TUNTEELLISIA LEMMIKKEJÄ

Tiesin, että kaneilla on tunteet - muutkin kuin nälän tunne. Tottakai. On vain niin koskettavaa nähdä omin silmin kuinka onnellinen kani voi olla.

Tyttärellämme on kani nimeltä Nuppu. Tytär lähti viettämään välivuotta ennen lukiota ja on nyt poissa kotoa kahden viikon jakson kerrallaan.

Tyttären poissa ollessa käyn tervehtimässä kania. Kun menen huoneeseen, Nuppu nököttää kaapin tai sängyn alla tai syö heinää omassa häkissän. Kutsun sitä, mutta ei se välitä tulla. Joskus saan silitellä sitä, mutta aika välinpitämätön se on minua kohtaan. Ymmärrän, sillä en vietä aikaani sen kanssa kovin paljon - enkä tuo herkkuja. Niiden tuominen on nuoremman tyttären tehtävä.

Nuorempi tyttäreni silittelee ja hoitaa sitä enemmän ja Nuppu saa tulla iltaisin sänkyyn hetkeksi hänen kainaloonsa. Nuppu selvästi pitää nuoremmasta tyttärestä, vaikka toisinaan toisen poikakanin haju häiritsee ja se on tarkka reviiristään.

Mutta annapa olla kun vanhempi tytär tulee kotiin! Nuppu hyörii ja pyörii hänen ympärillään. Se loikkii iloisesti huoneessa ympäriinsä pysähtyen välillä istumaan takajaloillaan ja katselemaan tyttöä.

Ja kun Nuppu pääsee tyttären syliin, ei onnellisempaa kania löydy koko maailmasta. Se painautuu tyttöä vasten ja sen silmät loistavat. Näin ei tapahdu aina, sillä useinmiten Nuppu vastustaa syliin nostamista. Kuitenkin kun tytär tulee kotiin, Nuppu makaa lötkönä osoittaen olevansa halukas tulemaan syliin. 

Kuva ei ole ihan aidosta tilanteesta, sillä sellaiset ovat aivan liian nopeasti ohi. Harmi, etten saanut silmien loistetta kuvaan.

P.S. Kirjoitin tämän jutun syksyllä, mutta en tullut julkaisseeksi tätä silloin. Nyt Nuppu-kani on jo minun kaverini ja juoksee iloisesti vastaani huoneen ovelle. Kaikkein lämpimimmät tunteet on silti edelleen varattu vanhimmalle tyttärelle.

Luin, että eläinten tunteita on tutkittu paljon. Eläimillä on kiistatta ihan samoja tunteita kuin ihmisilläkin, mutta eläimet eivät osaa asettua toisen osapuolen asemaan. Siksi esimerkiksi koira ei voisi tuntea syyllisyyttä, vaan se pyrkii lepyttämään ihmistä huomattuaan ihmisen reaktiot.

Ajattelen tuosta vähän toisin. Meillä oli dalmatialainen, Olivia, joka osasi hymyillä kuten kaikki dalmatialaiset osaavat. Siis ihan aitoa, helposti hymyksi tunnistettavaa hymyä.

Siis näin. Oliviasta oli todella vaikeaa ottaa hymykuvia. Se hymyili usein, mutta innostui aina kamerasta niin, että tuli riemuitsemaan kuvaajan luo. Ota siinä sitten kuvia! Kuva on vuodelta 1997.

Olimme eteisessä kun Olivia tuli keittiöstä luokseni teatraalisesti hymyillen ja voi sanoa, että häntä heilutti koiraa. Arvasimme, että nyt oli jotain tapahtunut keittiössä. Niin olikin. Muutama valmiiksi tehty voileipä oli kadonnut parempaan kuonoon. Ilman tuota ylitsepursuavaa hymyä emme olisi asiaa heti huomanneetkaan. Jos se ei ollut syyllisyyttä, se oli ilmiselvää riemua herkullisesta, salaisesta välipalasta.

Vielä viidentoista vuoden jälkeen muistamme mieheni kanssa tarkalleen tuon tapauksen. Oliviaa ei enää ole, mutta sen hymy ei unohdu koskaan.

Olivia ja toinen koiramme, rottweiler Natalia, olivat hyvin tunteellisia koiria molemmat. Niitä oli vaikea viedä minnekään hoitopaikkaan kun ne ikävöivät niin, että toinen ei suostunut syömään ja toinen ei kakannut.

Kun itse olin vauvan synnytysreissulla sairaalassa, Olivia ei hymyillyt koko aikana kertaakaan. Olivia osasi myös mielistellä. Kun se näki minun pukevan kauppavaatteet eikä lenkkeilyvaatteita, se ei painautunut surkeana makuulle kuten Rose-koiramme tekee. Se aloitti senpäiväisen hössötyksen tehdäkseen minuun vaikutuksen, jotta ottaisin sen mukaani. Se hyöri ja pyöri ympärilläni, hymyili voimakkaasti tuhisten ja heilutti häntäänsä.

Edelleen silloin tällöin näen unta Oliviasta ja Nataliasta, vaikka niistä ajoista on jo yli yksitoista vuotta. Niiden haudalle tein ensimmäisen oman puutarhani.