KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Elokuussa

Elokuun 1. päivä

Voi ei! Kesän piti jatkua aina vain, mutta nyt huomaan jo monen puutarhamyymälän sulkeneen porttinsa. Useissa myymälöissä on enää rippeet jäljellä. Onnistumme löytämään yhden pionin, viisi koivuangervoreppanaa sekä pari ketoneilikkaa.

Elokuun 3. päivä

Vanha Rauma kuulostaa juuri sopivan romanttiselta kohteelta hopeahäämatkaa varten. Olen eilen illalla poiminut kimpun päivänliljoista ja vihreistä oksista. Siro hiirenvirnan oksa täydentää kokonaisuuden. Tylsien pusikkoisten taipaleiden varalta on hyvä olla mukana pala puutarhaa. Yön aikana persikkainen kukka on kuihtunut ja kimppu näyttää turhan värittömältä. Teiden varsilla kasvaa runsaasti liloja rantakukkia. Pysähdymme poimimaan muutaman sellaisen ja nyt kimppu näyttää oikein hyvältä.

Pysäköimme Punkalaitumen kirkon pihaan ja kävelemme hautausmaan poikki alas rantaan. Kävelytietä reunustaa koivukuja. Tummavetisen joen yli johtaa kaunis, valkoinen riippusilta. Sillan sanotaan johtavan pappilalle, mutta sitä ei näy. Aprikoimme josko tuo punainen maatilalta näyttävä talo olisi sittenkin pappila, vaikka ei siltä vaikutakaan. Yllätys on melkoinen, kun mäen yläosasta alkaa pilkistää vaaleankeltaista. Komea näkymä avautuu kulkijalle pikkuhiljaa. Ihana! Ei ole suotta sanottu, että Punkalaitumen pappila on yksi Suomen suurimmista. 

Upeat tuijat sopivat täydellisesti pappilarakennuksen eteen. Rakennusta ympäröi nuorehkolta vaikuttava puutarha. Pappilan takaa alkaa vanha kuusimetsä, johon on merkitty lyhyt luontopolku. Olisi niin ihanaa pujahtaa sammaleiseen, satumaiseen metsään, mutta en pystyisi kävelemään siellä. Onneksi metsän edessä kasvaa tatteja. Ne näyttävät oikein viehättäviltä.

Matkalla alkaa sataa. Minusta sade on romanttista, joten sopii hääteemaan oikein hyvin.

Suttilan kylä kauniin maalaismaiseman keskellä kuulostaa niin veikeältä, että sujahdan hetkeksi aivan kuin satukirjaan. Kylätiellä ei näy ketään, mutta täällä täytyy asua puuhakasta väkeä, kun tienoo on pidetty niin siistissä kunnossa.

Vuojoen kartano on suuri ja komea. Kiertelemme sen kauniissa puistossa. Kyllä täällä kelpaa jaloitella ja haukata raitista ilmaa. Orangerian etualalla kasvaa pioneja ja muita istutuksia. Eivät pionit tietenkään nyt kuki, mutta on kuitenkin ihanaa katsella istutuksia peltomaiseman äärellä.

Haluan nähdä Rauman keskustassa olevan puiston, jolla on kiinnostava nimi: Luova puutarha. Puiston sanotaan olevan kaupunkilaisten vihreä keidas, jossa on mahdollisuus jakaa ja luoda kokemuksia. Minun luovuuteni ei nyt puhkea kukkaan.

Seminaarinmäellä katselemme oppilaiden värikylläisiä kukkamaita, hyötykasveja ja muuta puutarhaa. Loppupäivän kuljeskelemme Vanhan Rauman kaduilla ihaillen idyllisiä puutaloja ja kapeita katuja.

Yöksi olemme varanneet tunnelmallisen ullakkohuoneiston Vanhan Rauman kupeesta. Ensivaikutelma on pettymys. Emme jää katselemaan mitä kaikkea muuta pihan rojuläjät sisältävät kuin epämääräisen tiilikasan ja maassa makaavan lahon puutarhakeinun. Sivuille vilkuilematta marssimme yläkertaan kolkkoja portaita pitkin. Sisätilojen aikoinaan puolitiehen jäänyt remontti ei paranna vaikutelmaa. Onneksi yöllä on hiljaista ja nukumme hyvin.


Elokuun 4. päivä

Aamupala ravintola Kapteeninhuoneessa on monipuolinen ja maukas. Haaveilemani museokohteet eivät toteudu vaikeakulkuisuuden vuoksi. Onneksi ne eivät jää harmittamaan. Jopa 1700-luvulta peräisin olevalta Kirstin talolta kuljemme puusillan yli Suomen kapeammaksi kaduksi mainittua Kitukranniä pitkin vanhan kaupungin keskustaan. Kuljeskelemme kauniin kivikirkon ympärillä juuri kirkonkellojen kutsuessa sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen.

Koska olemme näin lähellä kuuluisaa Muurilan näytepuutarhaa ja Vakka-taimen taimistoa, poikkeamme Ihodeen. 

Ei minulla mitään ostettavaa ole, enkä tiedä olisiko myymälä edes sunnuntaina auki, mutta käymme ainakin yleissivistyksen vuoksi. Jättiläismäinen purppuranpunainen karhunputki kukkii parhaillaan ja jää tietysti vaivaamaan mieltäni. Sille olisi paikkakin valmiina. Kauttuan ruukinpuisto Eurassa on yllättävän yhtenäinen, rauhallinen ja kaunis kokonaisuus. Ihmettelen, etten ole aiemmin kuullut siitä mitään. Sade saa meidät kotimatkalle, mutta ei se mitään. Olemme saaneet nähdä ja kokea paljon.

Paluumatkalla pysähdymme vielä Punkalaitumen kunnantalolla. Itse rakennus ja sen ympärillä olevat istutukset ovat näkemisen arvoiset. Onneksi pysähdyimme. Aiomme ottaa tavaksi pysähdellä pikkupaikkakuntien pienissä nähtävyyksissä vastedeskin.


Elokuun 5. päivä

Viemäriputken pää nurmikon laidassa on kauan pistänyt silmääni, mutta nyt se alkaa viimein peittyä koivuangervojen sisään. Onnistuimme ostamaan kaupungin viimeiset koivuangervot ja niistä loput pääsevät Liikenneympyrän aidan jatkeeksi.

Nyt on oikea aika leikata kirsikkapuita. Lammen takaosan rusokirsikoiden leikkaus hoituu iltakävelyn lomassa. Pieniä juttuja, joilla on isot vaikutukset.


Elokuun 6. päivä

Olen tänä kesänä löytänyt päivänliljat leikkokukkina. Tänään kimppuja tulee kuin liukuhihnalta. Teen ne samalla reseptillä, mutta silti ne ovat kaikki erilaisia. Kuunliljoja mansetiksi, reilusti nupullisia päivänliljoja eri lajeja, välivihreäksi kestävää pensasmustikkaa, keskelle jokin korkea (jalolupiini) ja viimeisen silauksen antaa hiirenvirna. Lopputuloksena on pitkäikäinen, dynaaminen kimppu. On jännittävää katsoa, kuinka kimppu muuttuu päivä päivältä.

Ainoa ongelma minulla nyt on, että haluaisin tehdä kimpun murretuilla värisävyillä. Niitä löytyy kivasti päivänliljoista, mutta mitä korkeaksi katseenvangitsijaksi keskelle?


Elokuun 7. päivä

Toivottelen nuorilleni hyvää koulupäivää. Uskottava on, että kesä on auttamattomasti ohitse. Ei auta, vaikka olisi minkälaiset helteet hyvänsä. Koulun alkaessa alkaa syksy. Onneksi syksyllä pääsee tekemään jakolaskuja puutarhassa.

Havahdun myös siihen tosiasiaan, että kanalan suursiivouksessa ei kannata vitkutella. Täksi ja huomiseksi päiväksi on ennustettu lämmintä poutasäätä eikä kukaan haudo, joten nyt töpinäksi. Ylihuomenna saattaa jo ukkostaa. Ensin kalkkivelli tekeytymään, tavarat ulos ja seiniä sekä kattoa pesemään. Kalkitsen tänään seinien yläosat ja katon sekä irralliset osat, kuten alapesät ja laatikot. Niiden kuivuessa puhdistan ikkunat ja kaakelit. Huomenna on tarkoitus sutia orret ja alaosat. Illalla kaikki on valmiina alaosien kalkitusta varten.


Elokuun 8. päivä

On helteinen päivä, juuri sopiva kalkitsemista varten. Kalkitus on valmis hyvissä ajoin iltapäivällä, ja helteessä pinnat kuivuvat nopeasti. Iltapäivällä ehdin vaihtaa vielä pehkutkin eikä huomiseksi jää enää mitään. Puoli seitsemän aikaan ikkunan takana on jonoa, mutta onneksi kanat viihtyvät vielä hyvin ulkonakin.

Kaksi pitkää päivää suursiivouksessa meni, mutta nyt olen onnellinen. Kanat eivät ehkä niinkään. Lattian sävy on kuulemma aivan liian vaalea eikä siihen viitsisi jalallaan astua. Seinät sen sijaan ovat kanojen makuun ja rouvat alkavatkin heti nokkia pintoja ja entisöidä huushollia alkuperäiseen asuunsa. Sainpahan sentään valokuvan silloin, kun lukaali oli melkein siisti.


Elokuun 10. päivä

Yöllä on satanut, aamullakin ripsii. Yhtäkkiä sade lakkaa ja päivä kirkastuu. Ruukkujen pesut saavat jäädä, sillä nyt pääsen puutarhamatematiikan pariin. Yhdestä vadillisesta grönlanninhanhikin versoja tulee yli neliömetrin verran valmista istutusta lammen rantaan. Jakojäännöstä ei jää, kaikki tarvitaan sorareunan peitoksi. Melkein yhtä yllättäen kuin päivä oli kirkastunut, alkaa kaatosade. Ei harmita lähteä sisälle ruuanlaittopuuhiin. Myöhemmin alkaa ukonilma, joka kestää yöhön asti.

 
Elokuun 13. päivä

Kamera, kukkakimppu (vaaleankeltaisia päivänliljoja pallo-ohdakkeiden seurassa), kylmälaukku ja käsilaukku – sitten matkaan. Nuoriso ei ihan ymmärrä, miksi autossakin pitää olla kukkakimppu, mutta miksipä ei.

Haluan näyttää Avillalle Mustialan kylän kauniine rakennuksineen ja puistoineen, mutta ensin minun pitää hoitaa yksi asia pois. Minun pitää tänään voittaa pelkoni. Aion käydä niinkin eksoottisessa paikassa kuin navetan yläkerrassa katsomassa lehmiä pleksilasin takaa. Olen valmistautunut tehtävään kuin avantouintiin: kun päätös kerran on tehty, niin suin päin vain eteenpäin jäämättä keräämään rohkeutta. Näin teen. Kierreportaat ovat tukevat, mutta ilmavat ja navetan yläkerta on aika korkealla. Sinne minä nyt kuitenkin aikailematta kiipeän. Lehmät ovat sivuseikka, mutta helpottuneena katselen, kun ne syövät heinää hännät heiluen. Voitonriemu kestää koko loppupäivän.

Etsimme sopivan piknik-paikan. Avilla kattaa pöytään posliinit ja kauniisti koristellut, herkulliset eväät: perunasalaattia & lohta, tomaatti-mozzarella-salaattia, vihersalaattia sekä broileripiirakkaa. Mikä ihana retkipäivä: kunnon eväät ja upea ilma!

Mustialasta jatkamme Forssaan. Kiertelemme Kalliomäen vanhalla asuntoalueella kirkon kupeessa. Työläisten asuntoalueelta oli lyhyt matka puuvillatehtaalle töihin ja pyhänä kirkkoon. Torillekaan ei ollut pitkästi.

Nyt maistuu vielä jälkiruoka. Etsimme Kehräämön alueelta Yhtiönpuiston eli Wahrenin puiston. Eihän se tietenkään ole yhtä loistelias kuin ennen vanhaan, mutta toisaalta puut eivät kai koskaan ole olleet näin suuria ja ryhmyisiä kuin nyt. Levitämme viltin lehmuksen alle. Minä valitsen varjoisan paikan, Jouko ja Avilla istahtavat aurinkoiseen kohtaan. Avilla tarjoaa meille tuoretta mustikkapiirakkaa vaniljakastikkeen kera sekä hedelmiä. Herkullista ja silmiä hivelevän kaunista!

Forssasta jatkamme matkaa kohti Humppilaa. Humppilan vanha rautatieasema on söpö. Kannatti tulla tänne ja kurkistella asemarakennuksen ikkunoistakin.

Vielä on viimeinen herkkupala jäljellä: mutkikas maantie johdattelee meidät Nuutajärven idylliseen lasikylään. Vanhat tehdasrakennukset ovat todella kauniita ja pääosin melko hyväkuntoisia. Kaikkialla on siistiä ja viihtyisää. Nyt olemme saaneet makeaa mahan täydeltä.

Elokuun 14. päivä

Ohitamme Hämeenlinnan ja Lahden. Maisema alkaa muuttua mäntyvaltaiseksi metsäksi, jota halkoo leveä valtatie. Kymmeniä ja taas kymmeniä kilometrejä suoraa baanaa eteenpäin. Muutama kymmenen kilometriä on valaistua moottoritietä. – Asuuko täällä oikeasti ketään, ihmettelemme. Taloja ei näy mailla eikä halmeilla. Sitten yhtäkkiä olemmekin keskellä kaupunkia, joka vaikuttaa ihan samanlaiselta kuin kaikki muutkin Suomen pikku kaupungit. Vaan eipä olekaan samanlainen, sillä Lappeenrannassa on Linnoitus eli vanha kaupunki ja todella vanha onkin. Jotkut rakennuksista ovat jopa 1700-luvulta.

Ajamme Viipurinportista sisään. Kiipeämme nurmikon peittämille valleille katselemaan näkymää koko kaupungin ja sataman yli. On kaunis ja lämmin ilta. Ilma on kuin linnunmaito. Ihmiset viettävät aikaansa istuskellen valleilla ja kahviloissa. Lapset leikkivät valleilla juoksennellen. Kävelemme mukulakivikatua pitkin ihaillen hyvin pidettyjä rakennuksia ja yhtenäistä ilmettä. Käymme satamassa hämmästelemässä tänä kesänä rakennettua hiekkalinnaa, joka on uskomaton useiden taiteilijoiden yhteistyön tulos teemalla Lappeenranta – Saimaan sydän. Ihastun telttaileviin norppiin.

Ehkä meidän pitää tulla Lappeenrantaan vielä toisenkin kerran, sillä emme tällä kertaa ehdi lainkaan Linnoitusta kiertävälle luonto- ja kulttuuripolulle.


Elokuun 15. päivä

Imatrankoski on suuruudessaan vaikuttava, mutta hämmentävintä minusta kuitenkin on upea linnamainen Valtionhotelli korkealla mäellä, kosken partaalla. En voi käsittää niitä rohkeita rakennusmiehiä, jotka telineillä ovat 1900-luvun alussa keikkuneet!

Elokuun 19. päivä

Hyppään Joukon matkaan venettä hakemaan, sillä tällaisena kauniina päivänä ei voi jättää käyttämättä hyväksi tilaisuutta päästä maaseutuajelulle. Ajelemme Tuulokseen kaunista maisemareittiä pitkin Pälkäneen kautta. Poikkeamme Pälkäneen rauniokirkolla. Hämmästyttävää, miten ihmeessä sellainen rakennus on voitu rakentaa 1400- ja 1500-lukujen taitteessa ja miten seinät voivat yhä pysyä pystyssä. Kirkon ympärillä on useita ikivanhoja lehtipuita ja kaunis peltomaisema. Kannatti tulla.

Elokuun 20. päivä

Elokuun aurinkoiset päivät ovat siitä ihania, että silloin voi toteuttaa haaveitaan. Istuttaa juurrutetut varjoyrtit maahan, siirtää yksittäiset syysleimut suurempiin penkkeihin, jakaa vuorenkilpiä aukkopaikkoihin, levittää ahomansikkaa, siirtää liljat omaksi kokonaisuudekseen. Tällaisina päivinä tuntuu, että puutarha on taas monta askelta lähempänä unelmaani.

Elokuun 22. päivä

Luumut ja omenat kypsyvät. Puutarhakausi alkaa kaartua loppua kohti. Minä istutan loput siementaimet maahan: leikkokärsämöt, tähkätädykkeet ja sormustinkukat. Haikeaa.

Elokuun 23. päivä

Kurjet huutavat. Joko ne pakkaavat matkakamppeitaan – aurinkoenergiaa ja tuulta siiven alle? Minä jatkan kitkemistä.


Elokuun 27. päivä

Hampaita pestessäni kuulen outoa jyrinää. – Mä meen nyt, kaivuri tuli, Jouko huikkaa oven raosta. No, johan nyt, ei sen tänään pitänyt tulla eikä edes tässä kuussa! Ikkunasta näen, että Katajakujalla seisoo kaksi valtavaa kaivinkonetta valmiina haukkaamaan puoli puutarhaa – tai ainakin aikamoisen palan siitä.

Jyrinä vaimenee. Jouko näyttää huhkivan lapion varressa. – Tulen pelastamaan perennoja suojaan, jos niitä joudutaan kaivamaan ylös, sanon hänelle. Olen onnellinen, että tekivät yllätyksen tänään eivätkä huomenna, jolloin aiomme lähteä pienelle lomamatkalle.

Monen tunnin huhkimisen jälkeen valokuidut on asennettu. Kaksi salaojaputken päätä on myllätty, yksi kitukasvuinen lamohietakirsikka kaivettu ylös ja vähän maanpeitekasvillisuutta. Ei lainkaan paha.


Elokuun 28. päivä

Jouko vie vähäisiä matkatavaroitamme autoon. – Onko kukkia, hän kysyy. Oi-joi, olen unohtanut ne kokonaan.

Ensin aion ottaa pelkän maljakon ja poimia siihen matkalta auringonkukkia. Tiedän yhden paikan, josta niitä voi poimia. Muistan sitten vesiämpärissä odottelevat lupiinit. Pensasmustikan oksiakin on. Tekaisemme niistä nopean kimpun. Jouko haluaa hakea vielä ”heiniä” (iiriksen lehtiä). Minusta on ihanaa, että Joukokin arvostaa kukkien kauneutta!

Arvasin, että Liuksialan kartano on kauniilla paikalla. Niinhän kartanot yleensä ovat. Kartanon kappeli on tunnelmallinen avarassa peltomaisemassa. Minä niin nautin näistä pienistä nähtävyyksistä.

Ajelemme Kaarina Maununtyttären tietä ja yritän kuvitella, millaista matkustaminen on hänen aikanaan ollut. Ei olla niin vain lähdetty päivän huviajelulle. Eikä olla Googlesta katsottu, minne mentäisiin.

Hinta saa meidät valitsemaan sushiravintola Konnichiwan idyllisen ranskalaisen ravintola Paakarin sijaan. Täytyy olla tarkkana, että emme syö itseämme liian täyteen. (P.S. Onnistumme, mutta koko loppumatkan aikana ei tee mieli edes kahvilaan.)

Vehoniemen automuseossa hoksaan, että itse asiassa vanhojen autojen katselu viehättää aivan samaan tapaan kuin idyllisissä puutalokaupunginosissa kierteleminen. Nostalgiset, kunnostetut autot ovat todella kauniita.

Olemme etsineet kauniita näköaloja, mutta vesistöt ovat pilkahdelleet vain vähän mäntymetsän välistä. Näkötorniin minulla ei ole asiaa, mutta museon kahvilan terassilta avautuu kaunis maisema. Olemme jo matkalla kotiin, kun huomaamme vielä yhden nähtävyysmerkin. – Syrjänharju. Haluatko käydä katsomassa mikä se mahtaa olla, kysyn Joukolta. Meillä ei ole kiirettä, joten ajelemme mäntymetsää halkovaa tietä yhä ylemmäs. Ah, miten ihanaa: harjun laella on näköalatasanne, josta avautuu hulppea näköala! Myös harjun toiselta puolelta näkyy upea maisema. Mahtavaa, että pääsimme sittenkin näköalapaikalle ilman portaiden kiipeämistä.

Kotona havahdun, että eivät nämä kotoiset maisematkaan hassumpia ole.