PUUTARHAHARRASTAJAN MATKAVINKIT: SALO JA HALIKKO

Jos pidät vanhoista rakennuksista ja kauppalatunnelmasta, keskiaikaisista kirkoista ja perinteikkäästä leipomosta, suuntaa Saloon. Halikko on osa nykyistä Salon kaupunkia.

Salosta en ainakaan vielä bongannut varsinaisia puutarhakohteita, mutta muuta mielenkiintoista kyllä. Viime reissullani opin, että kuntaliitosten myötä Salo ulottuu nykyisin merenrantaan asti, mutta merellistä Saloa esittelen myöhemmin. 

RAUTATIEASEMA YMPÄRISTÖINEEN

Salon vanhaan kauppala-alueeseen tutustumisen voi aloittaa vaikkapa rautatieasemalta. Suurin osa kauniista, vanhoista puutaloista on lyhyen kävelymatkan päässä.

Salon rautatieaseman varsinainen,  kansallisromantiikkaa henkivä asemarakennus on valmistunut vuonna 1898. Asemarakennuksessa on alun perin ollut ravintola ja asemapäällikön asunto, ja rakennus on säilyttänyt hyvin alkuperäiset piirteensä.

Pääosa Salon rautatieaseman rakennuskannasta on vuosilta 1898–1899. Asemapuiston alueella on kaksoisvahtitupa ja siltavahdin tupa talousrakennuksineen sekä asema-aukion reunalla kolme varastorakennusta. Järeä sirpalesuoja eli vara-asema vuodelta 1940 on graniittilohkareista ladottu rakennelma keskellä asemapuistoa. Horninpuiston laidalla on vahtitupa ja varastorakennus sekä kaksi VR:n 1920-luvulla rakennuttamaa asuinrakennusta. Asema-alueen pohjoispäässä sijaitseva veturitalli on kunnostettu taidemuseoksi. Alueen kokonaisuuteen liittyy Salon seudun osuuskaupan viljavarasto. Korkeat viljasiilot on rakennettu 1951.

Laajaan asemakokonaisuuteen liittyy myös Mariankadun varren uusrenessanssi- ja jugendrakennusten miljöö, joka kuvastaa Salon kauppalan perustamisen jälkeistä rakennustapaa.

Rautatieasema, Asema-aukio

VILJASIILOT JA MURAALI METHANOL & ANEMONE CORONARIA

Rautatieaseman vieressä sijaitsevat korkeat viljasiilot ovat Salon seudun osuuskaupan viljavarastoja, jotka on rakennettu 1951. Niiden julkisivuun maalattu muraali valmistui vuonna 2018. Muraalin teki Torinosta kotoisin oleva Fabio Petani. Teoksen aiheina ovat vuokot sekä kasvin lehtiaiheet yhdistettynä abstraktiin muotokieleen. Teos sai nimen “Methanol & Anemone Coronaria” (metanoli ja kruunuvuokko).

Mariankatu 12 Salo
 

VANHA KAUPPALAMILJÖÖ

Salo on entinen kauppala. Vanhan kauppalan tunnelmaa voi aistia korttelissa, jonka muodostavat puuistutuksin reunustettu Mariankatu, Asemakatu, Vilhonkatu ja Uskelanjoen eli Salonjoen tuntumassa kulkeva Länsiranta. Tästä korttelista tai sen tuntumasta löytyvät Salon kauneimmat, koristeelliset jugend- ja uusrenessanssityyliset puurakennukset vuosilta 1900–1908.

Olen pyrkinyt esittelemään vanhat talot rautatieasemalta lähtien järjestyksessä, mutta luettelossa toki saattaa olla virheitä. Joka tapauksessa kortteli kannattaa kiertää kävellen, jotta ehtii ihastelemaan talojen kauniita yksityiskohtia.

NIVARON TALO

Nivaron talo valmistui vuonna 1901. Rakennuksessa toimi alkujaan kestikievari ja matkustajakoti, sittemmin se ollut muun muassa asuinkäytössä.

Asemakatu 1

SALON KLUBITALO

Tämän kauniin, jonkin verran rapistumaan päässeen puutalon historiaa en tiedä, mutta nykyään Salon Klubitalo tarjoaa matalan kynnyksen toimintaa työikäisille henkilöille, joilla on mielenterveydellisiä haasteita.

Asemakatu 2

VIIKARIN TALO – RAVINTOLA SEURAHUONE

Aseman edustalla sijaitsee jugendvaikutteinen entinen seurahuone. Viikarin talo valmistui alkujaan porvarisperheen yksityisasunnoksi vuonna 1904. Rakennusmestari A.A. Tapion suunnittelemassa talossa näkyvät jugendin koristeaiheet ovissa ja ikkunoiden ruudutuksessa. Vuodesta 2007 lähtien rakennuksessa on toiminut Ravintola Seurahuone.

Asemakatu 1

VPK:N TALO & MURAALI REPO LAURI

Salon Wapaehtoisen Palosammutuskunnan palokunnantalo valmistui käyttöön syksyllä 1908. Jugendtyylisen rakennuksen suunnittelivat A.A. Tapio ja Otto Dahl.

Turkulaisen Jukka Hakasen toteuttamana muraali (yläkuva) sai inspiraationsa Salon ensimmäisestä nimeltä tunnetusta asukkaasta, seppä Laurista sekä Varsinais-Suomen maakuntaeläimestä, ketusta. Työ nimettiin yleisöäänestyksen jälkeen Repo Lauriksi. Muraali valmistui vuona 2014.

Salossa on myös pronssiveistos seppä Laurista, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Ben Renvall 1963. Veistos sijaitsee Vilhonkadulla, kirjaston läheisellä viheralueella.

Asemakatu 3 Salo

RUKOUSHUONE

Palokunnan talon vieressä on nykyisin teatterina toimiva entinen rukoushuone. Sen on suunnitellut A.F. Lindholm.

Mariankatu 3 Salo

IMPOLAN TALO

Uusrenessanssityylinen Impolan talo valmistui vuonna 1902. Sen suunnitteli Otto Dahl. Julkisivuun on rakennuksen myöhemmissä vaiheissa tehty muutoksia, Mariankadun puoleiset koristeelliset peiliovet ovat tiettävästi alkuperäiset.

Mariankatu 1 Salo

NOHTERIN TALO ELI SAARISEN TALO

Nohterin talon rakennutti vuonna 1902 rautatienkirjuri Ruben Nohteri. Runsain puuleikkauksin ja nikkarityylisin yksityiskohdin koristellun rakennuksen suunnitteli Otto Dahl. Rakennus on säilynyt pääosin alkuperäisessä asussa. Nohterin talossa oli alun alkaen kaksi kolmen huoneen ja keittiön asuinhuoneistoa. Vuonna 1979 rakennus päätyi kaupungin omistukseen ja vuodesta 1988 lähtien se on ollut musiikkiopiston käytössä.

Länsiranta 48 Salo

ÅBERGIN TALO ELI KÄRJEN TALO

Kauppias ja pankinjohtaja K.J. Åberg rakennutti vuonna 1905 asuin- ja pankkirakennuksen. Åbergin talon suunnitteli Otto Dahl. Erityisesti Vilhonkadun puoleinen pääty herättää huomiota frontoneillaan ja runsaasti koristeluilla ikkunoillaan. Ulkoasultaan rakennus on säilynyt lähes alkuperäisenä. Åbergin talo siirtyi 1970-luvulla kaupungin omistukseen ja vuodesta 1978 alkaen siinä on toiminut musiikkiopisto.

Vilhonkatu 2 Salo

PUISTOALUE USKELANJOEN ELI SALONJOEN RANNOILLA

Asemanseudun laaja puistoalue koostuu Tapionpuistosta ja Asemapuistosta rakennuksineen sekä Salojoen eteläpuolella sijaitsevasta Horninpuistosta ja sen jatkeena olevasta asuinpihasta. Salonjoen rannat on istutettu puistoksi. Asemapuisto - Tapionpuisto on Salon merkittävin kaupunkipuisto.

LEINONKULMA & KUIRON LEIPOMO

Kuiron Leipomo sijaitsee mielestäni Salon upeimmassa kivitalossa, Leinonkulmassa. Rakennus on valmistunut vuonna 1923 ja sen on suunnitellut Alexander Nyström.

Kuiron leipomo on Salon vanhin toiminnassa oleva leipomo. Tunnen erityistä sympatiaa tätä vanhaa leipomoa kohtaan, sillä kävin pikkutyttönä isäni kanssa siellä usein kaupunkireissun yhteydessä. Isällä oli tapana ostaa meille lapsille pumpernikkeleitä. Niitä en tällä kertaa saanut, sillä nuo makeat keksit olivat juuri loppuneet. Niiden sijaan ostin alkuperäisillä resepteillä leivottua ruisleipää, piimälimppua sekä luumuleipää.

Entinen leipomon tiski on kunnostettu vanhaa kunnioittaen ja yhdistetty uuteen, viihtyisään kahvilaan. Kahvila on onnistunut yhdistelmä uutta ja vanhaa. Paikka vaikutti olevan hyvin suosittu, sillä vapaata pöytää sai etsiskellä.

Helsingintie 5 Salo

SALON VANHA KAUPUNGINTALO

Joen itärannalla on alun perin kansakouluksi rakennettu kaupungintalo. Sen vieressä on kolme 1909 ja 1928 rakennettua asuinrakennusta, joista osa on nykyisin virastokäytössä.

Tehdaskatu 1 Salo

LUKKARINMÄKI

Lukkarinmäki liitettiin Uskelan kunnasta osaksi Salon kauppalaa vuonna 1932. Lukkarinmäen ns. esikauppala-alue on kehittynyt pientalojen puutarhakaupunginosaksi. Museovirasto on luokitellut Lukkarinmäen alueen valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon.

Uskelankirkkotie

USKELAN KIRKKO

Uskelan kirkko sijaitsee korkealla mäellä, josta on komeat näköalat eri suuntiin. Korkea ja komea kirkko suuren mäen päällä on vaikuttava kokemus sinänsä. En ole missään muualla nähnyt vastaavaa. Kannattaa käydä katsomassa.

Nykyinen kirkko valmistui vuonna 1832. Sen suunnitteli aikansa kuuluisin arkkitehti C. L. Engel. Uskelan kirkossa on tilaa noin tuhannelle henkilölle.

Kirkolle pääsee autolla ja kirkon vieressä on inva-paikka. Muistaakseni näin myös inva-WC:n kyltin.

Sairaalantie 5 Salo

MERITALON MUSEO (kesäkohde)

Meritalon museo sijaitsee Moision vanhassa puutalokaupunginosassa. Meritalo on entinen Joensuun kartanon väentupa, jonka vanhin osa on rakennettu 1840-luvun alussa. Rakennuksessa toimi Salon eli entisen Uskelan ensimmäinen kansakoulu vuosina 1873–1906.

Täällä pääsee katsomaan, miltä näytti 1900-luvun alun koulussa ja kuinka opettajaperhe asui koulun yhteydessä. Luokassa on esillä kiertokoulun ja kansakoulun kalusteita. Silloiseen koulumaailmaan kuuluivat erilaiset havaintovälineet, kuten karttapallo, helmitaulu, kasvisto, puinen karttakeppi ja opetustaulut. Opettajaperheen asunnossa on nähtävillä työhuone, kamari, keittiö ja sali.

Museo on avoinna kesäaikaan. Museo on huomioinut osittain saavutettavuuden.

Moisionkatu 18 Salo

MOISION KAUPUNGINOSA

Moision kaupunginosa oli alkujaan Joensuun kartanon viljely- ja niittymaita sekä Meritalon ja Pohjatalon kantatalojen aluetta.

Vuosisadan vaihteessa Moision alueelle perustettiin sahalaitoksia, kunnes 1910–20-luvuilta lähtien Inkerinkadun varrelta peltoalueille laajeten rakennettiin asuinrakennuksia. Moision pohjoisosa on säilynyt sittemmin pientalojen puutarhakaupunginosana, kun puolestaan Inkerinkadun ja Siltavoudinkadun väliset korttelit ovat 1960-luvulta lähtien muuttuneet kerrostalojen hallitsemaksi alueeksi.

HALIKON MUSEOSILTA

Halikon silta on ollut osa Turusta Viipuriin johtanutta historiallista Suurta Rantatietä. Ensimmäisen kerran silta on mainittu vuonna 1626, kun pitäjä sai sakot huonokuntoisen sillan takia. Suuressa Pohjan sodassa silta tuhottiin. Nykyinen puusilta on valmistunut vuonna 1866.

Valokuvissa silta on koristeltu kurpitsalyhdyin, sillä satuimme käymään paikalla Salon Kurpitsaviikkojen aikana.

Vanha silta on osa Halikon kirkonseutua, joka kuuluu Museoviraston luetteloimiin valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Kannattaa ehdottomasti käydä myös sillan läheisyydessä seisovan kirkon pihapiirissä. Pihapiiri on todella kaunis ja näkemisen arvoinen. Sitä paitsi sieltä on hulppeat näköalat.

Siltaa pitkin on helppo kulkea pyörätuolilla, mutta varsinkin mäki kirkolle on todella jyrkkä. Vaikka navigaattori näytti vain viiden minuutin kävelymatkaa, menimme kirkolle suosiolla autolla.

HALIKON KIRKKO

Halikon kirkko on kaunis, osittain keskiaikainen kivikirkko. Kirkon pihapiiri on todella ihastuttava monine yksityiskohtineen. 

Kirkko sijaitsee korkealla mäellä ja pihalta on upeat näköalat alas laaksoon. Mieheni kanssa tulimme siihen tulokseen, että tämä Halikon kirkon pihapiiri taitaa olla kaunein näkemämme kirkkopiha.

Emme löytäneet kulkureittiä autolla kirkon pihaan. Jostakin sinne toki täytyy huoltoreitti olla. Pysäköimme seurakuntatalon pihalle, josta oli helppo pyörätuolilla mennä portista kirkon pihamaalle. Ulkorakennuksessa on inva-WC.

Kirkkorinne 1 Halikko 

WIURILAN KARTANO

Armfeltin perheen vuodesta 1787 lähtien omistama Wiurila on yksi Suomen tärkeimmistä kartanoista ja näyttävimmistä kulttuuriympäristöistä. Wiurila tarjoaa ruokaa, yöpymisiä, kokouksia, juhlia, taidenäyttelyitä ja golfia kesäaikaan sekä museovierailuja.

C.L. Engelin suunnittelemassa talousrakennuksessa sijaitsevat Wiurilan kartanon koti- ja hevosvaunumuseot, joissa pääsee tutustumaan Armfeltien perheen kartanoelämään. Kotimuseossa on esillä Wiurilassa käytössä ollutta esineistöä 1800-luvulta lähtien. Näyttelyssä on pukuja, asusteita, huonekaluja, astioita, leluja, työvälineitä, kuvia sekä tietoa kartanossa asuneista henkilöistä ja suvuista. Hevosvaunumuseosta löytyy seudun kartanoiden ajopelejä aina 1700-luvulta alkaen. Kokoelmassa on vaunuja ja rekiä pienistä ponirattaista suuriin valjakkovaunuihin. Museossa on myös kartanon vanha paja ja puuverstas pienoiskoossa.

Museot ovat avoinna kesäisin, sisäänpääsymaksu.

Wiurilan kartanoravintola palvelee golfkauden aikana. Sisäpihalla sijaitsee pieni hotelli. Kesäkaudella talouskeskuksessa ja sen ympäristössä on esillä laaja nykytaiteen näyttelykokonaisuus, Wiurilan kesä. Ruusutarhassa kukkivat ruusut ja tarhan vieressä laiduntavat Stall Wiurilan hevoset.

Viurilantie 126 Halikko

RIKALANMÄKI & RAVINTOLA RIKALAN KROUVI

Rikalanmäki sijaitsee kauniissa perinnemaisemassa Halikossa. Rikalanmäki on yksi maamme merkittävimmistä muinaisjäännöskohteista. Aluetta kiertää opastauluin kyltitetty museopolku. Polulle on vapaa pääsy.

Rikalanmäeltä löytyy tunnelmallinen kahvila-ravintola Rikalan Krouvi. Ravintolassa on tarjolla myös kohtuuhintainen lounas. Sen haluan ehdottomasti testata seuraavalla reissullamme.

Rikalantie 74 Halikko

PUUTARHAHARRASTAJAN MATKAVINKIT: HIIDENTIE

Hiidentie on vähän tunnettu, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen historiallinen tienpätkä Salosta Somerolle. Huolimatta joistakin uudistuksista tällä ikivanhalla tiellä on säilynyt entisajan tunnelma. Osa tiestä on sorapäällysteistä. Tallella ovat monet mutkat ja sellaiset mäet, että vatsasta kouraisee, jos vähänkään reippaammin ajelee. Tie halkoo upeita maisemia, joista monet on listattu Museoviraston kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin kohteisiin.

Olen yrittänyt esitellä historiallisen Hiidentien parhaan taitoni mukaan, mutta tekstissä osoitteineen voi olla virheitä ja kuvat väärissä paikoissa. Haasteena oli se, ettei tienvarren kylteissä lue Hiidentietä, opaskylteistä puhumattakaan. Alkuosa on nimellä Vanha Perttelintie, mutta sen jälkeen en ole varma nimistä. Kuitenkin niin hieno reitti tämä kaikkinensa on, että varmasti ajelemme tämän reitin vielä monesti. 

Ensimmäisen kerran olimme liikkeellä lokakuun lopussa. Aika mukavan vihreitä kuvia saimme vielä. Toisella kerralla oli aurinkoinen kesäkuun puolivälin päivä.

USKELAN ISOKYLÄN EMÄKIRKKO JA PAPPILAN KYLÄ

Hiidentie alkaa Uskelan Isokylän emäkirkolta (osoite on Vanha Perttelintie 169 Salo), josta on jäljellä tapuli ja pihapiiri. Jouluyönä jokeen sortunut kirkko ja sen jäljelle jäänyt tapuli ovat kiehtoneet mieltäni lapsuudesta asti. Oikeasti kirkko ei varmaankaan sortunut jokeen, vaan maanvyörymä vei maata kirkon alta, ja kirkko jouduttiin sen vuoksi purkamaan vuonna 1825. Puretun kirkon peruskiviä käytettiin Perttelin viljamakasiinin rakennusaineena. Näet viljamakasiinin vähän edempänä, Kaivolassa. Maanvyörymäalue näkyy hautausmaan ja joen välissä. Jyrkkä joen törmä on vaikuttavan näköinen.

Kirkon rauniota purettaessa selvisi, että paikalla oli ollut aiemmin useita kirkkoja. Ensimmäinen kirkko rakennettiin todennäköisesti jo 1210–1220-luvulla. Lähellä on sijainnut pappila, jonka paikalla on nyt 1800-luvun puolivälistä peräisin olevia rakennuksia. 

Hiidentien osuus Salon ja Perttelin välillä nykyisellä Vanhalla Perttelintiellä on parhaiten säilynyt. Hiidentie kulkee kirkon tapulin ja entisen pappilan ohi.

Tämä kuva lienee Pappilan kylästä.

Pappilan pieni kylä sijaitsee Asolanojan ja Uskelanjoen välisellä kaistaleella. Kylän rakennukset muodostavat tiiviin kokonaisuuden Hiidentien varrella. Kylässä sijaitsee entisen Uskelan Isokylän emäkirkon muistomerkki ja hautausmaa. Kylässä on ollut Uskelan seurakunnan pappila, joka sijaitsi vielä 1700-luvulla aivan Isokylän emäkirkon vieressä. Vuonna 1802 se siirrettiin parin sadan metrin päähän nykyiselle paikalleen. Pappilasta tehtiin kansakoulu, joka muutettiin asuintaloksi 1980-luvulla. Talo on yksityiskäytössä. Kylässä on lisäksi myös muutama muu asuintalo.

VEITAKKALAN KYLÄ JA VANHA PERTTELINTIE

Kuva on otettu pian tapulilta lähdön jälkeen. Tässä kohtaa vähän epäilytti, että voiko tietää ajaa suoraan eteenpäin tuon yläkuvassa olevan keltaisen talon oikealta puolelta. Kuitenkin minulla oli se tieto, että Vanha Perttelin tie kulkee suoraan eteenpäin eikä yksityistien kylttejä ollut, niin ajelimme tuon kauniin kylän läpi. Oikea reitti se olikin.

Ensimmäisellä kerralla teimme sen virheen, että käännyimme Veitakkalantielle (yläkuva on otettu Veitakkalantien varrelta) ja siitä Somerontielle.

Vanha Perttelintie jatkuu melkein Kaivolaan asti. Ennen Perttelin keskustaa tien nimi vaihtuu Mikolantieksi. 

VEITAKKALA

Hiidentie kulkee Veitakkalan läpi. Varhaisin maininta Veitakkalasta on 1400-luvulta. Veitakkalassa on tien läheisyydessä arvokkaita perinnemaisemakohteita ja rautakautisia asuinpaikkoja. 

Vuonna 1827 Veitakkalassa sattui suuri maanvyörymä, joka tukki hetkellisesti Uskelanjoen. Hajanaisesti eri puolille Veitakkalaa syntyi uusia pientiloja ensin torppien itsenäistyessä ja sitten siirtoväkeä asutettaessa. Kylän nykyinen rakennuskanta on pitkälti 1900-luvun puolivälistä.

Jossain vaiheessa tulee tienristeys vasemmalle Ilolantielle. Älä kaarra Ilolantielle, vaan jatka suoraan.

Jatka Vanhaa Perttelintietä kunnes tien nimi muuttuu Mikolantieksi ja saavut Kaivolaan. Veitakkalan ja Kaivolan välinen osuus on tosi kapeaa tietä sekä jyrkkiä mäkiä. Koko matkan toivoin, ettei ketään tulisi vastaan, sillä ohituspaikkoja ei juuri ollut. Olisi ollut aikamoista peruutella jyrkkiä ylämäkiä.

KAIVOLAN KIRKONKYLÄ

Kaivola on kiva pikku kylä upeiden peltomaisemanien keskellä. Kaivolassa on viehättäviä vanhoja rakennuksia, kuten entinen kansakoulun rakennus, jossa nykyään toimii päiväkoti. Siitä en saanut kuvaa. Näkemisen arvoinen on myös vanha viljamakasiini.  Kylässä on myös uusia rakennuksia.

PERTTELIN PAIKALLISHERKKUJA

Matkusteluun saa lisäväriä, kun maistelee paikallisia ruokia. Virallisia Perttelin pitäjäruokia ovat klimppisoppa ja piimälimppu. Klimppisoppa on 1800-luvun lopulta peräisin. Lihana käytetään naudan luita, lapaa tai potkaa, jota keitetään juuresten ja sipulin kanssa pari tuntia, minkä jälkeen liemi siivilöidään. Lopuksi keittoon lusikoidaan palleroita eli "klimppejä" taikinasta, jossa on vehnäjauhoja ja kananmunaa sekä ehkä myös perunaa tai voita. Klimppejä keitetään kunnes ne nousevat keiton pintaan. 

Piimälimpun ostin Salosta, Kuiron leipomosta, jolla on yli sadan vuoden perinteet. Sitä vain en tiedä mistä klimppisoppaa saisi.

Minulle Perttelin paikallisherkuista tulee mieleen aivan ensimmäisenä piepo eli vaalea talkkuna. Söin sitä lapsena Perttelissä asuessani. Paikalliset lausuivat sen 'piapo'. En voinut käsittää, miksi piano lausuttiin 'pieno' ja tosiaan tämä piepo oli 'piapoa'. 

Piepoa löytyy Kaivolan K-market Lindholmin valikoimista: Kivisaaren Piapojauhoi talkkunajauho (gluteeniton) 800g 7,29. Myyjä naurahti, että piepoa pitää aina olla valikoimassa, sillä se on nimenomaan tämän alueen erikoisherkku.

Perttelin K-market Lindholm: Sähkötie 2 Pertteli

PERTTELIN VANHA VILJAMAKASIINI

Perttelin taajamaan, Kaivolaan, saavuttaessa tie muuttuu päällystetyksi ja sen nimenä on Mikolantie. 

Vuonna 1863 valmistunut viljamakasiini on niin kaunis, että sen pihalla kannattaa käydä pyörähtämässä matkan varrella. Rakennuksessa on toiminut myös Perttelin kotiseutumuseo, joka nykyään on suljettu.

Osoite on Mikolantie Salo (netistä sain tiedon, että Viljamakasiinin osoite olisi Mikolantie 11, mutta siinä on asuintalo. Viljamakasiini on vasta vähän myöhemmin  Mikolantien varrella) 

PERTTELIN KIRKKO

Perttelin kirkko on keskiaikainen kivikirkko. Kivikirkko rakennettiin todennäköisesti noin vuosina 1500–1520. Harmaakivisen kirkon asehuone on rakennettu vuonna 1750. Alkuperäinen sakaristo on purettu, nykyinen on vuodelta 1828. Erillinen kellotapuli on rakennettu vuosina 1729–1730.

Museovirasto on määritellyt Perttelin kirkkomaiseman yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.

Perttelin kirkon jälkeen tie seurailee yhdystietä 2403, joka ylittää Uskelanjoen sivujoen, Kurajoen, lähes samassa paikassa kuin historiallinen tie on kulkenut.

Kirkon osoite on Kaivolantie 150 Pertteli.

VÄHÄHIIDENTIE

Tähän asti vanhan Hiidentien seuraaminen oli melko helppoa. Sitten netistä saamani ohjeet muuttuivat hyvin epäselviksi. Olisi kiva, jos historiallinen tie olisi kyltein merkitty, mutta ehkä se olisi sitten liian nykyaikainen. Toisaalta on aika hienoa käydä seikkailemassa tällaisessa paikassa, jota moni matkailija ei ehkä ole löytänyt.

Perttelin kirkon pihassa laitoimme navigaattoriin Vähänhiidentien, joka seurailee Uskelanjokea. Alussa reitti kulkee tietä 2403, kääntyy sitten Vähähiidentielle. Perttelin kirkon jälkeen kannattaa ajella hissukseen vajaan kilometrin matkan, sillä tie ylittää pienen ruskean Kurajoen (Uskelanjoen sivujoki). Pian sen jälkeen käännytään Vähähiidentielle. Ensi kerralla aion kyllä ajaa parisataa metriä Vähähiidentien risteyksen ohitse ja katsoa myös kohdan, jossa tie 2403 ylittää Uskelanjoen. Näissä kohdissa on tietääkseni varsin upeat maisemat.

Vähänhiidentien varteen jää joen länsipuolella maakunnallisesti arvokkaaksi arvioitu Niemelän niitty ja joen itäpuolella valtakunnallisesti arvokkaaksi arvioitu Ylijoen laidun. Valitettavasti niiden sijainnit jäivät meiltä ainakin täysin arvailun varaan, mutta hienot maisemathan täällä joka tapauksessa on.

VÄHÄ-HIISI

En tarkalleen tiedä missä kohtaa Vähä-Hiisi on, mutta Illinkoskentien risteys kannattaa panna merkille. Sen jälkeen nimittäin reitti kääntyy Rekijoentielle, jossa on taas hyvin kaunista. Ensi kerralla tosin aion kääntyä jo Illinkoskentielle, ja käydä katsomassa paikan, jossa tie ylittää Uskelanjoen (joki tosin tällä kohtaa on nimeltään Illinkoski). Lenkkiä tulee vajaan kilometrin verran. Sen jälkeen aion ajaa takaisin Vähähiidentielle ja kääntyä pian Illinkoskentien risteyksen jälkeen Rekijoentielle.

REKIJOENTIE

Vähähiidentieltä erkanee Rekijoentie. Maisemat Rekijoentien varrella ovat todella kauniita.

Rekijoentien varrella Haalin lähellä on maakunnallisesti arvokas Syväojan laidun. Tämänkin tarkka sijainti jäi arvailun varaan.

Käsittääkseni ennen Rekijoen kylää Uskelanjoki haarautuu kahdeksi joeksi. Haalintie seurailee mutkittelevaa jokea jonkin matkaa, ehkä vajaan parin kilometrin verran. Sen jälkeen joki jää niin kauas, että maisematkin muuttuvat. En siis jatkaisi Haalintietä Ihamäelle asti, vaan kääntyisin Rekijoentieltä tielle 2403 Kärkelää kohti.

HAALI

Ajelimme Rekijoentietä Haalille. Tie kulki kauniiden perinnemaisemien läpi Haalin kartanon ohi. Haalin kartano on edelleen toimiva viljelystila, joka on erikoistunut hiehojen kasvatukseen lypsykarjatiloille.

Hiidentie kuulemma siis noudattelee Rekijoentien kulkua Haalille ja Kiikalan Rekijoelle, missä se yhtyy uudelleen nykyiseen yhdystiehen 2403. Haali ja Kiikala ovat vähän eri suunnilla, joten en saanut selville mistä Hiidentie tarkalleen ottaen menee.

Jos aikaa on reilusti, voisi Rekijoelta ajaa Kiikalaan muutaman kilometrin lenkin. Kiikalassa on nimittäin Ilolan arboretum (Kalkkilantie 1325 Salo). Siellä käytyä voisi sitten palata Rekijoelle ja lähteä Kärkelää kohti tietä 2403.

TERTTILÄ

Joskus tekisi mieli ajella Rekijoelta Kärkelää kohti tietä 2403. Se nimittäin seurailee mutkittelevaa jokea pitkän matkaa. Tie kulkee Kärkelän, Hirvelän ja Lautelan kylien läpi tai ohi Terttilään (Somerolla). Juuri ennen Lautelaa tie saa uuden numeron 2410. Tietä 2410 voisi ajella Someron kirkkoa kohti.

Netissä sanottiin, että Somerolla Hiidentien jatkeena oleva tie johtaa Someron Terttilään (Rainummelle). Siellä historiallinen tie erkanee joesta ja nykyisestä tieverkosta, mutta yhtyy siihen jälleen Someron Pälikönkulmalla hiukan ennen Someron kirkkoa, missä nykyiset Uuden-Hirvelän tie ja Hirveläntie vielä kappaleen matkaa likimain noudattelevat sen kulkua. No jaa, en ihan tajunnut reittiä, mutta historiallinen tie joka tapauksessa päättyy Somerolle.

Someron kirkko: Kirkkotie 16 Somero

VINKKI

Jos ihastuit kumpuileviin niittyihin ja peltoihin, ota matkasi ohjelmaan vielä luontopolku Häntälän notkoilla. 

HÄNTÄLÄN NOTKOT

Jos haluat matkustaa kotimaassa ulkomaille, suuntaa ihmeessä Somerolle, Häntälän notkoille. Ota mukaan eväät ja hyvät kävelykengät. Vihreillä rinteillä voit hyvin kuvitella olevasi Skotlannin nummilla. Maisemia on mahdotonta saada valokuvaan, ne täytyy itse kokea. Paikka on ihmeellisen ihana. Vielä kilometri ennen määränpäätä, saatat ihmetellä, milloin mäkiset maisemat alkavat. Heti Häntälän notkoilta lähdettyä saatat ihmetellä, että nytkö ne jo loppuivat. Häntälän notkoille täytyy siis varta vasten mennä. Niitä ei näe auton ikkunasta.

Notkot ovat jääkauden muovaamia ja niiden alaosassa virtaa puroja. Koska maa on täällä lähes pelkästään savea, uusia maanvajoamia syntyy vuosittain. Häntälän notkoilla laiduntavat hiehot, jotka pitävät huolta siitä, että kasvusto alueella pysyy monipuolisena. Notkoilla tavataankin harvinaisia kasveja ja myös rauhoitettua pikkuapolloperhosta. Pikkuapollon paras bongaamisaika on kesäkuussa.

Notkojen jälkeen luontopolkua on mahdollista jatkaa vielä Peuranpolulle. Peuranpolku kulkee mäkisessä kangasmetsässä, jossa asustavat myös liito-oravat ja peurat.

Rinteille ei pääse pyörätuolilla, mutta jos pystyy lyhyehkön matkan kävelemään polkua pitkin, saa alueesta jonkinlaisen käsityksen.  Istuin on hyvä varata mukaan.

Häntälän notkojen luontopolut alkavat Häntälän kylätalolta.

Häntäläntie 322 Häntälä

KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Lokakuussa

Lokakuun 2. päivä

Lupaus pidetty: pari pussillista pikkukevätsipuleita istutettu. Eihän niitä määrällisesti paljon ollut. Pääasia, että joka vuosi jotakin laitan.

Istutan callunat ruukkuihin: yhteen isoon saaviin ja muutamaan pienempään ämpäriin / ruukkuun. Muutaman sammalastian kanssa saan niistä helposti runsaan asetelman, vaikka en tänäkään syksynä raaskinut ostaa mitään erikoista. Jouko käy kaivamassa minulle kuusentaimen. Ihanaa, se tuo kivasti korkeutta.


Lokakuun 5. päivä

Havahdun useaan kertaan siihen tunteeseen, että mitäs kivaa tänään onkaan tapahtunut. Minähän olen saanut tulppaanien sipulit maahan. Kuusikymmentä sipulia.


Lokakuun 9. päivä

Vietän Joukon kanssa aikaa puutarhassa ihaillen voimistuvaa ruskaa. Joutsenet lentävät matalalta ylitsemme. Ne ovat jo alkaneet kerääntyä yhteen muuttomatkaa varten.

Saan kitkettyä maksaruohot pionipenkistä ennen kuin alkaa sataa. Siitä tulee hyvä mieli, sillä kaikki sellainen on kevätkiireistä pois. Kanalassa on sateella tunnelmallista.


Lokakuun 16. päivä

Lähtiessämme matkaan aamulla pellot ovat kuurasta valkoiset. Auringonpaiste saa ruskan näyttämään entistäkin kirkkaammalta.

Olen iloinen, että olemme tällaisena kauniina syyspäivänä Mierolan museosillan kupeessa. Vanajaveden rannan ruskavärit heijastuvat veden pintaan. Voikohan tämä maisema koskaan olla vielä kauniimpi?

Alvettulassakin on museosilta ja kauniit maisemat. Kyllä kelpaa maaseutumatkailla Hämeessä!

Hauholla on vanha raitti, kirkko ja pappila. Kylän ympärillä välkehtii Vanajavesi. Tällaisesta minä pidän. 

Kirkkoherranviraston portailta kurkistan pappilan puutarhaan. Pappilan pihapiiri on niin tunnelmallinen kuin voi kuvitella. Millaistahan olisi kattaa omenapuun alle pöytäryhmään liina, ja istuskella siellä nauttimassa itsetehtyä mehua ja pullaa niin kuin lapsena?

Aika rientää ja meidän pitää ehtiä Riihimäelle lounaalle. Onneksi ehdimme sentään poiketa Tuulosrievän itsepalvelupuodissa ostamassa aamulla leivottua ruisleipää ja lettipullaa. Ihanaa, että maailmassa on vielä tällaisia luottamukseen perustuvia kauppoja! Vesi kielellä odotan, että voin laittaa iltapalaksi tuoretta ruisleipää palvikinkulla. Se on kuulemma paikallista perinneruokaa.

Lounas vanhalla lasitehtaalla on maukas, ja miljöö viihtyisä. Olemme usein pyyhältäneet Riihimäen ohi moottoritietä, mutta nyt kuljeskelemme täällä varta vasten katselemassa vanhaa kaupunkia ja tehdastyöläisten vanhaa asuinaluetta, hyttikorttelia. Vanhat asuinalueet ovat syysasussaan todella idyllisiä.

Nyt vielä ostamaan Lopen perunoita kaupasta ja hakemaan Noelille kevytmoottoripyörä Launosesta. Täysi kuu loistaa taivaalla, kun saavumme Kuralaan.


Lokakuun 23. päivä

Kirkon mäellä tuulee jäätävästi. Talvitakki ei riitä alkuunkaan. Kylmästä hytisten kiertelemme Halikon kirkon ihastuttavassa pihapiirissä. Maisemat alas laaksoon ovat hulppeat.

Alhaalla Salon vanhassa kauppalassa ei ole yhtään lämpimämpää. Hampaat kalisten ihastelemme vanhoja, upeasti koristeltuja puutaloja. Åbergin talo, Impolan talo, Nohterin talo… Ne saavat mielen nostalgiseksi. Kunpa ei olisi näin kylmä.

Ostaisin pumpernikkeleitä Kuiron leipomosta niin kuin isän kanssa lapsena, mutta nuo leivonnaiset ovat juuri nyt loppuneet. Valitsen ruisreikäleivän, piimälimpun ja luumukakun. Myyjä pakkaa ostokseni nostalgisesti paperiin.

Haluan nähdä Lukkarinmäen vanhan puutarhakaupunginosan. Alue on viihtyisä, vaikka lehdet ovat jo melkein pudonneet puista. Nousemme korkealle mäelle, jossa seisoo Uskelan kirkko. Se on kaikessa korkeudessaan vaikuttava. Pyörähdämme vielä Moision idyllisessä puutalokaupunginosassa.

Jouluyönä jokeen sortunut Uskelan Isokylän emäkirkko ja sen jäljelle jäänyt tapuli ovat kiehtoneet mieltäni lapsuudesta asti. Olen innoissani siitä, että pääsen nyt ensimmäistä kertaa tapulin pihapiiriin. Yhtä hienoa on nähdä sen ympärillä laajat pellot.

Ihmeellistä: olen asunut näillä seuduilla lapsuuteni, mutta en ole ikinä tiennyt miten hämmästyttävät maisemat vanhan Hiidentien varrella on! Mieleeni pulpahtaa vanhoja asioita, kuten postinumeromme ”25370 Hiisi”, koulukavereideni asuinpaikkoja, tuttuja nimiä. Kiva saada tietää miltä Hiidessä näyttää ja millainen paikka Inkere oikeasti on. Perttelin kirkon jo tiedänkin.

Ihailen lainehtivia peltoja ja vakuutun siitä, mistä rakkauteni peltomaisemia kohtaan juontaa juurensa. Kaivolan jälkeen pelto- ja niittymaisemat aina vain paranevat. Savipohjainen, ruskeavetinen joki mutkittelee syvällä laaksossa ja sen vierellä reunoilla kohoavat kumpuilevat pellot ja niityt. Joka mäen töyräällä pyydän Joukoa hiljentämään vauhtia, ettei vatsasta kouraisisi ilkeästi. Vähän väliä pyydän häntä pysähtymään, jotta saan valokuvia. En osannut edes kuvitella tällaista!

Ehkä jossain Someron tienoilla Hiidentie vaihtuu Hämeen Härkätieksi. Rengossa päivä alkaa jo hämärtyä. Mielessä alkaa soida ”Tuu-tuu tupakkarulla… Tulin pitkin Turun tietä, hämäläisten härkätietä…”

Lokakuun 29. päivä

Tänään on aika kaataa perennaruukut talveksi, leikata loput pionien varret ja tuoda puutarhatyökalut sisälle pestäväksi. Kohta taitaa tulla lunta.

KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Syyskuussa

Syyskuun 3. päivä

– Ollaan nyt Tampereella, pirautan äidille, menee vielä pari tuntia. – Täällä minä olen jo kengät jalassa odottamassa, äiti vastaa. Olemme luvanneet hakea äidin matkaamme aamupäivällä ja palauttaa takaisin illansuussa. Muuta emme ole kertoneet.

Hirvaskankaan kohdalta käännymme oikealle. Koiviston kylän museotie mutkittelee rauhallisessa maalaismaisemassa.

Jätämme asuntovaunun poikien tulevalle työmaalle. Suolahden Wanha asema on siinä melkein vieressä. Kaunis asemarakennus on upealla paikalla veden äärellä. Pihlajat ovat punaisenaan marjoja. 

Ihastelemme ja hämmästelemme monia yksityiskohtia. Sitä minä vaan jään ihmettelemään, että miten nuo junavaunut ovat jo museotavaraa. Vastahan minä opiskelijalipulla sellaisissa matkustelin.

Äänekosken taidemuseo on seuraava kohteemme. Minua ei haittaa, vaikka museo on kiinni. Enemmän kuin taulut minua kiinnostaa ”lohikäärmetyylinen” hirsirakennus sekä sitä ympäröivä puistoalue. Pihapiiri rakennuksineen on viehättävä ja hyvässä kunnossa.

Olen kymmeniä kertoja ajanut Äänekosken ohi, mutta nyt ensimmäistä kertaa tutustun itse kaupunkiin. Mielenkiintoista! En ole koskaan tiennyt, että Pukkimäen satavuotias puutaloalue on niin idyllisen kaunis ja yhtenäinen. Neljän perheen aumakattoiset talot ovat kuin Melukylän lapset -kirjan sivuilta. Kissanpenkkejä en talojen päädyissä näe, sillä en kehtaa niin tarkkaan kurkistella ihmisten pihoille. Harmi, etten saa tietää millaisia ne ovat.


Syyskuun 4. päivä

On sykähdyttävän kaunis ilta. Päivällä on ollut melkein hellettä ja illallakin on vielä parikymmentä astetta. Kostea ja lämmin ilma tuntuu trooppiselta. Aurinko kultaa värit.

Sydämessä läikähtää, kun Jouko on tehnyt minulle pari polkua. Niitä pitkin on helppo kävellä ja liikkua myös pyörätuolilla. (Juttusarjan nimi voisi paremminkin olla "Pyörätuolilla puutarhan ympäri". Niin se nykyään menee.) 

Syyskuun 5. päivä

Hellepäivä houkuttelee Joukon pihatöihin leventämään polkuja. Minä keksin kiireen vilkkaa uusia paikkoja kuunliljoille, varjoyrteille ja vuorenkilville. Tiukkaa tekee, mutta vielä paikat löytyvät.

Syyskuun 6. päivä

Ämpärillinen kukkia ja oksia näyttää niin ihanalta, että ne voisi ojentaa sellaisenaan. Vaaleanpunaisen, sinisen, valkoisen ja limen sävyistä saa Sinikan näköisiä kimppuja. Muita kukkia en autoon tarvitsekaan.

Syyssinikat, purppurapunalatvat ja muut kukat saavat aikaan ihastuneita huudahduksia. – Laitetaanko väliin pensasmustikan oksia vai näitä poimulehtiä, kysyn. Sinikka osallistuu mielellään ja joka välissä ihmettelee ja ihastelee. – Huomenna tehdään lisää kimppuja, Jouko lupaa, tullaan heti aamusta uudestaan.

Syyskuun 7. päivä

Eilisen sinisävyisen seuraksi teemme tänään vaaleanpunaisen kimpun lupiineista. Anoppi on innoissaan. – Kyllä täällä kävijät varmasti ihmettelee, että mistä näitä tällaisia kukkia oikein saa, Sinikka iloitsee. Pyöräytän kimppua, jotta hän näkee sen paremmin sängystään. – Pitäisikö tuohon koloon lisätä jotakin, kysyn. Siihen sopii varjoyrtti ja toiseen koloon poimulehti.

Kukkien jälkeen on ulkoilun vuoro. Pienen lenkin jälkeen jätämme Sinikan lepäilemään ja ajelemme kohti rannikkoa. Tuntuu aivan siltä kuin olisimme menossa ulkomaille. Aluksi maisemat ovat tasaiset, mutta rantatie yllättää mäkisyydellään. Meri ei pilkistele matkan varrella, mutta lopulta saavumme Harrströmiin ja merenrantaan.

Harrströmin kalasatama on idyllinen. Jotakin tällaista olin osannut odottaakin. On kaunis päivä, mutta mereltä tuulee kylmästi. Vilskettä ei näy. Moni on varmasti lähtenyt merelle jo aamuvarhaisella. Ovi harmaaseen mökkiin on kutsuvasti auki. Siellä saa kurkistaa vanhan ajan kalastajaperheen elämään. Ihmeellistä, miten näissä oloissa on voinut selviytyä!

Vilkaisemme vielä kauniita tuulimyllyjä Kvarnbackenin mäellä. Tuulimyllyn edessä meitä katselee muutaman kauriin lauma. Ah, miten suloisia ne ovat! Pian ne ovat jo kipaisseet pusikon suojiin.

Eväspaikan löydämme vanhan kivisillan kupeesta. Istahdamme syömään nurmelle pienen kosken rannalle. Mikä ihana paikka!

Haluan käydä Korsnäsin pappilamuseon pihapiirissä, vaikka itse museo onkin tähän aikaan jo suljettu. Pappiloiden puutarhat kiinnostavat, olivathan ne ennen vanhaan kylän komeimmasta päästä. – Harrastan pappilamuseoissa käymistä, naurahdan Joukolle, nyt olen käynyt niissä kaikissa. Pappilamuseoita on Suomessa kokonaista kaksi kappaletta.

Brinkenin kotiseutumuseo Maalahdessa hämmästyttää kukkapuutarhallaan, joka on entisöity sellaiseksi kuin se oli 1930-luvulla. En voi käsittää, että tuohon aikaan jossakin on viljelty näin valtavasti erilaisia kukkia. Voisin viettää kokonaisen päivän täällä sommitellen kimppuja. Talon oven pielessä lukee: ”5 euroa / kimppu”.

Vanhan Vaasan Yxgärde on pettymys. Netissä sen sanottiin olevan luonnonmukaisesti hoidettu puutarhakeidas, joka on perustettu jo vuonna 1907, mutta minusta se näyttää vanhojen muovisaavien ja -kanistereiden varalaskupaikalta. Ehkä joskus toisella kertaa, kevätkukkien aikaan tulen uudestaan. Kevät on kuulemma tämän pienen puutarhan parasta aikaa. Jospa muovitavarat olisivat silloin poissa.

Pyörähdämme vielä paluumatkalla Orisbergin vanhan ruukin mailla. Käymme ihailemassa kaunista kirkkoa ja varsinkin sen erikoista kellotapulia tekolammen rannassa. Kartanolla ei voi vierailla, mutta otan vastarannalta kuvan puuston takana pilkistävästä, kauniista rakennuksesta. Enempää emme viivyttele, sillä Sinikka jo soittelee, milloin tulemme.

Kukat alkavat olla jo lopussa, mutta pienehkön kimpun vielä saamme tehtyä. – Ei kellään muulla täällä ole tällaisia kukkia, Sinikka huokailee onnellisena. Ihailusta ei meinaa tulla loppua. Oli ihanaa tehdä kimppuja yhdessä. Ämpärissä on vielä muutamia oksia. – Muutkin varmaan haluaisivat niitä, Sinikka sanoo. – Käy sanomassa hoitajille, hän ehdottaa. Jäljellä on enää muutamia taittuneita tai muuten huonoja oksia, enkä kehtaa tarjota niitä kenellekään. Lupaamme tuoda taas seuraavalla kerralla lisää kukkia.

Syyskuun 11. päivä

Tänään saan nukkua pitkään. Jouko käy vuoteeni vieressä. Sanoo menevänsä jatkamaan polkujen tekemistä. Tunnen, että ne polut levennetään ja tasoitetaan suurella rakkaudella.

Illansuussa pääsen testaamaan valmiit polut. Ai että, miten helppo niitä on kulkea koko talon ympäri!

Syyskuun 14. päivä

Voi, miten minä pidän pensasmustikan oksista leikkoina. Ensinnäkin ne ovat aivan ihania välivihreinä, asettuvat nätisti ja kestävät pitkään. Ja nyt ne keksivät vieläpä ruveta kukkimaan!

Syyskuun alku oli poikkeuksellinen lämmin, jopa helteinen. Nyt muutamana päivänä sää on alkanut viilentyä. Tänään on ensimmäinen niin kylmä päivä, etten päästä kanoja ulos. Harmittaa Lumikin puolesta. Joka aamu se odottaa ikkunaluukun vieressä.

Rikkojen kasvu on hiipunut, paitsi valvattien, jotka kasvavat puoli metriä päivässä. Ruusut, hortensiat ja syysvuokot kukkivat vielä. Syysmaksaruohot vasta alkavat punertaa.

Jatkan sitkeästi grönlanninhanhikkien istuttamista lammen reunalle, mutta kaatosade keskeyttää puuhani. Ei se mitään; tähän aikaan syksystä alkaa tehdä mieli puuhailla jotakin muutakin.


Syyskuun 16. päivä

Alkumatka sujuu hujauksessa, kun jo Hattulassa pääsee jaloittelemaan. Ihastelen keskiajalta peräisin olevaa Pyhän Ristin kirkon miljöötä – vanhoja rakennuksia sekä ympäröiviä pelto- ja järvimaisemia. On vaikuttavaa ajatella, että kirkko tai ainakin osa tästä kokonaisuudesta on voinut olla tässä jo yli 700 vuotta. Ei sitä voi käsittää!

Keskiajan tunnelmista siirrymme nykypäivään – tai ehkä emme ihan sittenkään. Mikkelin torin ympäristö on taitava sekoitus mennyttä ja nykyistä aikaa. Nostan hattua niille arkkitehdeille, jotka ovat tämän kaiken takana. Stella on kaunein näkemäni ostoskeskus, ja sen sisällä oleva kauppahalli on hyvällä tavalla erilainen kuin mikään näkemistäni kauppahalleista. Vanhaan linja-autoasemaan on remontoitu taidolla viihtyisä paikka. Se ei ole yhtä tunnelmallinen kuin nostalgiset vanhat kauppahallit, mutta se on taidokas yhdistelmä uutta ja vanhaa.

Kenkäveron pappilan puutarha ja sen valtavat kesäkukka-asetelmat ovat upeita. Kaunis pappila vanhoine piharakennuksineen, yrttitarha ja monet upeat yksityiskohdat hurmaavat.

Pää pyörällä kaikesta kauniista lähdemme ajamaan kohti Kirkonvarkauden siltaa, mutta ihan pian huomaamme Mikkelipuiston. En ollut ajatellut vierailla siellä. Näyttelypuutarha vaikutti ajatuksena liian kaupalliselta. Jouko haluaa kuitenkin käydä puutarhassa ja sehän sopii minullekin. Jo hieman varttumaan ehtinyt puutarha on mielenkiintoisempi kuin luulinkaan. En ole vailla ideoita, mutta nautin näkemästäni.

Kirkonvarkauden riippusilta tai sieltä avautuvat maisemat eivät ole kovin ihmeellisiä, vaikkakin ihan kauniita. Sen sijaan sillan kupeessa oleva Kaarina Kaikkosen tilataideteos Vasten auringon siltaa tekee minuun suuren vaikutuksen. Olin nähnyt sen kuvan netissä, mutta tämä on paikan päällä jotakin aivan muuta. Ei haittaa, vaikka aurinko ei näyttäydy. Paikka on ihastuttava pilvisenäkin iltana.

Väsymys alkaa painaa, mutta pyörähdämme katsomassa Vanhan kasarmialueen ja sen Tykkipuiston. Ihastelen palloiksi leikattuja orapihlajapuita. Vielä muraali Väärät vermeet sekä kierros Emolan puutaloalueella. Alue on mielenkiintoinen siksi, että täällä talot on rakennettu ilman kaavoitusta ja kaavamääräyksiä. Kaikki puutalot ovat erilaisia ja vähän sikin sokin, mutta ilme on yhtenäinen ja hauska.

Seuraa päivän jännittävin matka kohti varaamaamme yöpaikkaa. Olemme ajaneet jo jonkin aikaa metsäistä, syrjäistä tietä ja navigaattori väittää meidän olevan perillä, vaikka mitään taloja ei näy. Onneksi metsän jälkeen aukenee pihapiiri useine rakennuksineen ja itse majapaikka on siisti ja hyvin rauhallinen.


Syyskuun 17. päivä

Emme malta nukkua kovin pitkään, joten olemme Tertin kartanolla vähän liian aikaisin. Lounaaseen on vielä reilusti aikaa. Sen puoleen ihan hyvä, että ehdimme kierrellä rauhassa kartanon puutarhassa. Sataa tihkuttaa, mutta kartanolla riittää ihasteltavaa huolimatta siitä, että muuripuutarhaan emme nyt pääse. Hämmästelemme tätä kaikkea: kartanoa piharakennuksineen, pihapiiriä, yrttipuutarhaa, arboretumia ja puotia. Itse asiassa katseltavaa on niin paljon, että unohdan käydä ruusutarhassa ja vaateputiikissa. Ikään kuin arboretumin porttina toimiva Pentti Hakalan taideteos nimeltä Rupelaattori saa hymyn huulille.

Olen päättänyt aloittaa haasteen, jossa matkustellessamme eri puolilla Suomea maistan paikallisia herkkuja. Olen selvittänyt etukäteen netistä, että Mikkelissä herkutellaan savumuikuilla. Niitä hehkutetaan kaikkialla. – Eikö olisi mitään muuta, tutkailen. Ajatus muikuista ruotoineen päivineen ei houkuttele, mutta päätetty mikä päätetty. Pulla ei ole tarpeeksi vakuuttava paikallisherkku, vaikka sitä on Mannerheimillekin tarjoiltu. (Täällä Mikkelissä Mannerheim näkyy edelleen kaikkialla.)

Tertin kartanon lounaspöydässä on tarjolla muikkuja ja paljon muuta. Nyt on tilaisuuteni. Onneksi muikuilla ei ole päitä ja silmiä.

Olen lukenut, että savolaiseen pöytään kuuluu runsaasti lisukkeita. Sopii minulle. Minulla ei ole aavistustakaan, mitkä hyytelöt sopisivat muikkujen seuraksi, mutta otan niitä, jotka ovat lähimpänä muikkuja. Myöhemmin kysyn tarjoilijalta, mitä muikkujen kanssa oikeasti kuuluu syödä. Kuulemma perunaa ja vaikkapa sinappikastiketta. Hups, ei mennyt ihan kohdilleen, mutta voin vakuuttaa, että muikut rakuunahyytelöllä ovat herkullisia – tai ainakin makea hyytelö.

Loppupäivä kuluu autossa istuen. Ajamme Kangasniemen kautta Äänekoskelle hakemaan asuntovaunun ja sieltä kotiin.


Syyskuun 18. päivä

Kiertelen Joukon kanssa puutarhassa. Talvitakki ja käsineet eivät olisi yhtään liikaa. Valokuvaan kukkien rippeitä. – Kesä taitaa olla nyt loppu, sanon haikeana. – Siltä se vähän vaikuttaa, Jouko vastaa. Kaksitoista astetta ei ole paljon.

Muutama pensas saa villapeiton helmoihinsa. Hake loppuu. Pari pensasta jää kattamatta. Pienestä jää kiinni, etten saa vedettyä viivaa To Do –listalle.

Iltapäivällä sää vähän lämpenee. Kanat rientävät innoissaan ulos. Löydän niille vielä nipun vesiheinää.


Syyskuun 20. päivä

Ihana päivä – aurinkoinen ja lämmin. Kanat pääsevät melkein koko päiväksi ulos. Teen pieniä uudistuksia Etelämerellä: istutan loistosalviaa, täytän aukkopaikkoja ja kitken ahomansikat. Ne ovat päättäneet valloittaa koko Etelämeren – siis muun puutarhan lisäksi. Saan mansikoilla täytettyä yhden ongelmakohdan eteläreunalla. Tästä kaikesta tulee hyvä mieli.


Syyskuun 21. päivä

Jokainen kaunis syyspäivä on kuin lahja puutarhurille. Tänään saan vielä toisenkin lahjan, sillä Jouko lapioi tien laitaan levinneen nurmikon pois. Pääsen maanantaina istuttamaan maksaruohot nurmikon ja tien väliin.

Syyskuun 24. päivä

Vedän pitkän viivan To Do -listalleni. Lammen reuna on nyt istutettu täyteen grönlanninhanhikkia. En olisi uskonut, että se valmistuu vielä tämän syksyn aikana.


Syyskuun 26. päivä

Juhlapäivä tänään: saan valmiiksi lampea ympäröivän nurmikon ja tien välisen reunan istutukset.

Syyskuun 30. päivä

Ihastelen Joukolle syysmaksaruohoja, jotka hehkuvat marjapuuronpunaisina. – Tästä tulis ihana syyspenkki, kun siirtäis nuo (siniset) asterit maksaruohojen viereen ja laittais valkoisia kärsämöitä, intoilen. – Ai että, ja tähän reunaan nukkapähkämöitä, jatkan ideoimista. Suunnitelmani ovat taas täydessä vauhdissa. Verikurjenpolvet tästä etualalta pois. – Voisko niitä siirtää tänne reunaan, Jouko kysyy varovasti osoittaen tien toista laitaa. – Ei muuta kuin lapioimaan vaan, naurahdan. Ei mene kauan, kun näen Joukon menevän paikalle kottikärryineen.

Minä puolestani tartun härkää sarvista ja ryhdyn tekemään syysasetelmaa ovenpieleen. Rautalankahäkkyrän muotokieli riitelee rohtokatajan kaarevien muotojen kanssa. Eivät tahdo millään asettua sopuisasti toistensa lomaan. Pidän kuitenkin pääni ja asettelen niin kauan, että jokainen oksa näyttää hyvältä. Vaaleanpunaista syyshortensiaa, villanukkajäkkärää, pionin siemenkotia, kukkinut valeangervo. Noh, tällainen tällä kertaa.

Iltahämärissä Jouko saa tien reunan kitkettyä. Huomenna pääsee siirtämään  verikurjenpolvet.