KEVÄTTÄ KANALASSA

Astelen kanalaan kissa kannoillani. Reetta rakastaa kanoja ja viihtyy kanalassa – paitsi kun kukko kiekaisee. Silloin Reetta livahtaa pois. Jos kanat ovat orrella, Reetta pääsee hiipimään munintapesään. Se nauttii olostaan niin, että jäisi pesään vaikka koko yöksi, mutta eihän sitä voi sinne jättää ja silloin se pitää vetämällä vetää sieltä ulos. Onneli ei kanoista välitä. Se ei tule edes ovelle.

Oven läpi kuulen vaimean kotkotuksen. Puuhailevat siellä kaikessa rauhassa, neljä kanaa ja kukko. Tepastelevat. Nokkaisevat pehkuista jyvän sieltä täältä. Yksi nauttii omasta rauhasta munintapesässä. Pelkään pahoin, että Milli suunnittelee hautomista.

Oven edessä on aikamoinen ruuhka

eikä saappaan kokoista koloa ole helppo löytää.

Avaan oven. Vastaanottokomitea seisoo kynnyksen edessä. Joudun asettamaan askeleeni kieli keskellä suuta, etten astuisi jalkasulkien päälle. Oven edessä on aikamoinen ruuhka eikä saappaan kokoista koloa ole helppo löytää. Saan sentään ojennettua herkut keskelle lattiaa. Viuhti-kukko ilmoittaa kovaäänisesti herkkujen saapuneen. Silloin viimeinenkin kana lehahtaa munintapesästä.

Aurinko paistaa ja on keväisen lämmin sää, joten jätän ulko-oven auki. Reetta lähestyy kanoja varovasti. Keksii sitten itselleen paikan kanalan nurkasta, oven läheltä. Se asettuu mukavasti makuulle ja seuraa herkeämättä kanojen puuhia.

Kanat ovat Mille Fleur -rotua. Ne ovat pienikokoisia ja niillä on pitkät sulat jaloissa.

Viuhti kotkottaa kovaan ääneen. On nokkaisevinaan herkkuja. – Näin, kanaset, tällä tavalla. Nokkikaa tästä. Täällä niitä herkkuja on, se ilmoittaa tohkeissaan. Vähän juustonkannikkaa, kurkun pää, kaalin lehti ja reilusti lantun paloja. Ja kanathan nokkivat minkä ehtivät. Niitä ei tarvitse kahta kertaa käskeä. Itse asiassa niitä ei tarvitse käskeä kertaakaan, mutta se on kukon tehtävä. Se pitää rouvistaan hyvän huolen.

Nyt kun kanat ovat varmasti saaneet parhaat palat,

malttaa kukko itsekin syödä.

Kohta kanalaan laskeutuu hiljaisuus. Kuuluu vain rouske kun kanat nokkivat lanttua. Nyt kun kanat ovat varmasti saaneet parhaat palat, malttaa kukko itsekin syödä. Silloin tällöin kuuluu tyytyväinen ”kot”.

Poimin kolme lämmintä munaa koriin. Olen onnellinen, ettei kukaan ole vielä innostunut hautomaan. Kohta se villitys alkaa.

Kanat munivat mielellään samaan pesään.

Lisään tuoretta heinää munintapesiin. Kanat ovat nokkineet herkkuja jo kyllikseen ja ne tulevat innoissaan katselemaan. Jotkut käyvät kokeilemassakin. Hyvältä näyttää, mutta kukolle on tiedossa puuhaa. Nimittäin heinät on aseteltava tarkasti ja se on kukon työtä.

– Ei kelpaa, nirppanokka ilmoittaa suureen ääneen.

Tiedän, että viimeistään aamulla kana kaakattaa vaativasti pesän edessä. Odottaa, että kukko pöyhii heinät ojennukseen. Kun kukko saa pesän kuntoon, kana käy pesässä kääntymässä. – Ei kelpaa, nirppanokka ilmoittaa suureen ääneen. Ja kukko nöyränä pöyhii taas. Ei kelpaa rouvalle vieläkään, joten kukko palaa pöyhimään taas. Ehkä kolmannen kerran jälkeen kana on tyytyväinen ja asettuu munimaan.

Mitäs täällä ämpärissä on?

Tämä on minun mindfulness-hetkeni.

Mutta nyt ei ole munintapesien kunnostuksen aika. Meneillään on niin paljon muuta kiinnostavaa. Lasken ämpärin lattialle. Sitä pitää ihmetellä ja vähän nokkaistakin samoin kuin minun saapastanikin. Alan siivota kikkareita orren alla olevalta tasolta. Milli on siellä ylhäällä ja aina juuri siinä kohtaa, josta minä haluaisin harjata kikkareet ämpäriin. Nokkaisee välillä takin kauluksesta. En raaski nostaa Milliä lattialle, vaan odotan kärsivällisesti. Tämä on minun mindfulness-hetkeni.

Minulla ei ole kiire minnekään. Kanalassa vallitsee ihana rauha. Kanojen pienessä maailmassa on kaikki tarpeellinen. Liikun korostetun rauhallisesti, etten häiritsisi kanoja.

Tyhjennän kylpylaatikon. – Jee, taas jotain uutta ja kiinnostavaa, kanat kaakattavat ja ovat heti paikalla. Tyhjä laatikko pitää käydä testaamassa.

Vielä eivät juhlat ole lopussa. Heitän kauran jyviä pehkuille. Onhan siellä niitä ennestäänkin, mutta uudet jyvät ovat aina uusia. Siitäkös ilo yltyy. – Nokkikaa, nokkikaa, kanaset, kukko kotkottaa. Ja kanathan nokkivat. Nokkivat, pöyhivät jaloillaan ja taas nokkivat. Pian suurin osa jyvistä peittyy pehkuihin.

Kanat voisi periaatteessa ruokkia täysrehulla, mutta me haluamme, että kanoilla on luonnonmukaista puuhaa. Puolirehusta ne saavat välttämättömät ravintoaineet oikeassa suhteessa, mutta sen lisäksi ne saavat kauran jyviä ja muuta nokittavaa. Vaihtelu virkistää kanojakin.

En malta vielä lähteä.

Vaihdan vielä puhtaan veden. Tarkistan, että rehuastia on puhdas ja lisään rehua.

Kanalaan laskeutuu taas rauha. En malta vielä lähteä, vaan kyykin lattialla ja keräilen kikkaroita ja kuivuneita lantun kuoria ämpäriin.

P.S. Kirjoitettuani jutun ryhdyin Avilla-tyttäreni kanssa toisena päivänä vielä videointipuuhiin. Sillä aikaa Milli oli tehnyt päätöksensä ruveta hautomaan. Siksi videolla näkyy vain kolme kanaa ja kukko. Se onkin sitten jo uuden jutun aihe.

Huomasithan, ettei kukko suinkaan itse syönyt suurinta herkkua, juuston palaa. Se poimi juuston nokkaansa ja pudotti herkun kanarouvan eteen. Ihastelen loputtomasti Viuhtia, joka aina niin ystävällisesti ja tyynen rauhallisesti palvelee välillä niin oikukkaita rouviaan.

Seuraavalla videolla Viuhti tarjoaa rouvasilleen tomaattia. On parasta rikkoa kova kuori valmiiksi ja ojentaa herkku nokan eteen, ettei rouvan tarvitse vaivautua :)

Ehkäpä vielä palaan kanalan kuulumisiin, jos vain kevätkiireiltä ehdin kirjoittelemaan.

Hyvää huhtikuuta  kaikille!