PUUTARHAPÄIVÄKIRJANI MUN Lokakuussa

Lokakuun 2. päivä

Tasoittelen hiekan kauniiksi kumpareeksi vatiin. Sammaleet odottelevat vieressäni. Muuttolinnut huutavat, hanhia varmaan. Hakevat omaa paikkaansa muodostelmassa. Ah, tätä ihanaa syksyä!


Lokakuun 4. päivä

Keltaiset sadetakit täplittävät Sibeliuksen puistoa. Koululaisryhmä seisoo Sibeliuksen patsaan edessä kuuntelemassa opasta. Minä valokuvaan komeita kukkaistutuksia. Istahdan penkille ja nautin, kun Sibeliuksen musiikki alkaa soida. Hienoa!

Kuulen sivusta oppaan kertovan, kuinka Sibelius on tallettanut sammalta tulitikkurasiaan ja toisinaan haistellut sitä päästäkseen metsän tunnelmaan, sen tuulen huminaan ja lintujen lauluun. Oppilaat miettivät Suomen kansallislintua, -puuta ja -kasvia. He tunnistavat kuusia, mäntyjä, koivuja. Pojat hyppivät vaahteranlehtikasassa. Joku kerää tammenterhoja.

Soivat penkit ovat haluttuja istumapaikkoja. Lapset selvästi nauttivat musiikista. Ripottelee vettä ja paleltaa, mutta en malttaisi lähteä puistosta. Nuori Sibelius jää katselemaan vanhaa yläalkeiskouluaan.

Ennen lounasaikaa ehdimme pyörähtää katsomassa vanhaa sairaalamiljöötä. Hämmästyttävää, että vanhat rakennukset ovat yhä terveyskeskuksen käytössä. Tuntuu hyvältä, että kaikkea vanhaa ja arvokasta ei ole hylätty. Kaunis, hyvin koristeellinen rautatieasemakin on edelleen käytössä.

Verkatehtaan alue ja Pinellan puisto veden äärellä on viihtyisä. Ihanan syksyistä! 

Yksi tehdasrakennuksista kätkee sisälleen modernin ravintolan. Räsymatot pöydillä pehmentävät vaikutelmaa. Kylläisinä lähdemme kohti Aulankoa – tai oikeastaan Karlbergin kartanoa, sillä tuon historiallisen alueen rippeet minä haluan nähdä.

–Millaista olisikaan ollut kreivittären kävellä käsi kädessä Hugon kanssa täällä, sanon Joukolle Joutsenlammella. – Olisikohan Hugolla riittänyt aikaa sellaiseen, jatkan, oli varmaan omaisuudessa yllin kyllin huolehtimista. Tarinahan kertoo, että tuolloin Suomen rikkain mies, Hugo Standertskjöld, oli ihastunut puolalaiseen kreivittäreen, mutta sai rukkaset. Hugo eli elämänsä poikamiehenä. Ei varmasti ollut helppoa hänellä.

Ruusulaakson paviljonki on aika hieno. Kuvittelen tyhjään tilaan pöydän, tuolit, pöytäliinat sekä koristeet ja tietenkin herkut. Kyllä kelpaisi viettää aikaa täällä. Sen sijaan Onnentemppeli vaikuttaa karulta kivikkoisen mäen huipulla. Onnellinen saa olla se, joka ylipäätään pääsee kiipeämään rakennukseen.

Aurinko paistaa ja näyttää Aulangon parhaat puolet. Ruska ei ole vielä kunnolla alkanut, mutta täällä on silti kauniin syksyistä. Saan hyvät kuvat.

Matkalla Lepaalle huomaamme yllättäen tien läheisyydessä kauniita rakennuksia. Vanhassa punatiilitalossa on erilaiseksi mainostettu rautakauppa. Se täytyy nähdä. Nämä ovat vanhan Metsänkylän kartanon rakennuksia. Toden totta rautakauppa on näkemisen arvoinen, vaikka en olekaan vailla vanhan ajan sähkökatkaisijoita, kahvoja, lavuaaria, en edes luutia tai sinkkikauhoja.

Lepaan kartanon mailla, keltaisten rakennusten edessä, huokailen ihastuksesta. Kuvaan taloja ja niiden välistä pilkottavaa tuulimyllyä, seinää vasten kasvavia omenapuita, näyteistutuksia, hedelmäpuiden rivejä. Opiskelijat kiertelevät tunnistamassa kasveja.

–Tässä olis sulle vähän mallia, sanon Joukolle vanhoista navetan raunioista tehdyn pergolan äärellä, sinähän tykkäät pergoloista. Joukostakin rakennelma on hieno. Kappelin portti on vaikuttava, varsinkin sen kautta avautuva näkymä. Kaikkialla on kaunista ja siistiä. Kannatti tulla tänne.

–Onneksi alkoi sataa, kiusoittelen Joukoa kotimatkalla, olisi muuten menneet huolet hukkaan. Hän on eilen tutkinut säätiedotusta ja puhunut laajasta saderintamasta koko eteläisen Suomen yllä. Päivä on ollut pääasiassa aurinkoinen. Vasta Vesilahdella alkaa sataa.

Lokakuun 8. päivä

Alan jo pikkuhiljaa tottua siihen, että kalpea Viuhti tulee vastaan kuin kana. Kiinnostuneena kurkkii, mitä herkkuja minulla on sille. Iltaisin löydän sen pesästä. Floora vaikuttaa hämmentyneeltä, kun sen asema hierarkian ylimpänä kanana ja kukon kainaloisena on mennyt. Haikeaa, mutta ei enää surullista. Viuhti on ihana juuri sellaisena kuin on.


Lokakuun 9. päivä

Olen vetkutellut kukkasipulitilauksen kanssa. Kauppoja on niin monta. Hintojen vertailu on hankalaa. Valikoimat hupenevat. Vihdoin tänään se on tehtävä. Olen luvannut itselleni, että istutan muutaman pussillisen joka syksy. Ei tarvitse keväällä katua laiskuuttaan. Darwineita ehdottomasti. Ei ole paljon mistä valita, riittää kun on vaaleanpunaisia ja aniliineja. Niiden lisäksi jokunen vähän erikoisempi: pussillinen papukaijoja ja liljatulppaaneja. Harmi, että kevättähdet ovat loppuneet. Otan pussillisen krookuksia. Yhteensä sataviisi sipulia.


Lokakuun 12. päivä

Tampereen kauppahalli on yhtä tunnelmallinen kuin aina ennenkin. Vihannespuoti on kuin satukirjasta. 

Kukkapuoti pursuilee värikkäitä leikkokukkia. Ah! Tiskeillä on tarjolla tuoretta lihaa, kalaa, lounasta, tamperelaisia erikoisuuksia kuten pärämätsejä ja rievää, leipomotuotteita ja vaikka mitä. Minä valitsen huolella palan suklaakakkua.

Alkaa olla jo nälkä, mutta haluan virittäytyä 1900-luvun tunnelmiin käymällä katsomassa Wivi Lönnin suunnitteleman Olánin talon. Iloiseksi yllätyksekseni Palomäenkadulla onkin vieri vieressä toinen toistaan viehättävämpiä taloja. Päätämme palata ihailemaan Pyynikinrinteen taloja vielä joskus toisellakin kertaa.

 

On hyinen ilma. Umpijäässä yritän napata muutaman kuvan Talouskoulun pihalta ennen kuin astumme ravintola Wiviin sisään. 

Ensivaikutelma on kuin kouluruokalassa. Varsinainen ravintolasali on kuitenkin viihtyisä, ja päätämme jäädä. Ikkunapöydässä istuu vanha pariskunta keskustellen intensiivisesti. Kuvittelen, että hänhän voisi olla itse Wivi Lönn kollegansa kanssa työlounaalla.

Jatkamme samaa teemaa. – Että ihan paloasemaa katsomaan, naurahdan ajaessamme keskuspaloasemaa kohti. Harmi, ettemme pääse tuota kaunista rakennusta paremmin näkemään tietöiden takia.

Talvitakkikaan ei auta, kun Miladivan palatsin pihalla tuulee jäätävästi. Kiertelemme silti ruskan värittämässä puutarhassa ihailemassa ja ihmettelemässä. – Tänne täytyy tulla kesällä uudestaan, sanon Joukolle. – Ehdottomasti, hän vastaa.

Vielä on yksi Wivi Lönnin suunnittelema rakennus nähtävä: Lapinniemen kartano.    

Oliivipuut kutsuvat sisään kauniiseen, yli satavuotiaaseen taloon. Talo on saanut arvoisensa asukkaat: tehtaanjohtajan lukaalissa toimii Bypias-lifestylemyymälä.

Katselen alkuperäisiä kaappeja, portaikkoa, ikkunoita ja muita yksityiskohtia. Kahvilan vierestä pääsee sisäpihalle tunnelmalliseen puutarhaan. Puutarhassa on rappioromantiikkaa. Sisäpihalla syksy näyttää parhaimmat puolensa. Pää pyörällä kaikesta kauniista lähdemme ajelemaan päivän viimeistä etappia, puutarhamyymälää kohti.

Olen päättänyt tehdä vihreävalkoisen asetelman terassille. Niin kuitenkin käy, että vihreiden callunoiden ja valkoisen jouluruusun seuraksi ostoskoriin päätyy vaaleanpunaisia callunoita. Jouko ehdottaa kultasypressiä. No otetaan toki. Alkaa olla jo kiire kotiin ja pian alkavaan webinaariin, mutta äkkiä vielä muutama tulppaanisipulipussi ja pari pussia kevättähtiä. Onneksi löysin vielä.


Lokakuun 14. päivä

Jouluruusu harmaaseen ruukkuun, sen seuraksi vihreä calluna ja iso ämpäri sammalta. Ei, ei sittenkään, vaan pieni ämpäri sopii paremmin… Alku on aina yhtä hankalaa, vaikka tiedän, että syyskukat näyttävät hyviltä, miten tahansa ne yhdisteleekin.

Lokakuun 17. päivä

Ensimmäiset rohtokatajanoksat näyttävät upeilta harmaassa seinätelineessä. – Tästä tulee hieno, ajattelen, mutta itseluottamukseni karisee sitä mukaa, kun lisään uusia oksia asetelmaan. Asettelen villanukkajäkkärää, välivihreäksi havuja, muutamia pallo-ohdakkeita ja tähtiputkia. En ole ollenkaan tyytyväinen. Nyt on tauko paikallaan.

Palaan kukka-asetelman ääreen ja päätän purkaa koko helahoidon. Uudella innolla aloitan alusta. Tällä kertaa harkitsen joka oksan paikkaa niin kauan, että se näyttää hyvältä. Se tepsii.

Lokakuun 22. päivä

Vilkaisen nopeasti kanoja ennen kuin kyykistyn pehkuille Viuhtin viereen. – Missä Floora on, ihmettelen, miten kana voi kadota jäljettömiin? Mielessäni käväisee jo sellainenkin epärealistinen ajatus, että onkohan se livahtanut ovesta ulos.

Kyyneleeni tipahtelevat Viuhtin kuparinruskeille sulille, kun painan varovasti kasvoni sen selkää vasten. Kukko on syvässä unessa, mutta hengittää vielä.

Tuntuu hyvältä, kun Jouko tulee perässäni kanalaan. Lohduttaa. Hän löytää Flooran kaurapöntön ja seinän välisestä pienestä kolosta kovalta lattialta makaamasta. Voi Floora-ressukkaa! Tuo aina niin tomera ja mitään pelkäämätön kanarouva on selvästi järkyttynyt. Tunnen suurta myötätuntoa sitä kohtaan. Floora katselee Viuhtia ja minua kaukaa. Yrittää syödä, mutta ruoka ei maistu. Pitkän ajan päästä se uskaltautuu lähemmäs ja jää seisomaan viereeni. Seisoo ja katselee vuoroin minua ja kukkoa.

Silittelen Viuhtia hellästi. Olen vuosia yrittänyt totutella ajatukseen, etteivät kukot ole ikuisia. Ei siihen kuitenkaan ole tottunut. Nyt seitsemän vuoden aikajakso on päättymässä. Viuhtin sairastamisen aikana päädyin pitkän harkinnan jälkeen siihen, että annan kukon kuolla luonnollisesti, kun sillä ei ole kipuja. Voimat olivat heikot, mutta ruokahalu oli vielä eilen hyvä. Iloisena ja luottavaisena se tuli aina vastaan minua.

Minun täytyy välillä käydä syömässä ja lepäämässä. Avilla soittaa koululäksyksi saatua, Ilmari Hannikaisen kappaletta Mirrin hautajaiset. Tuo haikeankaunis sävellys sopii tähän hetkeen. Taivaalta leijailee suuria lumihiutaleita.

Jouko käy tarkkailemassa tilannetta. Floora nukkuu Viuhtin vieressä. Sydäntä riipaisee, kun Floora, Viuhtin kainaloinen kananen, joutuu luopumaan rakkaimmastaan.

Vuorotellen istun pehkuilla ja lepään sisällä. Iltapäivällä Viuhti on nukkunut pois. Kaikki kanat ovat ihan sen ympärillä. Koskettavaa!

Annan kanoille aikaa hyvästellä. Siivoan kikkareita, lisään vettä ja ruokaa. Nyt Flooralle maistuu ruoka. Kaikki kanat kuopsuttavat vähän. Myöhemmin, kun käyn kanalassa, kaikki kanat seisovat hartaina ringissä Viuhtin ympärillä, kaikkien katseet kukkoa kohti.

Viimeinkin kanat ovat nousseet orsille. Nostan Viuhtin syliini. Lähden Joukon kanssa otsalampun valossa kulkemaan metsän reunaa kohti. Jouko laittaa lakanaksi silkkipaperin ja peitoksi toisen. Minä asettelen päälle jouluruusun kukan ja syyssyrikän oksan. Jouko sytyttää kynttilän ja luo haudan umpeen. Asettelen vielä kimpun villanukkajäkkärää kummulle. Silmäni kirvelevät itkemisestä.


Lokakuun 23. päivä

Kanalassa on hiljaista. Vain Lilli piipittää vaimeasti. Niin kaipaan entistä iloista kälätystä. Yhdessä kanojen kanssa ikävöin ihanaa kukkoa. Mietin, miten ne pärjäävät ilman Viuhtia, kun toista samanlaista ei saa. Ei, vaikka kuinka haluaisin.


Lokakuun 26. päivä

Vien kanoille omenaa. Ikävä puristaa sydäntäni, mutta kanojen suruaika näyttää loppuneen. Ne juttelevat ja touhuavat taas, nahistelevatkin vähän. Arki alkaa palata uomiinsa, paitsi Flooralla, joka on tavallista vaiteliaampi.