PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Syyskuussa

Syyskuun 4. päivä

Rakas puutarhapäiväkirjani, en ole unohtanut sinua, vaikka en ole kirjoittanutkaan moneen päivään. Olen palautunut viime reissusta ja suunnitellut uusia seikkailuja. Onhan täällä sateiden välissä saatu peittokuvienpolviakin maahan isot alueet. Jouko puolestaan urakoi uuden parkkialueen.

Tänään luen netistä Iittalan taideasemasta ja silmiini osuu sanapari ”naivistinen vihersuunnittelu”. Silloin päässäni alkaa heti vilistä ideoita naivistisesta puutarhasta. Käytyäni Naivistit Iittalassa -näyttelyssä mietin, mitä maalaisin, jos minulla olisi taito. Yhtään ideaa ei tullut mieleen. Tuolloin ajattelin, että minun on tyydyttävä maalaamaan puutarhan pensseleillä. Muuta en osaa. Sen sijaan, kun näin tuon yhden sanaparin, ideoita alkoi pulppuilla. En ole koskaan tajunnut edes ajatella asiaa.

Makaan sängyllä ja kuvittelen naivistista puutarhaa. Suorakaiteita, palloja ja kartioita kuin piirroskuvassa. Ruusupuska. Emalista tehtyjä kevään, kesän ja syksyn kukkia iloisesti sekaisin. Rivi oransseja, kirkkaankeltaisia ja vaaleansinisiä ruukkuja, joissa vaaleanpunaisia pelargoneja. Värikkäitä laattoja, pala nurmikkoa, jolla värikkäät pöytä ja tuolit… Nukahdan haaveiluuni.


Syyskuun 8. päivä

On aurinkoinen, lämmin päivä. Tuntuu ihan kesältä. Ihanaa, kun saan jaettua vuorenkilpiä Joukon tiluksille.


Syyskuun 15. päivä

Lapsenomaisella innokkuudella suunnittelen matkaa Iittalan kautta Tammelaan. Iittalan taideaseman naivistinen viheralue on käytävä katsomassa ennen kuin lehdet tippuvat. Puutarha-aiheet ovat naivismissa suosittuja, mutta että joku tekee ihan oikeasti naivistisen puutarhan. Se on nähtävä.

Tammelasta on aikomus jatkaa Forssan kautta Jokioisten kartanolle. Kartanopuisto olisi kauneimmillaan ruska-aikaan, mutta en malta odottaa. Ruskaretkellä aiomme käydä Aulangolla. Ja ensi kesänä Miladivan palatsin puutarhassa. Ja keväällä Pölkinvuoressa…


Syyskuun 16. päivä

Ihastelen kuvauksellista Tarttilan kylänraittia auton ikkunasta. – Käännytäänkö takas, Jouko kysyy. – Mielellään, vastaan ilahtuneena. Eihän meillä ole kiire. Pyöräytämme takaisinpäin ja saamme hyvät kuvat. Ajelemme rauhassa pysähdellen kaiken kauniin kohdalla. Nautimme täysin siemauksin kiireettömästä matkasta. Kirkon sisäänkäynti on kuin ulkomailta. Pieni hiekkatie laskee somasti vanhalle kartanolle. Tämähän on kuin sadusta. Kullankeltaiset pellot levittäytyvät tien molemmin puolin.

Iittalan Taideasema on elämys. Viheralue on tosiaankin tunnistettavissa naivistiseksi. Kivasti toteutettu. Ainoa Suomessa, kenties koko maailmassa. Jännää!

Olen nähnyt Kikka Nyrénin muraalit jo netissä, mutta silti ne tekevät suuren vaikutuksen. Mietin, onko alikulkutunnelin toisessa päädyssä lisää muraaleja. – Ne on samoja kuin tässä, Jouko toteaa. Hän on ne käynyt vilkaisemassa. Onneksi käyn itse katsomassa. Teokset ovat vielä hienompia kuin tunnelin alkupäässä.

Ihailen lintuja ja kukkia. Yhtäkkiä Jouko huomaa perhoset. – No nyt mun silmät aukes naivistiselle taiteelle, hän ilahtuu. – Näähän on hienoja, varsinkin tuo sulhanen ja morsian, yhdessä lentelemässä aivan kuin me, hän kuvailee. Minäkin tulen onnelliseksi.

Ehdimme hetken kierrellä Tammelassa ennen kuin Makulihan lounasaika alkaa. Viehättävä pieni kylä, kirkkokin kuin satukirjasta. – Kauniita nuo syreenit, Jouko sanoo. Minua naurattaa. Tosiaankin hortensioiden kukinta on parhaimmillaan.

– Miten kaikki voi mennä näin täydellisesti, ihmettelemme yhteen ääneen. Makulihan tilapuoti on aivan upea. Ruoka on herkullista ja palvelu ystävällistä. Sianlihan tilalle kokki tarjoutuu tekemään Toscanan kanaa, ja tarjoilee valtavan annoksen pöytään. Kaikki on yksityiskohtia myöten mietitty, pöytien kukkakimputkin.

Mustialassa on idyllistä. Valtava puisto on hurmaava ja vanhat punatiilirakennukset todella kauniita. Rakennusten takana tuoksuu lanta. – Mennään katsomaan, siellä on mahdollisuus nähdä automatisoituun pihattonavettaan sisälle vapaasti milloin tahansa, selitän. En halua jättää käyttämättä sellaista mahdollisuutta. Katseluparvelle johtavat metalliset kierreportaat. Puolivälissä minua alkaa hirvittää. Pidän kaiteesta kaksin käsin kiinni ja yritän olla katsomatta portaiden lävitse maahan. Askel askeleelta nousen ylemmäs, mutta toiseksi viimeinen porras on pahin. – Mitä hullua minä teen täällä, mietin kauhuissani. Kunpa pääsisin edes ylös asti. Huh, viimein olen ylätasanteella. Ikkunan läpi näkee navettaan. Lehmät ovat kauniita, niiden laikukas turkki kiiltelee. Minua kalvaa ajatus, miten mahdan päästä alas. Onneksi alastulo ei pelotakaan, tai ei ainakaan niin paljon kuin ylös kiipeäminen. Tasamaalla minua naurattaa. Olen kuin urotyön tehnyt, vaikka toisille tuo on kuin yläkertaan kipaisisi. Saan silti olla tyytyväinen, sillä kaikilla ei ole tasapainovaikeuksia ja minä kiipesin niistä huolimatta.

Olen halunnut nähdä Wendlan puutarhan Jokioisten kartanolla ja siksi olemme tulleet tänne upeaan kartanomiljööseen. Avaamme Qr-koodilla ääniopastuksen, joka saa kartanon rakennukset näyttämään erilaisilta kuin ennen. Kuljemme hieman ristiriitaisin tuntein kartanon ylellisissä maisemissa. Mihin on tarvittu 38 hevosta? Entä kartanorakennuksen kolmekymmentä huonetta? Millaisissa mietteissä Wendla on puutarhassansa kulkenut? – Onhan tämä huikean kaunista, mutta millaista arki on ollut jakautuneessa yhteiskunnassa, mietin. Kummittelevaa Harmaata Rouvaa en kyllä välittäisi nähdä. Mitähän kamalaa täällä on vuosisatojen kuluessa tapahtunut? En edes haluaisi tietää.

Opas kertoo, että omenoita saa vapaasti poimia. Omenat ovat mauttomia, mutta poimin muutaman pudokkaan kanoille tuliaisiksi.

Ennen kotimatkaa pyörähdämme museorautatien asemalla. Tänne on päästävä kesäaikaan, kun höyryjuna kulkee. Matkustaisimme ainakin Minkiön asemalle asti. Kurkistamme asemarakennuksen ikkunasta sisään. Saakohan lipun ostaa pikkuruisen aseman luukulta?

Museoitu pappila ei ole avoinna, mutta haluan nähdä sen pihapiirin. Tunnelma on yhtä aikaa kolkko ja kiehtovan salaperäinen. Kultapallot kukkivat oven pielessä. Tunnistan myös syreenit ja pikkutalviot. Kurkistamme ikkunasta. Tänne on päästävä vielä joskus uudestaan.

Illalla sängyssä muistan navetan portaat ja purskahdan nauruun. – Lystiä riittää, kun itselleen nauraa, sanon Joukolle. Kaikki päivän kivat tapahtumat pyörivät mielessä eikä uni tahdo tulla.

Syyskuun 18. päivä

Syyssinikat alkavat jo kuihtua, mutta löydän muutaman hyvän oksan kimppuun. Niiden seuraksi poimin Sinikan lempiväriä vaaleanpunaista ja lisäksi vähän valkoista. Jouko tulee ikionnelliseksi kimpusta ja siitä, että olen lähdössä hänen kanssaan Seinäjoelle Sinikkaa tervehtimään.


Syyskuun 19. päivä

Ravintola Äärellä vanhassa Kalevan navetassa on juuri niin tunnelmallinen kuin kuvien perusteella oletinkin. Nautimme herkullisen lounaan, jonka jälkeen suuntaamme terveyskeskuksen vuodeosastolle. Sinikka ehtii jo soittamaan, missä viivymme.

Anoppi on yhtä hymyä. – En ole koskaan kuullutkaan tuommoisista kukista, hän hämmästelee syyssinikoita. Vuodeosastolla elämä on tässä ja nyt. Ikkunasta ei näe ulos ja jos näkisikin, näkyisi pelkkää harmaata seinää. Paistaakohan edes aurinko tänne korkeiden rakennusten väliin? Sinikka yllättyy, kun kerron, että puihin on tullut jo ruskan värejä.

Muutaman neliön sisään kutistunut elämä tuntuu minusta ahdistavalta, mutta onneksi Sinikka vaikuttaa tyytyväiseltä. – Tähän on tottunut, hän toteaa. Kun Sinikka käy päivälevolle, me lähdemme Törnävän kartanolle. Lupaamme palata vielä illalla.

Vanha Östermyran kartano on kaunis, kuten kartanot yleensäkin, mutta erityisen viehättäviä ovat vaaleanpunaiset rakennukset sen pihapiirissä. Nautimme puistomaisemien vehreydestä, mutta samalla on surullista, kun vanha yhtenäinen kartanoalue on tärvelty. Alueen läpi kulkee vilkasliikenteinen tie. Aluetta on muutenkin kehitetty lähinnä festivaaleja ajatellen eikä niinkään vanhaa kulttuurimaisemaa säilyttäen.

Yritän sulkea silmäni sorakentiltä ja nykyajan rakennuksilta. Valokuvaan niin, että tie jää piiloon. Haluan nähdä aiemmin kartanolle kuuluneen kirkon, joka on jäänyt tien toiselle puolelle. Kirkkoon johtaa tunnelmallinen tie. Mikä onni, että se on säilynyt! Kirkko on kuin Prinsessa Ruusunen -sadusta.

Sen jälkeen, kun olemme vielä käyneet Sinikkaa tervehtimässä, ajelemme vanhalle Lääninsairaalalle. Ilta hämärtyy ja ripsii vettä. Piha on täynnä autoja, sillä rakennuksessa on muun muassa kansalaisopiston toimintaa. Ihmettelen ja ihastelen, miten ennen vanhaan on panostettu sairaalan arkkitehtuuriin ja miljööseen. Kokonaisuus on täydellinen vastakohta nykyajan tehdasmaiselle sairaalarakentamiselle. Sairaalan pääoven edustan pylväspuut tekevät suuren vaikutuksen. Ihana sateisen illan tunnelma!

Koukkaamme vielä keskustaan hakemaan pitsan iltapalaksi. Uni tulee odottelematta.


Syyskuun 20. päivä

Jouko kysyy, mitä matkanjohtaja on tälle päivälle suunnitellut. – Sairaalateema entisajasta nykypäivään jatkuu, naurahdan. On kaunis poutapäivä, joten on mukava tutustua vanhan Piirimielisairaalan miljööseen. Komeat lehtipuut tekevät alueesta viihtyisän. Ääniopastuksen ansiosta kierros on mielenkiintoisempi kuin osasimme aavistella. Kuulemme tarinoita sairaalan työntekijöiden lasten kertomana. Yritän kuvitella, mitä kaikkea noiden seinien sisäpuolella onkaan tapahtunut.

Nyt maistuu lounas Valkoisen Puun kahvilassa. Komeat kesäkukkaistutukset toivottavat meidät tervetulleiksi. – Nyt tajuan, että modernikin voi olla kaunista ja viihtyisää, sanon Joukolle. Moderniin tilaan on yhdistetty muutama antiikkipöytä. Koko sisustus on toteutettu hyvällä maulla. En olisi ikinä uskonut, että ihastun näin moderniin sisustukseen.

Sinikka ehtii jo kysellä meitä, mutta pyörähdämme vielä keskustassa ihailemassa yhtä kivitaloa. Talo näyttää pieneltä korkeiden kerrostalojen ympäröimänä, mutta oikeasti se on suuri. Talon tarina jää askarruttamaan minua: kenen talo se on ollut ja mitä kaikkea sen ympärillä on tapahtunut?

Vanhojen sairaalarakennusten jälkeen terveyskeskuksen vuodeosasto tuntuu entistä ahdistavammalta. Onneksi seinien sisäpuolelle kuuluu hyvää: Sinikka on päässyt kävelemään ja vaikuttaa aiempaa virkeämmältä.

Kiitollisina lähdemme ajelemaan kotia kohti. En ole ennen huomannutkaan, miten avara taivas lakeuksilla on. Eksoottista!

Matkanjohtaja on suunnitellut yhden välietapin ennen Vesilahtea. On kiva jaloitella Ikaalisten vanhassa kauppalassa. Sen sijaan hirmuisen jyrkät kadut eivät ole minun juttuni. Pyörähdämme vielä pappilan pihassa. Pappilan puutarhaa ei enää ole. Harmi. Lähistöllä on sentään kaunis kirkko ja kirkon torni.

Vielä yksi jäätelötuutti. Sitten kotiin ja saunaan.


Syyskuun 22. päivä

Toivolan vanhan pihan ruosteiset kukka-astiat tekevät Joukoon suuren vaikutuksen. Minä nautin kuunnellessani häntä. Kuulostaa siltä, että hänestä on kehkeytymässä yhä enemmän puutarhaihminen. Olen niin onnellinen yhteisestä harrastuksestamme. Vatsa täynnä on hyvä kierrellä ja ihastella vanhoja rakennuksia.

Sää suosii meitä. On kesäisen lämmin päivä, vaikka on jo syyskuun loppupuoli. – Tuossa on Wivi Lönnin kotitalo, olen aina halunnut nähdä sen, sanon innoissani Joukolle. Aidan takaa aukeaa upea puutarha. Huokailen ihastuksesta. Vanha mies on viemässä kompostiämpäriä. Hän tervehtii ystävällisesti ja kutsuu meidät puutarhaansa. – Että ihan puutarhaa katsomaan, hämmästelen. Kylläpä meillä on onnea!

Vanha talo puutarhoineen on uskomattoman upea kokonaisuus. Wivi Lönnin istuttamat pionit ovat vielä hyvissä voimissaan. Puutarha on täynnä näyttäviä patsaita. Omenapuut ovat komeita ja hyvin hoidettuja. Daaliat kukkivat. Kaikkialla on siistiä ja viimeisteltyä.

Mies kertoo talon vaiheista. Hän oli ostanut talon rapistuneena ja kunnostanut sen nykyiseen loistoonsa. Eikä tässä vielä kaikki: pääsemme tutustumaan myös kasvihuoneeseen, jonne kuljetaan sisäkautta. Bougainvillea täyttää melkein koko kasvihuoneen. Isäntä esittelee peikonlehden, joka on kukkinut ja nyt tekee hedelmää.

Kiertelemme talossa ja katselemme sen tyyliin sopivaa sisustusta. Mies ojentaa meille pinon kirjoja ja lehtiä. En meinaa uskoa todeksi: saan haaveilemani Wivi Lönnin tuotannosta kertovan paksun opuksen sekä tästä Kauko Sorjosen puutarhasta kertovan kirjan. En tiedä, miten kiittäisin häntä.

Vierailusta jää kuitenkin vähän surullinen olo. Tontin naapuriin on rakennettu korkeita, rumia kerrostaloja, jotka peruuttamattomasti tärvelevät kauniin kulttuurihistoriallisen miljöön. Sorjosen sinnikäs yritys säilyttää tuo arvokas huvila-alueen kokonaisuus on valunut hukkaan. Tunnen myötätuntoa häntä kohtaan.

Jatkamme huvila-alueeseen tutustumista. Poikkeamme Vanhaan pappilaan nauttimaan Teeleidin juustokakkua pappilan puutarhassa. Vierailemme Kuokkalan kartanon puutarhassa.

Päivän viimeinen kohteemme on Sulkurannan siirtolapuutarha. Alue on hyvin viihtyisä, mutta pensasaidat ovat niin korkeita, että puutarhoja ei näy. Ei se mitään. Tänään olemme saaneet makeaa mahan täydeltä, ja olemme valmiit yöpuulle.


Syyskuun 23. päivä

Sää on harmaa ja sataa vettä. On tainnut sataa koko aamun. Jouko selittää kaaviokuvaa voimakkaan sateen rintamasta, jonka pitäisi mennä koko alueen yli. Olen monta vuotta toivonut pääseväni Tommolan tilalle, joten ei auta. Lähdemme matkaan Leivonmäkeä kohti.

Sataa melkein koko matkan, mutta Leivonmäellä sade taukoaa. Kun astumme ulos autosta, alkaa sataa taas, mutta pisaroi vain hetken. Uskomatonta: tulee kaunis ilma.

–Tämähän on kuin ulkomailla, huudahdan nähdessäni perennaistutukset rinteessä. Perennat on istutettu suoriin riveihin. Siellä täällä kasvaa pieni puu. Asterit, punalatvat, luppiot ja muut syksyn perennat kukkivat kauniisti. – Ihanaa, että tulimme tänne, huokailen. En ole suunnitellut ostavani mitään, mutta sinisenlila asteri on pakko saada. Jouko toivoo kahta muutakin väriä. Valkokonnanmarjalla on hauskat pampulat. – Otetaan sekin, Jouko sanoo. Perennaryhmä vaatii vielä yhden vaaleanpunaisen luppion. Näistä tulee kaunis syysryhmä.

Vasta kotimatkalla sade jatkuu. Ihmeellistä! Olemme niin kiitollisia.

Viherlandian lounaan jälkeen jaksamme hyvin matkustaa Orivedelle. – Katsotaan nyt, jos sataa kovasti niin eihän meidän tarvitse mennä arboretumiin, sanon.

Arboretum on hyvin tunnelmallinen. Valtavan suuret jalopuut muodostavat kuin katon polkujen ylle. Kuulen sateen ropinan, mutta se ei tunnu tulevan alas asti. Sade tekee metsän vieläkin tunnelmallisemmaksi. Ihanaa, että nyt sataa. Ihailen erikoisia puita, suuria saniaisia, kirjavalehtisiä maanpeitekasveja, värikkäitä kukkia siellä täällä ja sammaloituneita kiviä. Kyllä kannatti tulla.


Syyskuun 25. päivä

Minun ei pitänyt. Olin päättänyt katsella vain. Syysistutusten piti olla jo lopussa. Olin varautunut enää muutaman sipulipussin istuttamiseen. Nyt ne kuitenkin ovat maassa: kaksi erilaista asterilajiketta, kaksi eriväristä luppiota ja yksi valkokonnanmarja. Ihan ex tempore. Pitihän ne saada. Kukkivat niin kauniisti Tommolan tilalla. Toki tiesin, että näin voi käydä. Jos tarjolla on tähän aikaan kukkivia perennoja, ei sellaista tilaisuutta voi ohittaa. Oli ihan hilkulla, etten ostanut kultapalloja. Keltainen näyttää tosi hyvältä syksyllä.


Syyskuun 26. päivä

Tuntuu surulliselta käydä kanalassa, kun ennen niin iloinen ja touhukas Viuhti on muuttunut vaisuksi ja kalpeaksi. Kukosta on tullut vanha ja väsynyt. Se ei jaksa kutsua kanoja syömään, eikä kotkota riemuissaan, en tiedä kiekuuko edes. Voi, ihanaa Viuhti-raukkaa!