SURUSTA ILOON

Olin päättänyt, ettei meille tulisi kuluneena keväänä tipuja. Tiput ovat ihania, mutta siihen puuhaan liittyy aina huolia. Minun on niin vaikea luopua ylimääräisistä kukoista ja kanoista eivätkä kaikki välttämättä mahdu kanalaan. Mutta sitten kuoli Myy. Kloaakki eli yhteissuoli pullistui eikä tuota kanaa voitu pelastaa. Kurkistetaanpa päiväkirjani sivuille ja katsotaan mitä sitten tapahtui. 

Huhtikuun 22. päivä

Ajattelen viettää pitkän aamun: käydä kanalassa, surra suruni, syödä aamupalaa hitaasti kaikessa rauhassa. Ei se ihan niin mene. Kanalassa kyllä käyn hiljaisuutta itkemässä. Kun parven äänekkäintä kanaa ei enää ole, tuntuu tyhjältä. Aivan liian hiljaiselta.

Sanotaan, etteivät kanat sure. Tavallisesti puhelias kukko on kuitenkin nyt aivan hiljaa. Floora näyttää minusta hämmentyneeltä. Kun avaan ikkunaluukun tarhaan, kukaan ei säntää ikkunalaudalle. Myy oli kanat sinne aina ensimmäisenä johdattanut. Floora pyörittelee päätään ja näyttää epäröivän. – Minunko tässä nyt pitäisi, se pohtii.

En aluksi pitänyt tuosta kovanokasta.

Ajattelen Myytä, tuota rohkeaa, oman arvonsa tunteva pikku kanaa. Sillä oli tapana kirkua kovalla äänellä usein kukon kanssa vuorotellen. Ajattelin aina, että se haluaisi varmaankin kiekua. 

Myy oli reipas ja rohkea kana.

En aluksi pitänyt tuosta kovanokasta, joka aina ajoi toiset pois herkkupalalta, jotta sai itse syödä parhaat päältä. Ajan kuluessa tuo tuttavallinen kana kuitenkin vei sydämeni. Se oli aina ensimmäisenä vastassa kun avasin kanalan oven. Se oli aina tiellä kun puhdistin kikkareita yläorren alta. 

Vanha rouva kun ei kenen tahansa kukonklopin perään katsellut.

Nuorena kukkona Viuhti sai käyttää kaiken viehätysvoimansa taivutellakseen Myyn parveensa. Vanha rouva kun ei kenen tahansa kukonklopin perään katsellut. Rauhalliseen ja kärsivälliseen tapaansa Viuhti kuitenkin liehitteli ja lopulta sai Myyn pään kääntymään. Vaikka Myy pärjäsi itsekseenkin, niin ei sillä ollut mitään sitä vastaan, että kukko tarjoili herkkuja nokan eteen.

Miksi kanat tai kukot eivät voisi tuntea ikävää? Voivat kyllä. Kun päästän kanaparven ulos, Viuhti ei tapansa mukaan rupea pöyhimään maata ja etsimään herkkuja kanoille. Se vain seisoskelee ja katselee. Illemmalla vien niille lanttusiivuja. Viuhti ei kutsu kanoja syömään herkkuja. Se on vain hiljaa, vaikka yleensä se kotkottaa niin tomerasti, että minua ihan huvittaa. 

Myy oli uskollinen kanaemo. Kuva on kesältä 2019.

Huhtikuun 23. päivä

Kanalassa tunnelma on vaisu. Heitän jyviä maahan. Viuhti kyllä kotkottaa kanat paikalle, mutta ei ollenkaan tavanomaisella innokkuudellaan. Tunnen syvää myötätuntoa sitä kohtaan. Apeus ei hellitä päivälläkään. Ulkona kukko vain seisoskelee. Se ei kuopsuta maata niin kuin tavallisesti. Viuhti-parka.

Minun käy sääliksi

tuota surullista kukkoa. 

Huhtikuun 24. päivä

Aamulla menen kanalaan. Vastaanotto on vaimea. Voi, miten kaipaankaan sitä tavanomaista iloista touhotusta! Sitä kun kukko jo minut nähdessään alkaa innoissaan kutsua kanasiaan herkuille, vaikka en ole vielä ehtinyt edes näyttää mitä minulla on. Kaipaan sitä kun kukko kotkottaa korkealla äänellä kovaa kanojaan syömään, vaikka rouvat jo innoissaan ovat nokkimassa. Kaipaan sitä kun kukko nyökkii ja nyökkii, näyttää kuinka täällä olisi ruokaa, vaikka rouvat jo syövät niin paljon kuin ikinä vain ehtivät.

Minun käy sääliksi tuota surullista kukkoa.

Noeli kysyy, voisiko meille tulla tipuja. – Kyllä voisi, minä vastaan, jos kanat vain innostuvat hautomaan. Niillä ei nyt ole ollut hautomisvimmaa. Laitamme pesämuniksi muutaman puumunan ja niinhän siinä sitten käy, että vartin päästä Floora makaa matalana pesässä. Käy vieläpä niin, että pian on Lyydiakin haaveilemassa samoista munista ja samasta pesästä. Seisoskelee pesän edessä olevalla astinlaudalla, mutta Floora ei päästä pesään.

Laitamme kolme puumunaa viereiseen pesään. Lyydia hyväksyy ne ja asettuu littanaksi niiden päälle.

Lyydia hautomassa ensimmäistä kertaa

Huhtikuun 25. päivä 

Nyt kanalassa vasta hiljaista onkin. Se on kuitenkin erilaista hiljaisuutta kuin aiemmin. Siihen sisältyy toivo. Toivo uudesta elämästä. Floora ja Lyydia hautovat.

Etsin netistä siitosmunia. Haluan Mille Fleur -rotua, sillä nuo kanat ovat hyvin kesyjä. Helsingin seudulla olisi väritykseltään ruskeita ja Turun seudulla on mustia. Montako munaa hankkisin? Hankalaa tämä kanojen perhesuunnittelu. En pidä tästä. Haluaisin kaiken menevän luonnonmukaisesti, mutta se ei ole mahdollista. Meidän kukko ja kanat voivat olla sukua keskenään, joten on parempi turvautua siitosmuniin.

Värivalinnan ratkaisee puutarhahullun paratiisi Turun seudulla. Sieltä saisin monet tarvitsemani kasvit ja paluumatkalla voisimme hakea munat. Onneksi munia on saatavana.

Ehkä hankin kuusi munaa. Kaikki eivät ehkä kuoriudu. Joku niistä on kuitenkin kukko. Kun sitten tulee aika etsiä kukolle uusi koti, pitää olla kana tai pari antaa sille mukaan. Meille jäisi ehkä kaksi tai kolme. Ne mahtuisivat juuri sopivasti meidän pieneen kanalaan. Tällaisia suunnittelen, mutta tiedän, ettei kanojen kanssa mikään mene suunnitelmien mukaan. Ei mikään eikä koskaan.


Huhtikuun 26. päivä

Lueskelen taas vähän ruusuista. – Minette, siinäpä olisi kiva nimi kanalle, ajattelen. Keksin, että voisin nimetä tulevat tiput ruusujen mukaan. Ruusuja ja niiden kauniita nimiä onneksi riittää. Kukko voisi olla Poppius tai Nils. Ne kuulostavat miehekkäitä. Nilsin ruusun ostin viime kesänä muurin päälle.

Kanat voisivat olla Ingrid (Bergman) ja Therese (Bugnet). Kuulostavat sopivan arvokkailta. 'Schneewittchen' on lempiruusuni. Se tarkoittaa Lumikkia. – Iho valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin ruusu ja hiukset mustat kuin eebenpuu, muistelen satua. Kiiltävän musta kana valkoisin pilkuin olisi ilmetty Lumikki. Jos värityksessä olisi punaista, kanan nimi voisi olla Red Nelly tai sitten ihan pelkkä Nelly vain.

Lapset haluavat osallistua nimien valintaan. Ruusukirjasta löytyy lisää hyviä ehdotuksia. Hienohelma on ihan paras kaikista. Ja jos kuoriutuu viisi kukkoa, yksi niistä saa kunnian olla George Will.

Pitäisi varmaan ostaa kolmetoista munaa, etteivät näin hyvät nimiehdotukset menisi hukkaan. Ihan tyypillistä minulle, että aloitan tämän projektin keksimällä nimet ennen kuin yksikään muna on kuoriutunut tai edes hankittu.

Kukko alkaa pikkuhiljaa toipua surustaan. Se kutsuu Lilliä herkuille aiempaa äänekkäämmin ja innokkaammin. Lilli seuraa kukkoa uskollisesti. Ihana Lilli, ilon tuoja. 

Lilli ja Viuhti

Huhtikuun 28. päivä 

Vien kananmunat autotalliin ja laitan ne puupalikan avulla hieman viistoon. Niiden täytyy antaa levätä ja tasaantua automatkan jälkeen.


Huhtikuun 29. päivä

Aamulla asetan munat viistoon toiseen suuntaan. Vasta illalla voin viedä ne Flooran ja Lyydian alle haudottaviksi. 

Kennollinen yllätyksiä

Juttelen äidin kanssa puhelimessa ja kerron, että haimme eilen kennollisen munia Nousiaisista. Äiti innostuu asiasta ja pyytää saada lunastaa yhden munan täysihoidolla itselleen. Hän antaisi tipun isälle 82-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Sehän järjestyy. Äiti lupaa miettiä ruusuaiheisen nimen tipuselleen.

Ensi kerralla kerron, miten haudonta lopulta sujui.