OLIPA KERRAN

Kun muutimme tänne Vesilahdelle, siskoni sanoi, että elämme kuin satukirjassa. Kurkistetaanpa vähän satukirjan sivuille.

Olipa kerran Lumikki ja seitsemän kääpiötä: Avulias, Yritteliäs, Reipas, Sisukas, Kaunis, Kekseliäs ja Puhelias. No, ei heitä oikeasti ollut kuin kuusi. Eivätkä hekään enää olleet kääpiöitä, melkein kaikki teinejä jo. Tai olihan niitä seitsemäskin, mutta hän oli oikeasti Lumikin pikkuveli, joka oli halunnut muuttaa Lumikin luo. Sitten oli tietysti vielä Prinssi, joka oli käynyt hakemassa Lumikin kotoa silloin kun Lumikki asui vielä yksin.

Heillä oli myös kaksi Saapasjalkakissaa, jotka eivät suostuneet käyttämään saappaita. Siksi heidän nojatuolinsa olivat keväisin ja syksyisin täynnä kuraisia tassunjälkiä. Ei heidän koiransakaan suostunut käyttämään saappaita, joten kura-aikaan Lumikin piti luututa lattiat monta kertaa päivässä.

Kuvan on ottanut Avilla Isopahkala.

Mutta ne kääpiöt käyttivät saappaita tai ainakin tennareita. Ei siitä kyllä apua ollut, sillä koulusta tullessaan he oikaisivat savipellon poikki ja kaikki kengät oli kuorrutettu paksulla savivellillä.

He asuivat sievässä talossa metsän ja peltojen keskellä. Metsän eläimet tulivat heidän pihaansa. Olihan heillä aita talon ympärillä, mutta portti oli aina päivisin auki.

Jänikset söivät heidän omenapuunsa.

Eräänä päivänä valkohäntäkauriin vasa maisteli Lumikin istuttamia syysmaksaruohoja. – Syö vain, Lumikki sanoi, ne ovat terveellisiä. Toinen pieni vasa oli syömässä ruusun oksia. Mirrinmintut eivät näyttäneet maistuvan. – Oijoi, miten sinä niitä piikikkäitä versoja syöt, Lumikki hämmästeli. Emo maisteli valkokirjokanukkaa. – Syökää vain, Lumikki kehotti, ne lakastuvat kohta kuitenkin.

Kuvan on ottanut Avilla Isopahkala.

Yksi kääpiöistä, nimeltään Kaunis, aikoi mennä valokuvaamaan kauriita. Kun ovi kolahti, emo lähti porttia kohti ja johdatteli rauhallisesti vasat ulos portista. Onneksi kääpiö sai kuitenkin muutaman hyvän kuvan.

Lumikki ja koko hänen perheensä rakastivat kurkia ja joutsenia, jotka lensivät heidän talonsa yli. Usein Lumikki keskeytti työnsä päästäkseen tervehtimään talon yli lentäviä kurkia ja joutsenia.

Kuvan on ottanut Avilla Isopahkala.

Syksyisin kaksi joutsenperhettä kokoontui läheiselle pellolle pitkäksi aikaa odottelemaan muuttomatkaa. Lumikki seurasi niiden puuhia ikkunasta. Välillä aikuiset joutsenet jättivät lapset hoitoon ja lähtivät tuttavapariskunnan kanssa vähän tuulettumaan järvelle. – Tarvitsivat kai vähän omaa aikaa, Lumikki ajatteli.

Kerran heidän pihaansa oli tullut kettu. Kaunis huomasi sen sunnuntaiaamuna ensimmäisenä ja hänelle tuli hätä. – Mitä jos kettu pääsee meidän kanalaan, hän ajatteli. Tuolloin kanatarha oli metsän laidassa eikä se ollut kovin hyvä.

Kaunis juoksi sisälle ja näki Puheliaan. Puhelias tuli hätiin, mutta ei uskaltanut ajaa kettua pois. Kaunis juoksi Lumikin ja Prinssin makuuhuoneeseen ja selitti, että meidän pihassa on kettu eivätkä hän ja Puhelias uskalla ajaa sitä pois.



– Kanat, Prinssi huudahti ja lähti juoksemaan alushoususillaan ketun perään. Prinssi ajoi ketun tuolloin vielä keskeneräisestä aidan kohdasta metsään.

Myöhemmin Prinssi rakensi hyvän kanalan ja petovarman kanatarhan. Enää ketun oli turha haaveilla kanapaistista.

Kerran se seitsemäs kääpiö, Puhelias, huomasi yläkerran ikkunasta ilveksen kävelemässä aidan viertä pitkin. Kaikki juoksivat olohuoneeseen katsomaan kun ilves rauhassa käveli peltojen poikki metsään.

Lumikkia harmitti, ettei hän saanut siitä kunnon valokuvaa blogiinsa. Se seitsemäs kääpiö nimittäin oli niin täpinöissään ilveksestä, ettei muistanut tarkentaa zoomia. Sitten Lumikki päätti lainata valokuvan pixabaysta.

Kuvat ketusta ja ilveksestä ovat pixabaysta. 


Koko kesän Lumikki hyöri ja pyöri puutarhassa. Prinssi rakenteli yhtä ja toista tarpeellista ja mukavaa. Kääpiöt matkustelivat, kalastelivat, retkeilivät, kuntoilivat, voimistelivat ja soittivat. Ja se seitsemäs kääpiö, Puhelias, valokuvasi lintuja ja joskus auttoi Lumikkia kuoppien kaivamisessa.

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tai siis kyllähän he elävät vieläkin onnellisina huolimatta syksyn kurakeleistä ja lokakuun harmaudesta.

Sen pituinen se.