

            Olin onneton, puolesta laulun sen
            vain itkua vailla, kun häveten
            pojansilmin uhmasta liekehtivin
            ulos tölmäsin hullussa hurmiossa
            ja hiivin suojassa pensasrivin
            kuin kissa syvässä ruohikossa
            ja, laulajan kunnian tähden
            kiven sieppasin maasta ja - osuipas!
            Miten onkaan Jumala avulias
            ja altis luodun mieli.
            Minä onnekas
            sain todistaa kaikkien nähden:
            se oli satakieli.

            Lauri Viita

Kesäkuun 20. päivä

On helteinen ja tuulinen juhannuspäivä. Kiertelen puutarhassa varjosta varjoon. Välillä aurinko menee hetkeksi pilveen, jolloin yritän kuvata nopeasti. Aika hankalaa on. Ehkä on sittenkin parasta odottaa iltaan, jolloin tuuli yleensä tyyntyy. Lämpömittari näyttää 26,5 astetta. Kanat eivät nyt innostu edes mansikoista. Liian lämmintä.

Puutarhakuvien parissa ja nuorten seurassa on mukava viettää aikaa. Jouko tarjoilee ensimmäiset oman maan mansikat. Nuoret kokkaavat hampurilaisia grillissä. Niin herkullista hampurilaista en ole syönyt ikinä. Halloumi-juustossa niiden salaisuus.

Käymme ilta-ajelulla Laukon rannassa ja Palhossa. Kiirehdin kotiin valokuvaamaan uusimmat pionit, mutta tuuli yltyy yltymistään. Hyvä, kun itse edes pysyn pystyssä. Lennokkaita pionikuvia siis tällä kertaa.

Päivän linnuksi on tarjolla vain epävarmoja tapauksia, kuten liro, luhtahuitti, pajusirkku, harmaapäätikka, haahka (kaikki edelliset 89 %) sekä pähkinänakkeli, liejukana, harmaahaikara, kaulushaikara, kultarinta, urpiainen (88–84 %) ja monia muita. En nyt viitsi yleissivistää itseäni tämän enempää, vaan palaan lintutiedon pariin myöhemmin, jos satun saamaan varmempia lukuja.

Kesäkuun 21. päivä

Odotan, että aurinko menisi hetkeksi pilveen ja tuuli tyyntyisi edes muutamaksi sekunniksi. Saisin otettua kuvan (lue: 30 kuvaa) mielipaikastani, Roseletten penkistä. Nyt, kun ’Sarah Bernhardtit’ alkavat kukkia, alue on entistäkin kauniimpi. Odotan kärsivällisesti, mutta kummasti kumpu- ja untuvapilvetkin tykkäävät väistellä aurinkoa.

Aurinko porottaa iltaan asti, joten ei auta. Kuvista tulee mitä tulee. Yritän taipua mitä ihmeellisimpiin asentoihin väistelläkseni poikieni silmäterää, traktoria, ilmastointiputkea, rumaa kasteluletkua, auton perää… Ihailen, mitä kaikkea olenkaan saanut luonnon lahjana – arovuokkoja, nurmitädykkeitä, lämpäreen verikurjenpolvia sinne tänne, ahomansikoita, jotka ovat punaisenaan marjoja, katajan taimia, ruusuja.

Mietin, mitä sitten, kun en enää jaksa hoitaa puutarhaa. Kylvän kaikkialle loistotädykkeitä, puistolemmikkejä, arovuokkoja, kehäkukkia. Ehkä katselen, minne akileijat vaeltavat, miten pionit sinnittelevät saunakukkien keskellä, kuinka verikurjenpolvet loistavat koko länsipihalla ja polut kasvavat umpeen. Poimulehdet ryöppyävät kaikkialla, kirsikanvesat peittävät näkymän pellolle. Mielenkiintoista. Eivätkä ilmastointi- sen enempää kuin koiranputketkaan, räikeä kasteluletku tai auton perä häiritse enää yhtään kasvillisuuden peittäessä ne kaikki. Ehkä katselen puutarhapäiväkirjojen sivuilta kesän etenemistä päivä päivältä vailla huolia voikukista. Ne saavat koristaa pölyttäjien ruokapöytää.

Kesäkuun 22. päivä

Tänään pääsen eroon rumasta katajan puolikkaasta. Jouko sahaa ja Asla nappaa kaatuvan puun olalleen niin, että vain syreenin oksankärjet heilahtavat. En edes pelännyt pioniryhmän, muiden kukkien tai tukien puolesta. Tiesin, että puun kaataminen käy taidokkaasti, mutta sitä en tajunnut, ettei kataja edes käy maassa.

Kesäkuun 23. päivä

Sää vaihtelee, mikä on minun onneni. Tänään on viileähköä ja tuulista, mutta aurinko paistaa. Napsin oksan tai kuihtuneen kukan sieltä täältä. Kitken. Leikkaan pihlajanvesat, paitsi yhden, joka saa halutessaan kasvaa puuksi. Vedän varjorikkojen kukkavarret kuivatushiekasta. Kukat näyttävät täysin tuoreilta. Ihanaa!

Hämmästelen Roseletten penkkiä. Jossakin vaiheessa kaduin suuren pioninryhmän istuttamista sille paikalle. Suuri kirsikkapuu peitti näkymän ja vaivoin pääsin edes käymään pionien luona. Kun sitten kirsikkapuu suureksi harmikseni lahosi ja kaadettiin, alkoi paikan uusi elämä. Nyt puun kanto peittyy runsaan neidonkurjenpolvipehkon alle. Loistotädykkeiden kukinta luo taianomaisen tunnelman. Pionit täydentävät sommitelman, jota en itse olisi osannut suunnitella.

Jouko on ahertanut Lintupolulla. Hän kertoo tuoneensa polun vierustalle savensekaista maata ja tasannut pinnan luontevaksi. – Savensekaista maata, hihkaisen mielessäni, mutta en sano ääneen sen kuulostavan pionin paikalta. Yksi vain, muualle päivänliljoja ja maatiaiskuunliljoja, vähän lisää peittokurjenpolviakin.

Viimepäivien helteiset säät ovat saaneet Joukoon vauhtia. Hän on raivannut paikan myös hiekkakasalle. Sitäkin tarvitaan joka kesä. Eivät hiekka- ja sorakasa mitään pihapiirin kaunistuksia ole, mutta onpahan asiallinen paikka.

Illalla Jouko tuo tyytyväisenä maistiaisiksi kasvihuoneesta ensimmäisen kurkun. Se maistuu yhtä herkulliselta kuin lapsena.

Kesäkuun 24. päivä

Aamulla on kylmää ja sateista, mutta pian lämpenee ja poutaantuu. Keskityn puutarhan yleisilmeen kohentamiseen nyppimällä kuihtuneet iiristen kukat. Työn jälki todellakin näkyy – aivan kuin iirikset olisivat aloittaneet uuden kukinnan.

Kesäkuun 25. päivä

Minun pitäisi pakata huomista reissua varten, mutta minä kitken. Onhan mukavampi tulla kotiin, kun rikat eivät rehota. Pitäisi ainakin miettiä, mitä reissuun tarvitaan – tai tarvitaanko juuri mitään, parin yön reissuun vain. Mutta nuorten pionien kukat on leikattava, jotta saisivat voiman juuristolle. Sydäntäni särkee katkaista pionit parhaassa kukassa. Ne ovat niiiiin kauniita.

Tiedän, että palatessa näyttää kaoottiselta. Kuunliljat ovat kukassa, pionit parhaat päivänsä nähneitä ja valvatit tai mitkä lie ehtineet kolmessa päivässä polvenkorkuisiksi. Otan mukaani pienen palan puutarhaa: pienen pionikimpun auton juomatelineeseen.

Kesäkuun 29. päivä

Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Kaksikymmentäseitsemän astetta tuntuu tukahduttavalta pienestä tuulenvireestä huolimatta. Jaksan nipin napin siistiä pionipenkit ja leikata kuunliljojen kukkavarret. Varjossa siistin portaiden vierustat. Ne ovatkin jo pitkään pistäneet silmään. Ja nyt äkkiä sisälle viileään.

Ei muuten ollutkaan kaaosta vastassa, kun tulimme kotiin eilen illalla. Se sijaan tämän helteisen päivän jälkeen monet pionit näyttävät kaikkensa antaneilta. Auringon laskiessa valo pehmenee ja pääsen kuvaamaan ihanasti repsahtaneita kukkia. Välitilan ’Gardeniat’ ovat huikean kauniita ja tunnelma penkissä suorastaan villi iiristen kapeiden lehtien kaatuillessa niiden päälle.

Polku on kasvanut melkein umpeen, enkä huomaa kasvillisuuden seasta erästä pionituen jalkaa. Jalkani tarttuu tuohon ja minä rymähdän pionituen päälle ja siitä leuka edellä askelkiveen. – Pioni, ehdin ajatella, tärvelinköhän sen? Kamera osuu kiveen. Leukaa kirvelee, eikä ihme: siinä on kunnon haava. Onneksi ei ole ihan pian tulossa juhlia. Paitsi, että veljentytön rippijuhliin on muutama päivä.
 

Kesäkuun 30. päivä

Hyödynnän aamun ”viileyden” (24 astetta) ja leikkaan kuivuneet oksat sieltä täältä sekä kierrän pionipenkit. Muuta en auringonpaahteessa jaksa tehdä. 

Tulee mieleen tuttavani lausahdus: ”Siltä niitä porsaita kuolee, jolla niitä porsaita on”. Minulla tosin on kyse eräästä ennen niin topakasta kanasta, joka ei ole nyt oma itsensä. Toivottavasti vaiva ei ole kuolemaksi. Tarjoilen Lyydialle mansikoita, mutta rouva kääntää päänsä pois. Kattilakaura sentään kelpaa. Huoli silti jää, vaikka mitään ulkoisia merkkejä sairaudesta ei näy. (P.S. Olisikohan ollut vain helteen aiheuttamaa väsymystä? Seuraavana aamuna Lyydia on taas oma arvonsa tunteva itsensä, kanalan kuningatar.)

Kanalassa on kuuma, mutta yöksi viilenee. Jätän luukun auki.