PÄIVÄN LINTU: P-R

Sarja päiväkirjastani poimituista lintujutuista jatkuu. Päivitetty juttu löytyy sivuiltani (yläpalkissa).

Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

PAJULINTU

Päivän lintuni on pikkuinen nappisilmä, pajulintu. – Titi-tyytyytyy, se laulaa. Hämmästyttävää, että se on Suomen yleisin lintu, mutta siitä puhutaan vain vähän. Ehkä tämä johtuu siitä, että pajulintu näyttää vaatimattomalta eikä sillä ole mitään helposti näkyviä selkeitä tunnusmerkkejä. Puutarhurin sydäntä lämmittää se, että kirvat ovat pajulinnun lempiruokaa. Pajulintua on sanottu uunilinnuksi sen pesän muodon vuoksi. Hauska, että meillä on sama sisustusmaku: me molemmat pidämme vaaleasta sisustuksesta. Pajulintu vuoraa pesänsä valkoisilla höyhenillä ja korsilla.

PALOKÄRKI

No nyt on lämmintä. Se tarkoittaa ensimmäisten tulppaanien loppuhuipennusta. Kauan odotetut haarapääskyt ovat saapuneet. Kanat saavat ensimmäisen maitohorsmansa. Minä saan palkkiomerkin palokärjen äänen nauhoituksesta. Olkoon se sitten päivän lintuni tänään.

Palokärjen, kuten muidenkin tikkojen, erikoistaitoja ovat rummutus ja pesäkolon koverrus puuhun. Rummutuksella tikka ilmoittaa reviiristään ja tekee vaikutuksen naaraaseen. Vaikutuksen tehostamiseksi tikka on keksinyt ruveta rummuttamaan esimerkiksi katulampun peltiä. Luulisi tuollaisen takomisen aiheuttavan aivotärähdyksen tai vähintään päänsärkyä, mutta ei: tikan aivoissa on eräänlainen iskunvaimennus. Kullakin lajilla on oma, tyypillinen rummutussarjansa, josta lajit ovat erotettavissa toisistaan.

Pesä on taidokkaasti massiivipuuhun koverrettu kolo, joka voi olla jopa puoli metriä syvä. Rakenneratkaisut on tehty viisaasti niin, ettei sadevesi valu pesään. Rakennustyö tehdään yhdessä puolisoiden kesken usein jopa vuosittain, ja aikaa hommaan kuluu viikosta kuukauteen. Vanhat palokärjen kolot jäävät muille kolopesijöille.

PEIPPO

Tämän päivän osuus lintujen kielen kurssista on vaativa. Kun kiurujen kimitykseen lisätään haarapääskyn, hippiäisen, rautiaisen ja sirittäjän korkeat äänet sekä pajulinnun ja peipposen toisiaan muistuttavat luritukset, voin vain huokailla osaamattomuuttani. Olen kuitenkin tunnistavinani peipposen laulun.

Hämmästyttävää, että peippo käyttää pesänsä rakennustarpeiksi jopa hämähäkinseittejä sammalen, korsien ja karvojen lisäksi. Miten ihmeessä se kaiken tuon tekee?

PENSASKERTTU

Tänään tutustun pensaskerttuun. Luulen nähneeni sen eilen hyppelehtimässä pajupensaassa. Pensaskerttu tykkäänkin juuri kaikenlaisista pajukoista ja pusikoista. Villiintynyt puutarha on sille oikein mieluisa ympäristö. Matalaa suojaa pitää olla, mutta riittävän aukeata seutua. Liikenteen äänet eivät sitä häiritse, sille kelpaa niin teiden kuin junaratojen varretkin. Eipä sitä häiritse vattu- ja ruusupuskien piikit tai nokkosetkaan. Sen sijaan metsän sisällä se ei viihdy. Liian tukkoista.

Koiras laittaa alulle monta pesää osoittaakseen naaraalle pesänrakennustaitojaan. Naaras valitsee kyhäelmistä mieluisimman, jonka pari sitten yhdessä viimeistelee. Pesä on tehty korsista, kasvivillasta ja hämähäkinseitistä. Voi käydä niinkin, että mikään pesäntekeleistä ei naaraalle kelpaa ja se rakentaa itse uuden pesän.

Somassa, yhdessä sisustetussa pesässään perhe viettää idyllistä elämää: pari hautoo ja ruokkii poikaset yhdessä. Eihän elämä kuitenkaan ole niin kuin Instassa. Koiras saattaa viettää idyllistä elämää samaan aikaan useamman naaraan kanssa.

Vaaran uhatessa pesää pensaskerttu voi esittää siipirikkoa. Se räpyttelee lentokyvyttömän näköisenä pitkin maata ja heinikkoa yrittäen harhauttaa häiritsijän pois pesän lähistöltä. Sen jälkeen kerttu siirtyy pensaaseen varoittelemaan ja maiskuttelemaan.

PEUKALOINEN

Joka puolella kuuluu sirkutus, liverrys ja piipitys. Joka nauhoituksella saan lähemmäs parikymmentä lintuehdotusta. Peukaloisen laulu kuuluu melko varmana monta kertaa. Tänään tutustun siis peukaloisen elämään.

Luulin nähneeni tuon Suomen toiseksi pienimmän linnun oksalla, mutta peukaloinen viihtyy alhaalla maanrajassa. Pikku pallo puikkelehtii pyrstö pystyssä eloisasti matalissa, tiheissä kasvustoissa ja risukoissa ja vaihtaa paikkaa nopein, huristavin siiveniskuin.

Kokoonsa nähden peukaloisella on uskomattoman voimakas ääni. Se onkin eräs kuuluvimmista pikkulintujemme lauluista.

Naiset ovat naisia, peukaloisnaaraatkin. Koiras saa rakentaa jopa kymmenkunta pesää sammalesta, oksista ja lehdistä, jotta mielitietylle löytyy varmasti mieluisa koti. Koiras tietää, että kaikenlaiset risukasat, saniaispehkot ja ryteiköt ovat naaraan suosiossa. Koiras esittelee pesärakennelmansa naaraalle, joka valitsee niistä itselleen mieluisimman. Naaras vuoraa pesän höyhenillä ja karvoilla. Eivät loputkaan pesärakennelmat hukkaan mene, sillä koiras voi käydä niissä ottamassa lokoisat unet naaraan hautoessa.

Kylällä juorutaan, että koiras saattaa naaraan hautoessa jo etsiä uutta rakasta, vaikka peukaloinen on yleensä yksiavioinen. Oli miten oli, niin koiras osallistuu poikasten ruokkimiseen. Peukaloinen munii usein toisenkin pesueen saman kesän aikana. Ihanaa, että ensimmäisen poikueen nuoriso voi auttaa toisen poikueen ruokinnassa.

PIKKUKÄPYLINTU

Koivut ovat jo lehdessä. Oi-joi, miten aika kiitää! Kanat viihtyvät tarhassa. Yritän kuunnella lintuja, mutta tuuli peittää hennot äänet. Älykäs opettajani tunnistaa pikkukäpylinnun äänen. Se on kuulunut täällä monesti.

Voin luvata, etten ikinä tule tunnistamaan tätä havumetsän papukaijaa. Ensinnäkin kaikki pikkukäpylinnut haluavat pukeutua yksilöllisesti. Siinähän käy sitten niin, että koiraat ovat tiilenpunaisia, naaraat kellanvihreitä, nuoret ruskeanharmaita. Eikä tässä vielä mitään: väri vaihtelee jopa asuinalueen mukaan. Toisekseen pikkukäpylintua on mahdoton silmällä erottaa isokäpylinnusta. Pitäisi mitata nokan korkeuden ja pituuden suhde! Luovutan.

Oikeastaan pikkukäpylintu on monessa asiassa kaikkea muuta kuin perässähiihtäjä. Se voi pesiä jopa talvella, tammikuussa jo. Fiksua onkin pesiä ennen kuin kuusen siemenet aurinkoisilla kevättalven säillä karisevat hangille pois käpylintujen ulottuvilta. Emo joutuu tietysti pitämään poikasensa lämpiminä paukkupakkasillakin. Emo lämmittää ja tärkeä on myös pesän hyvä eristys, jonka aineksina voi olla muun muassa naavamaisia jäkäliä, joskus villoja ja karvojakin.

Ihan tavallinen lintu ei ole ulkonäöltäänkään. Sen nokka on ristissä kuin papukaijalla. Sellaisella nokalla saa väännettyä kuusen kävyn suomut auki ja napattua siemenet suuhunsa. Aina ei kuitenkaan ole hyvä käpyvuosi. Silloin täytyy vaeltaa sinne missä käpyjä sattuu olemaan, jopa tuhansien kilometrien päähän. Siksi pikkukäpylinnut voivat vaeltaa kaikkina vuodenaikoina.

PIKKUSIEPPO

Opettajani väittää kuulleen pikkusiepon äänen. Minun on vaikea uskoa sitä, sillä se on pääasiassa vanhojen metsien lintu eikä kovin yleinen, vaikkakin elinvoimainen. Pikkusieppo tykkää lahopökkelöistä ja kaatuneista puista. Se pitää myös puroista ja muista kosteista paikoista. Osa pareista kelpuuttaa pesäpaikakseen keski-ikäisen kuusivaltaisen talousmetsän, joten olkoon menneeksi. Niin monesti sovellus näyttää korkeita prosentteja, että voihan se ainakin olla käymässä näillä nurkilla. Sekin on hyvä syy tutustua tähän suloiseen nappisilmään.

Pikkusieppo muuttaa Suomeen Intiasta tai Pakistanista, joten siinä mielessä lintu on aika erikoinen.

Ulkonäöltään vanhan koiraan voi helposti sekoittaa punarintaan. Muiden sieppojen tapaan pikkusieppo käyttää ravinnokseen hyönteisiä ja hämähäkkejä, joita se saalistaa pääasiassa lehvästön keskikerroksista, mutta myös maasta ja ilmasta.

PIKKUVARPUNEN

Valitsen päivän linnuksi pikkuvarpusen, koska pääsen seuraamaan sen puuhia pellon laidassa. Onneksi on Muuttolintujen kevät -sovellus. Ilman sitä en olisi tuota kaunista lintua tunnistanut.

Ei ollut sattumaa, että tapasin pikkuvarpusen juuri pellon laidassa. Pikkuvarpunen pesii ihmisen läheisyydessä, kuten viljelysmailla ja kyläympäristöissä. Pikkuvarpunen on enemmän maaseudun lintu kuin varpunen.

Toisen roska – esimerkiksi muovipussin pala, langan pätkä tai värikäs pääsiäishöyhen – on pikkuvarpusen aarre. Niillä ja monilla muilla löydöillään se sisustaa kotinsa vaikkapa linnunpönttöön.

Pikkuvarpunen ei jää lehdelle soittelemaan, jos pikkuvarpusta ei löydy puolisoksi. Se kelpuuttaa puolisokseen myös varpusen.

Pikkuvarpunen on uuttera lintu. Usein se hautoo ja hoitaa kaksi pesyettä kesässä, joskus jopa kolme. Munia on 4–8. Onneksi molemmat vanhemmat hautovat. Fiksua! Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana kanta onkin moninkertaistunut.

PUNAKYLKIRASTAS

Kuuntelen harakoiden ja rastaiden dialogia. Kuulostaa väittelyltä. Siellä taitaa olla punakylkirastaskin mukana. En vielä erota sen laulua, mutta opettajani arvelee niin. Saan tietää, että Suomen eri puolilla punakylkirastailla on eri murteita. Jännä!

Punakylkirastas on yksi Suomen yleisimmistä linnuista. Ja minä en edes tunnista sitä! Ehkä ensi kerralla tunnistan tuon rastaista pienimmän sen oranssinpunaisista kyljistä. Englannissa sen nimi on redwing eli punasiipi, saksassa rotdrossel eli punarastas ja monissa muissakin kielissä viitataan sen punaisiin kylkiin.

Ennen vanhaan punakylkirastas on ollut kevään merkki ja rastasparvi talven tulon enne. Syysmuuttoa seuraamalla on ennustettu sadon onnistumista ja talven ankaruutta.

PUNARINTA

Västäräkistä vähäsen… Jokohan kesä ensi viikolla alkaisi, kun västäräkki keikuttelee pyrstöään lammen rannalla? Lintujen sirkutus on lisääntynyt huimasti päivä päivältä, ja nyt alkaa kielikurssin ekaluokkalaisen pää olemaan pyörällä. Onnistun sentään tunnistamaan keltasirkun laulun. Punarinta seisoskelee hiljaisena puun oksalla. Valitsen sen päivän linnukseni, vaikka en sen hopeatiukujen helinää muistuttavaa laulua vielä oppinutkaan.

Paikoin Keski-Euroopassa, mutta varsinkin Britteinsaarilla punarinta on joulun lintu. Se esiintyy joulupostimerkeissä, lahjapapereissa ja joulukoristeissa sekä joululauluissa.

Jos linnut täyttäisivät ystäväkirjaa, punarinta kirjoittaisi ehkä seuraavasti.

Nimeni: Punarinta, Erithacus rubecula
Hiusten väri: ruskea
Silmien väri: musta
Pituus: 12,5–14 cm            Paino: 13–21 g
Lempivärini: ruosteenpunainen (Käytän kesät talvet takin alla ruosteenpunaista paitaa.)
Lempiruokani: kesällä hyönteiset, talvella pähkinärouhe
Lempiharrastukseni: Maassa ollessani hypin tasajalkaa.
Inhoan: Haukkoja, pöllöjä, harakoita, kissoja, näätiä ja muita petoja
Hauskin kouluaineeni: laulu
Minusta tulee isona: emo
Hartain toiveeni: Haluaisin saada muutaman poikasen kerran tai pari kertaa kesässä. Talviksi haluaisin lentää Välimeren maihin.

PUNATULKKU

Vaihdan paikkaa metsän laitaan. Lehdettömässä puussa istuu punatulkku. (No, ei se välttämättä punatulkku ole, mutta kaukaa näyttää siltä.) Harakka lennähtää läheisen kuusen latvaan. Punatulkulle tulee hätä. Se syöksyy, aivan kuin pudottautuu, äkkiä alas kasvillisuuden sekaan. Harakka joutuu lähtemään tyhjin toimin.

Seuraavana päivänä:

Hiippailen puutarhassa huppu päässä. Tuuli viuhuu. Kuvaan tuulessa väriseviä kylmänkukkia. Runsastuneet kevättähdet kukkivat kauniisti pensaiden keskellä.

Lintuja on vaikea kuulla. Mietin eilistä punatulkkua. Niitä on liikuskellut pihapiirissämme ainakin aikaisemmin keväällä. Voi olla, että ne ovat muuttaneet pesimään syvemmälle metsään tai sitten tulkut pesinnän alkaessa ovat muuttunut hiljaisiksi ja huomaamattomiksi, niin kuin niille yleensä käy.

Punatulkun laulua kuvaillaan vaatimattomaksi ja kauniiksi, surumieliseksi ja haikeaksi, pehmeäksi ja hillityksi, eikä se kuulu kauas. Punatulkut kitisevät, tirskahtelevat, narahtelevat ja hyrähtelevät. Ääntelyä voidaan kuvailla myös jokelteluksi.

Yllätyn, miten paljon mielenkiintoisia tarinoita punatulkkuun liittyy. Mielenkiintoisia faktoja, romantiikkaa, mutta myös traagisia lintukohtaloita. Kaikki suomalaiset tuntevat punatulkun ainakin joulukorteista, mutta moni tuskin tietää sen kidan olevan violetti.

Ihmeellistä – ja toisaalta hyvin surullista – että punatulkkukoiras oppii vankeudessa varsin monimutkaisia melodioita, kuten Felix Mendelssohnin ja Franz Schubertin liedejä. Erään laulusalin oven saranatkin oli rasvattava, sillä eräs punatulkkuparka alkoi narista saranan tapaan kesken kaunista liediä. Viktoriaanisen ajan Englannissa tuttua kansansävelmää laulavat punatulkkukoiraat olivat hyvin suosittuja ja tietysti erittäin kalliita.

Englannissa ilmestyi 1700- ja 1800-luvuilla kirjoja, jossa annettiin ohjeita lintujen laulukoulutukseen. Kaunis laulu ei ollut ainoa syy pitää häkkilintua. Keski-Euroopassa uskottiin, että häkissä pidetty lintu imi itseensä keuhkotaudin, keltataudin, kaatumataudin ja punataudin. Onneksi nykyään punatulkku on lailla suojattu useimmissa maissa ja sen pyydystäminen on ankarasti kielletty.

Ruotsissa punatulkkua kutsutaan ”domherreksi”, joka on roomalaiskatolisen kirkon tuomiokapitulin jäsen. Domherren työnä oli muun muassa laulaa psalmeja purppuranpunaisessa kuoroasussa, mistä ihmiset yhdistivät papin sekä punatulkun.

Olen luullut punatulkkujen jäävän Suomeen talveksi, mutta tämä ei aivan pidä paikkaansa. Huomattava osa punatulkuistamme talvehtii kotimaassa, mutta toisinaan nekin haluavat matkoille parempien pitopöytien ääreen. Kohteena voi olla Länsi- tai Etelä-Eurooppa tai vaikkapa kaukainen Keski-Venäjä.

Sokerina pohjalla kerron, miten punatulkkukoiras ja -naaras löytävät toisensa. Keväällä koiras pyrkii tekemään vaikutuksen pörhistämällä vatsahöyhenensä. Se hypähtelee naaraan editse ja koskettelee sen nokkaa. Naaraan hyväksyttyä koiraan kumppanikseen se lähtee mukaan samankaltaisin elkein. Naaras ilmaisee valmiutensa paritteluun antamalla koiraan syöttää itseään. Se matkii poikasta painautumalla pieneksi ja matalaksi ja väristelee siipiään ruokaa kerjäävän poikasen tapaan. Pariside kestää toisen linnun kuolemaan asti, ja linnut liikkuvat pesimäajan ulkopuolellakin yhdessä.

PUNAVARPUNEN

Illansuussa kielikurssilla harjoitellaan sinitiaisen ja punavarpusen äänten erottamista naakkaparven vaakkumisen sekamelskasta. Aika haastava tehtävä.

Luulen kuulevani punavarpusen kimakan tervehdyksen: ”Nice to meet You.” Sitten on vielä kirjalliset tehtävät. Opin, että vain vanhat koiraat ovat eksoottisen näköisiä punaisella koristellussa puvussaan. Naisväki ja nuoriso ovat mitäänsanomattoman ruskeita. Punavarpunen viihtyy esimerkiksi puutarhoissa ja on paikkauskollinen. Ensi kesänä voin odottaa näkeväni/kuulevani sen samassa paikassa uudelleen. Siksi kai se livertääkin, miten mukavaa on taas tavata.

PUUKIIPIJÄ

Pysähdyn istuskelemaan metsänreunaan. Lehdettömissä puissa ei vielä kovin paljon liikettä näy, mutta rupattelu käy vilkkaana. Laulurastas tuntuu olevan suuna päänä, koko ajan äänessä. Onko totta, että kirjosieppo olisi jo saapunut? Jokohan tiaisten pesäpuuhat ovat hyvässä vauhdissa? Missäs västäräkki tänään, kun ei ole näkynyt? Haarapääsky on vielä matkalla. Missä lienee tulossa? Ei pitäisi mennä enää kauan.

Kiinnitän huomioni koivun rungolle lennähtävään lintuun, joka lähtee kiipeämään pitkin runkoa ja napsii ruokaa sieltä täältä kaikessa rauhassa. Sen täytyy olla puukiipijä. Se maastoutuu niin hyvin, että tuntomerkkejä on vaikea nähdä. Myöhemmin luen, että tuo onkin yksi puukiipijän tärkeimmistä tuntomerkeistä. Sen suojaväri on niin hyvä, että saan olla onnellinen nähtyäni sen.

Koko perheen – nuorisonkin – on paras viihtyä samiksina kaarnanvärisissä takeissaan ja valkoisissa paidoissaan, jotta saavat olla pedoilta turvassa. Valkoinen etuosan väri on kätevä metsän hämäryydessä ötököitä kaarnan kolosista käyrällä nokalla kaivellessa.

Toivottavasti puukiipijäpariskunnalla on pesä jossakin repsottavan kaarnan raossa meidän pihapiirissämme. Toista pariskuntaa on turha odottaa, koska yksi pari vaatii suurin piirtein neliökilometrin kokoisen elinalueen. Muuten alkaa stressata. Ja ei kiitos kekomuurahaisia naapureiksi kilpailemaan herkuista. 

RANTASIPI

Opettajani tunnistaa rantasipin äänen, joka kantautuu meille läheisestä järven rannasta. Minä en, korkeintaan tunnistan sen kahlaajaksi. Olkoon rantasipi päivän lintuni tänään.

Rantasipi nimenä on tuttu vanhasta hotelliketjusta, mutta en ole tiennyt sen olevan liron ohella maamme yleisimpiä kahlaajia. Olen viettänyt liian vähän aikaa vesistöjen rannoilla, koska en tunne tätä kottaraisen kokoista, pyrstöään västäräkin lailla keikuttavaa lintua. Se lentää siivet vedenpintaa viistäen ja piipittää.

Pesän lintu tekee matalaan kuoppaan maassa. Hautoessaan rantasipi luottaa suojaväriinsä, eikä poistu pesältään, ennen kuin on joutumaisillaan tallotuksi. Emo lähtee silloin liikkeelle hyvin vaivalloisesti, aivan kuin se olisi vioittunut. Lintu pyrkii kiinnittämään häiritsijän huomion itseensä, pois munista tai pieniksi painautuneista poikasista. Päästyään jonkin matkan päähän, se yllättäen paranee ja pyrähtää lentoon.

Tavallisesti kumpikin emo huolehtii poikasista, mutta aikansa kutakin. Kun poikaset ovat vielä keskenkasvuisia, naaras ottaa äkkilähdön Länsi-Afrikkaan. Koiras saa hoitaa kasvatustyön loppuun yksin.

RAUTIAINEN

Tänään on lämmintä ja aurinkoista, mutta niin tuulista, ettei valokuvaus tahdo onnistua. Tuulen huminan yli on vaikea kuulla lintujen laulujakaan. Onnistun silti kuulemaan rautiaisen kitinää.

Rautiainen on hyvin yleinen lintu, mutta huonosti tunnettu, aika erikoinen tapaus. Sen perhekuviot nimittäin muodostavat sellaisen himmelin, että minä putosin kärryiltä heti alkuunsa. Moniavioisuus ei sinänsä ole harvinaista, mutta rautiaisia voi samalla alueella olla yksi pari, yksi koiras usean naaraan kanssa, yksi naaras usean koiraan kanssa tai jopa usean koiraan ja usean naaraan ryhmä. Lisäksi joskus haudottavana ja ruokittavana on myös käen poikanen. Kun tätä kuviota rautalankamalliksi yritin vääntää, selvisi, että saman pesyeen poikasilla voi olla monta isää. Oli tässä DNA-tutkijoillakin hämmästelemistä 1980–90-luvuilla. Poikaset hoidetaan yhdessä, joten pesän puolustajia, ruokkijoita ja pikkuisten perään katsojia löytyy.

Pesäkin on aivan omaa laatuaan. Se on rakennettu huolellisesti sammalista, kuivista oksista sekä kasvin varsista ja vuorattu karvoilla, villalla ja sammalkasvuston punaisilla tyviosilla.

Rautiaisen ulkonäkö on melko mitäänsanomattoman ruskeanharmaa, ainakin ensivilkaisulla. Jos kuitenkin sen höyhenpukua katsoo tarkasti, huomaa hienostuneet kuvioinnit ja värisävyt, viirut ja täplät. Jännä tuttavuus kaiken kaikkiaan.

RUOKOKERTTUNEN

Ruokokerttusta on kuulunut harvoin, mutta tunnistusprosentti on korkea. Siispä tutustun tänään ruokokerttusen ihmeelliseen maailmaan.

Ruokokerttunen pesii alueilla, joissa kasvaa järviruokoa, osmankäämiä ja rantapajua. Koiras laulaa reviirillään lähes tauotta vuorokauden ympäri. Laulu on nopearytmistä ja itse sekoittaisin ainakin pätkän sieltä täältä räkättirastaan ääntelyyn. Välillä lintu innostuu matkimaan useiden naapurilajien ääniä ja saattaapa joukossa olla myös eksoottisempia ääniä muuttomatkalta Afrikasta. Koiras kiipeää kiivaasti laulaen ruo´on tai pajun latvaan, josta se ponnahtaa hetkeksi lepattelevaan laululentoon muutaman metrin korkeudelle, ja liukuu taas takaisin kasvuston kätköön jatkuvasti laulaen. Kun se onnistuu löytämään puolison, lauluinto laimenee. Lirkuttelut sikseen ja poikasia ruokkimaan ja hoitamaan.

RÄKÄTTIRASTAS

Taas tuulee niin navakasti, että suhinan ja kohinan yli on vaikea kuulla pikkulintujen ääniä. Räkättirastaan ääni sentään kuuluu ja valitsenkin tuon tuimailmeisen räksyttäjän päivän linnuksi.

Monet inhoavat meluisia räkättirastaita, jotka syövät marjoja puutarhasta sekä sotkevat paikkoja. Britteinsaarilla räkättirastas on kuitenkin odotettu jouluvieras. Amerikassa räkättirastaita näkee harvoin, mutta silloin kun se muuttomatkallaan eksyy Atlantin taakse, bongarit tulevat katsomaan lintua tuhansien mailien takaa.

Joukkovoima on räkättirastaan vahvuus. Rastaita uhkaileva peto saattaa saada vastaansa koko kulmakunnan räkättirastaat. Ja metakka on sen mukainen. Monet muut linnut hyötyvät tästä saadessaan nekin suojan. Käsittääkseni räkätit eivät syö toisten poikasia, joten räksät eivät ole uhka pikkulinnuille. Puutarhurin on hyvä tietää sekin, että vaikka rastaat käyvät ärsyttävästi mansikkavarkaissa, niiden ruokalistalle kuuluvat myös etanat.

Joukkovoima toimii myös toisella tapaa. Räkättirastaat puolustavat pesästä lähteneitä, vielä kömpelösti liikkuvia poikasiaan pommittamalla petoja – tai lintujen rengastajia – yhteisvoimin ulosteilla. Huh-huh!

PUUTARHAELÄMÄÄ ELOKUUSSA

Elokuun 1. päivä

Vietän leppoisaa lauantaita puutarhaa nyppien ja valokuvaten, vaikka tuulisena päivänä se onkin hankalaa. Jouko viettää päivänsä tikkailla ja parvekkeella sen kaiteita kunnostaen ja maalaten. Illalla Jouko muistaa, että on meidän 27. hääpäivä. Hups, ihan unohdin!

Elokuun 3. päivä

Elokuun kuulas aurinko valaisee puutarhan. Kasvien loisto sammuu kuitenkin kukka kerrallaan. Tarhakurtturuusu ’Sävel’ on jälleen vihreä. Leikkaan ruskeiksi muuttuneet syysleimujen kukkapallot. Loput kukat näyttävät taas raikkailta. On tarhapäivänliljojen loiston aika. Syksyn kukat suoristavat selkäänsä, pian alkaa niiden vuoro. Loppuhuipennukseen on silti pitkä aika. Onneksi, niin ehtii mielikin mukaan. 

Elokuun 4. päivä

Haen heti aamulla kolme kurpitsaa, raastan ne kaikki ja jätän siivilään valumaan. Kasvihuoneesta vielä yksi kurkku, niin saamme tsatsiki-kastikkeen kesäkurpitsa-halloumipihvien kaveriksi. Kesäkurpitsan valuessa ehdin lammelle kitkemään.

Pihvit ovat herkullisia, muta olen arvioinut niiden riittävyyden alakanttiin. No, seuraavalla kerralla sitten enemmän. Kesäkurpitsaa ainakin riittää.
 

Elokuun 5. päivä

Käyn pienen kävelylenkin sateisessa säässä. Puutarha tuoksuu. Kesäsade tuntuu ihanalta. Sateen tauottua kitken. Vielä niitä rikkoja riittää. Jouko keittää kirsikkahilloa.

Elokuun 6. päivä

On tuulinen, mutta lämmin päivä. Lukiolaisen koulu alkaa tänään. Ei tunnu enää kesältä, mutta ei ihan syksyltäkään.

Maissit alkavat kypsyä. Ne maistuvat juuri niin herkullisilta kuin lapsena. Kirsikkahillo vie kielen mennessään.

Lisään haketta lammen taakse, mutta valmiiksi en saa, kun hake loppuu.

Elokuun 7. päivä

Mennessäni aamulla kanalaan, koko porukka seisoo ihanasti sulassa sovussa pehkuilla. Ovat nauttineet juuri aamukylpynsä, kun pehkuilla näkyy monta kaunista kuoppaa. Innoissaan hypähtävät ulos heti avatessani luukun.

En lakkaa ihastelemasta tuota herrasväkeä. Kukot palvelevat kanoja rinta rinnan. Illalla näen kukot usein orrella sopuisasti vierekkäin.

Elokuun 9. päivä

Ihanaa saada kesäkurpitsaa niin itselle kuin kanoillekin. Kesäkurpitsa maistuu pitsan päällä.

Kaunis ilta-aurinko ja lämmin sää houkuttelevat ilta-ajelulle. Ihailemme Ojoistentien maisemia. Ajamme Palhon rantaan. Istun laiturilla katsellen avautuvaa saarimaisemaa ja erityisesti kukkivia valkoisia lumpeita. Ah, niin kaunista! Lumpeet painuvat syvälle mieleeni. On vaikea ihailla niitä ilman, että samalla haluaisin niitä meillekin. Jouko seurailee vesimittareiden elämää. Sudenkorento istahtaa Joukon hihalle ja saamme rauhassa hämmästellä sen uskomattoman hienoa mosaiikkikuviointia. Ajelemme vielä Hinsalaan. Maisemat eivät ole lainkaan hassumpia.

Elokuun 10. päivä

Kiskaisen muutaman tädykkeen. Ne saavat villiintyä, mutta eivät ihan joka koloon. Suihkulähteen patsaan pitää sentään jäädä näkyviin. Leikkaan pitkiksi venähtäneet kirsikkapuun vesat piilopaikoistaan. Jouko leikkaa pari luumupuun oksaa. Sitten onkin aika ruveta siistimään Lintupolkua. Kohta taitavat alkaa hyvät istutusilmat.

Miten linnut laulavatkaan syyspuolella niin eri tavalla kuin keväällä, etten yhtään tunnista niitä? Samassa katsahdan taivaalle ja näen 4–5 suurta lintua. Muuttolintujen kevät -sovellus tunnistaa ne sääksiksi. No, ei sitten ihme, etten heti arvannut.

Elokuun 11. päivä

Saan aamupäivällä jonkin verran kitkettyä, mutta sitten alkaa sataa kaatamalla. Sataa enemmän tai vähemmän iltaan asti. Nyt onkin hyvä tilaisuus etsiä ohjeita kesäkurpitsaruokien valmistukseen. Tuntuu nimittäin siltä, että uusilla ohjeilla tulee vielä olemaan kovasti käyttöä syksyn aikana. Suolaista piirakkaa, pitsaa, lasagnea, paistosta, gratiinia...

Pojat sytyttävät nuotion. Vihdoinkin on hyvä aika polttaa ruusunoksat ja jätepuut pois. Kunpa kaatosade ei vain sammuttaisi tulta kesken kaiken.

Illalla Jouko tarjoilee viimeiset maissit suolaripauksen ja voin kanssa. Herkuttelen.

Elokuun 12. päivä

Aamu on viileähkö ja kaunis. Innostun Lintupolun alun istutuksista ja niiden suunnittelusta. Pioni ei mahdu mitenkään, mutta päivänliljoja sopii muutama. Erilaisista kuunliljoista tulee kaunis puun alunen. Polun varteen peittokurjenpovea, mutta miten rajata alue luontevasti?

Olin jo jonkin aikaa katsellut rankakasaa metsän laidassa sillä silmällä, että kunpa saisi tuon kasan matalaksi. Rangat olivat sen verran paksuja ja mutkikkaita, etteivät ne mahtuneet hakettimeen. Eräänä päivänä pojat ostivat jyhkeän hakettimen ammattikäyttöön. Nyt kuulen sisälle asti lupaavaa ääntä. Arvaukseni osuu oikeaan: haketin sylkee tuutista kelpo tavaraa isoksi kasaksi. Joskus haaveet toteutuvat, kunhan vain jaksaa odottaa.

Elokuun 13. päivä

Nyt on täydellinen istutussää. Saan Lintupolun alkuun lisää peittokurjenpolvea ja neljä ’Joan Senioria’. Näyttää jo kivalta.

Tänään syömme kesäkurpitsagratiinia. Maukasta on. Oman miellyttävän arominsa antaa se, että kaikki tarvittavat neljä kesäkurpitsaa sain omasta laarista.

Olen pitkin viikkoa suunnitellut huomista matkaa Varsinais-Suomeen – maaseutumatkailua läpi viljavien peltomaisemien Salon ympäristössä. Huh, mikä homma! 

Elokuun 14. päivä

On aika paikata aukko yleissivistyksessä ja suunnata auton nokka kohti Ilolan arboretumia Kiikalassa. Sää suosii ja kullankeltaiset pellot matkan varrella ovat uskomattoman kauniita.

Arboretum on häkellyttävän suuri yhden miehen tekemäksi. Alue on hyvin hoidettu ja joka puolella on kauniita näkymiä. Polut ovat leveitä ja helppokulkuisia. Lammet ovat tummia ja synkkiä ja ne herättävät muistoja lapsuudesta. Onneksi lentomuurahaisia on vain yhdessä paikassa. Ne meinaavat tehdä minut hulluksi.

Yö Lehmirannan hotellissa on rauhallinen. Mukava, että löysimme yöpymispaikan maaseudulta.


Elokuun 15. päivä

Olen suunnitellut tämänkertaisen reittimme Museoviraston listaamien kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden maisemakohteiden mukaan. Ensimmäiset kohteemme ovat Perniönjokilaakson varrella. Niin Perniönjoki kuin muutkin tämän seudun joet virtaavat syvällä laaksossa ja ovat kapeita sekä kuraisia johtuen savisesta maaperästä. Ne ovat kuitenkin hyvin viehättäviä mutkitellessaan peltomaisemien kätköissä. Katselemme Pohjankoskea sillalta ja ihailemme Pohjankylän maisemia. Etäällä, kumpuilevassa peltomaisemassa komeilee vaaleanpunainen kartanorakennus.

Edelleen jokilaakson varressa ovat Yliskylä, Paarskylä ja Perniön aseman kulttuurimaisema. Tutustumme Perniön kirkon miljööseen. Ilahdun, kun löydämme vielä pappilan ja vanhan kansakoulunkin. Perniön museo on kaunis ja mielenkiintoinen kaiken kaikkiaan. Pääsen jopa kuulemaan vanhaa Perniön murretta ääninauhalta.

Kirpputorilla on hauska poiketa, vaikka en varsinaisesti etsi mitään. On vain kiva katsella, mitä tämän paikkakunnan ihmisten kodeissa on. Löydän sieltä lapsuudesta tutun purkin.

Jatkamme matkaa pienestä kylästä toiseen. Kiskonjoen varrella, Kosken ruukkialueella, on viehättävä itsepalvelukauppa, josta saa ostaa laadukasta Hereford-karjan lihaa. Ihana nähdä kauniita maisemia ja elävää maaseutua.

Kiskosta lähdemme kohti Ruotsalaa. Havahdun nähdessäni rivin isoja patsaita sivutien varrella. Näyttää olevan patsaita piha täynnä. – Käydään ainakin vilkaisemassa, sanon. Jouko jarruttaa ja kääntää ympäri, vaikkakin samalla jupisee, ettei kai meidän pihamme enää mitään mahdu. Selitän vuosia haaveilleeni patsaasta kaakkoiskulman ympyrään ja että olen aikonut toivoa sitä syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni kuusikymmentä. Jouko huomaa tilaisuutensa tulleen. Eipä ole lahjahuolia kevättalvella.

Olen haaveillut samankokoisesta betonipatsaasta, joka meillä on, mutta alastonta naista en halua. Ei löydy. Seuraava vaihtoehto olisi käpy pylvään päässä. Vaikka pylväitä ja käpyjä on paljon, niin sopivan kokoista ylä- ja alaosaa ei ole. Seuraava vaihtoehto on lintujen kylpyallas, mutta esillä olevat ovat liian moderneja. Myyjä toteaa, että meillä on vain suorajalkaisia. Tässä vaiheessa mietin jo luovuttamista. – Kierretään vielä hetki ihan rauhassa, vaikka näyttääkin, etten löydä mitään satojen patsaiden joukosta, sanon ja päästän myyjän tekemään omia askareitaan. Ei kulu montaakaan minuuttia, kun löydän mieluisan lintujen kylpyaltaan toisten takaa hallin perältä. Pian allas on jo matkalla uuteen kotiin. 

Pyörähdämme vielä Ruotsalassa sekä Kruusilan kylässä. Vähän väsyneinä, mutta onnellisina suuntaamme Katajakujan osoitteeseen.


Elokuun 14. päivä

Aamulla Jouko sanoo menevänsä katsomaan, miten kylpyallas sopii puutarhaan. Kuulen selvästi innostusta hänen äänessään. Kerron suunnitelmastani kylvää unikoita kivien väleihin altaan ympärille. – Niitähän on monen värisiä, Jouko innostuu.

Allas on kuulemma täydellisen korkuinen juuri sille paikalle. Hän on vähintään yhtä innostunut asiasta kuin minäkin. Aikoo asentaa altaan heti huomenna.

Illalla käymme katsomassa altaan paikkaa yhdessä. – Tästä tulee kiva, hehkutamme. Huomenna aion kitkeä koko kulmauksen tip top.


Elokuun 17. päivä

Aamulla ensimmäisenä mieleen tulee lintujen kylpyallas. Tuskin maltan syödä aamupalan, kun jo riennän mallaamaan altaan paikkaa. Sitten kivet jemmaan. Jouko kaivaa mullat pois. Pohjalle tulee routaeristys ja päälle valumuotti. Mullat takaisin reunoille, ja nyt muotti on valmis valettavaksi. Jouko pyörähtää rautakaupassa hakemassa sementtisäkin. Sillä aikaa minä kitken. Tiilipolut paljastuvat rikkojen alta. Into on työn touhussa mukana ihan niin kuin ennen vanhaan.


Elokuun 18. päivä

’Valkea kuulas’ tuottaa runsaan sadon. Tuoreeltaan omenat ovat aavistuksen raakoja, mutta Jouko keittää niistä mehua ja hilloa. Istutan Lintupolun alkuun loput maatiaiskuunliljat ja yhden ’Patriotin’. Ihanan kesäisessä säässä alue näyttää hienolta keskeneräisenäkin.

Vuosien murheenkryyni, Vanha potager, saa uuden ilmeen. Saan tiilipolut jälleen näkyviin. Istutan tiilien rakoihin grönlanninhanhikkia. Altaan perustus kuivuu muovin alla. Jouko suoristaa herukkarivin tolpat. Koivuangervoaidassa on ikävä kolo. Merkkaan kaksi tainta ostoslistalle. Mitenhän sähkötolpan saisi salonkikelpoiseksi? Illalla katson ikkunasta. Kunhan betoni kuivuu, saa nostaa altaan paikalleen.


Elokuun 19. päivä

Sää on juuri sellainen kuin se loppukesällä parhaimmillaan on: kuulas, aurinkoinen ja sopivan lämmin. Kanat saavat olla koko päivän ulkona.

Saan aloiteltua ahomansikoiden istuttamista Liikenneympyrän maan peitteeksi. Samalla siistiytyy Roseletten penkki, kun saan mansikat pikkutalvion väleistä.


Elokuun 20. päivä

– Oon kyllä tosi tyytyväinen tuohon altaaseen, sanon aamulla Joukolle, se on niin siro. Jouko on samaa mieltä ja kipaisee viemässä vielä linnun altaan reunalle. Ihanaa, kun Jouko on kylpyaltaasta yhtä innoissaan kuin minäkin. Jouko asentaa altaan paikalleen ja minä järjestän pyöreät kivet sen ympärille. Siinä se nyt on, minun syntymäpäivälahjani, kevättalvea odottelemassa. Iltapäivällä Jouko tuo vielä kolme koivuangervon tainta puutarhalta. Sekin tuntuu lahjalta, kun saan kolot paikattua.

Saan Lintupolun istutukset kuunliljojen osalta valmiiksi. Enää puuttuu vain maanpeitekasvillisuus, mutta tämäkin on jo tosi hienoa. Istutan tällä kertaa ahomansikoita Liikenneympyrään.


Elokuun 24. päivä

Sade voi alkaa minä hetkenä hyvänsä, joten menen heti aamusta istuttamaan uudet koivuangervot: kaksi Vanhan potagerin koloihin ja yhden Tuhkimon puutarhan sähkötolppaa häivyttämään. Ennen sadetta saan jaettua myös rönsyleimuja pionipenkkiin ja grönlanninhanhikkeja lipstikan ympärille sekä vietyä ahomansikoita Lintupolulle.

Uusia kukkia puhkeaa enää harvakseltaan ja kuvakulmia saa etsimällä etsiä. Onneksi yhä saan ihasteltavaksi uusia istutuksia, vaikkakaan eivät ne kovin kuvauksellisia ole.

Kesken ahomansikoiden istutuksen Liikenneympyrään alkaa sataa kaatamalla. Vadillinen taimia saa pitää sadetta kuusen alla. Sade lakkaa yhtä nopeasti kuin alkoikin. Aurinko paistaa ja näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan – paitsi että lintujen kylpyallas on täyttynyt vedellä. Loput taimet pääsevät multaan.

Elokuun 26. päivä

Huikean kaunis, kesäinen päivä. Elokuun aurinko saa viimeiset syysleimun rippeet hehkumaan. On syysvuokkojen aika, mutta niitä on vaikea kuvata auringossa.

Istutan loput ahomansikat Liikenneympyrään. Mitä suotta vastustelemaan niin hyvää maanpeitekasvia – se valloittaa puutarhan joka tapauksessa, halusi sitä tai ei.


Elokuun 27. päivä

Upea sää jatkuu. On ilo päästää kanat ulos aamulla ja tarjota niille oman köynnöksen viinirypäleitä.

Siirrän nopeasti levittäytyneen harokatajan sylissä sinnitelleet mehitähdet Betonipystien juurelle. Kitken ja siistin. Vielä hetken tätä iloa kestää.


Elokuun 28. päivä

Koivun lehdet alkavat kellastua ja leijailla maahan. Sää on kaunis ja lämmin. Sateet alkavat kuulemma ensi viikolla. Pelastan aurinkoon joutuneet peittolehdet katajan varjoon ja siirrän espanjankurjenpolvet Eteläreunaan. Kitken vielä kun voi.

Illalla saan uutisen, että peräkärryssä on pari kuutiota haketta. Ihanaa!


Elokuun 30. päivä

Kesäkurpitsan sato on hiipunut. On ollut jokunen kylmä yö, enkä ole suojannut harsolla. No, ensi vuonna aloitan sen kasvatuksen aikaisemmin.


Elokuun 31. päivä

Jouko istuttaa suureksi venähtäneen katajan taimen Ameriikkaan. Olin kaivanut siementaimen maasta ja hoidellut tainta ämpärissä terassilla. Se oli ehtinyt kasvattaa hyvät juuret. Kaatosade viimeistelee istutuksen.

Sateen jälkeen paistaa aurinko. Ilma on tukala kuin hellepäivänä. Etsiskelen äitienpäiväruusulle istutuspaikkaa. Taidan laittaa asian yöksi mietintämyssyyn. Huomenna onkin jo syyskuu. Ei yhtään hassumpaa.

KANALAN SUURSIIVOUS

Joka vuosi mietin samaa asiaa: mitenkäs se kanalan kalkkivelli tehdäänkään ja miten homman saisi parhaiten organisoitua, kun ei minulla edelleenkään ole kanojen väistötiloja, ulkotarha vain. Siksi päätin olla fiksu ja kirjoittaa ohjeet ynnä kokemukset ylös. On nimittäin vuoden stressaavin työ. Mietittäväksi enää jää: mihinkäs mä ne muistiinpanot teinkään.

Huom! Olen kirjoittanut tämän vain muistin tueksi itselle, en yleisohjeeksi muille.

KANALAN KALKKIVELLI

Pue ainakin kumihanskat ja maski, halutessasi myös suojalasit.

Laita ämpäriin 6–7 cm kylmää vettä ja lisää siihen sammutettua kalkkia niin paljon, että siitä tulee kuin lettutaikinaa*. Sekoita huolellisesti. Lisää vettä ja kalkkia niin paljon, että velliä on 3/4 ämpärillistä. Tämä riittää oikein hyvin, vähäsen jääkin vielä. Huomaa, että liian ohut kalkkimaali ei peitä riittävästi ja liian paksu rapisee pois. Anna tekeytyä kannen alla seuraavaan päivään.

Tähän asti kalkkivelli on aina ollut liian paksua, sillä se sakenee yön aikana ja velliä pitäisi maalatessa ahkerasti sekoitella!

*En mittaa määriä, mutta 10 litraan vettä tarvitaan 5 kg kalkkia.

Kastele pinta ennen kalkkimaalilla sivelyä, jotta maali tarttuu pintaan paremmin. Sekoita kalkkivelliä usein työn aikana!

Huomaa, että kalkkimaali on märkänä kanoille myrkyllistä, mutta kuivana kuin ruokintakalkkia.

Kalkittujen pintojen pitäisi antaa kuivua 24 h ennen kuin kanat päästetään tilaan. Kosketuskuivaksi pinta kuivahtaa nopeammin, mutta siitä irtoaa koskettaessa pölyä ennen lopullista kuivumista.

VINKIT SIIVOUKSEEN

Kanalan suursiivoukseen kannattaa varata kolme puolikasta poutapäivää heinä-elokuussa silloin kun kukaan ei haudo. Parasta on, jos yötkin ovat lämpimiä, niin voi jättää luukun auki tuuletuksen tehostamiseksi.

Muista katsoa, ettei tule sadetta, kun kanojen täytyy olla tarhassa!

PÄIVÄ 1: ESIVALMISTELUT

Sekoita kalkkivelli tekeytymään. Ota sivellin ja tela kaukaloineen valmiiksi!
Hae keittiöjakkara, vesiämpäri ja rättejä sekä saavi heinille ja puruille.
Nosta tavarat terassille.
Puhdista hyllyt, seinät ja katto.
Rapsuttele raot, nurkat ja portaat.
Puhdista ikkunat ja kaakelit.
Jätä pehkut paikoilleen.

Puhdista irralliset osat ja kalkitse ne!

PÄIVÄ 2: KALKITSEMINEN

Aikaisin aamulla
Houkuttele kanat ulos esim. puurolla.
Pura pesät ja jätä heinät jemmaan, jos tarvitsee väliaikaisen pesän.

Klo 9-12
Kalkitse yläseinät, orret ja ylätaso, väli- ja alatasot sekä alaseinät.
Kalkitse pesät.

Klo 12-13 voi vielä kalkita niitä osia, minne kanat eivät mene (ylähylly, eteisen seinä).

Klo 13 jälkeen kalkitse kaikki loput irralliset osat, jotka voi kuivattaa ulkona.

Tarkista heinien tarve.

Lopeta kalkitseminen sisällä viimeistään klo 13, jotta ehtii kuivua! Laita läpiveto.

Huom! Kalkitus vie niin paljon aikaa, että se olisi hyvä tehdä kahden hengen voimin. Työ kahtena päivänä peräkkäin on kanojen kannalta tosi vaikea toteuttaa.

PÄIVÄ 3: VIIMEISTELY

Paikkaile tarvittaessa.

Vaihda pehkut.

2026

Heinäkuun 29. päivä 2026

Sääennusteesta poiketen taivas on kirkas ja aurinkoinen. Huomiseksi on ennustettu poutaa. Nyt tai ei koko kesänä, vaikka Celeste ja Aliisa makaavatkin lättyinä pesässä. Toista tilaisuutta ei välttämättä tule.

Nostan kaurapöntön ja muut tavarat terassille. Puhdistan hyllyt, seinät ja katon pölystä. Rapsuttelen nurkat ja portaat. Sekoitan kalkkivellin yöksi tekeytymään.


Heinäkuun 30. päivä 2026

Oi-ei! Sääennuste on muuttunut: huomiseksi on odotettavissa reipasta sadetta. Joudun turvautumaan suunnitelmaan X. Ei auta muu kuin sutia kanala niin nopeasti kuin ikinä vain pystyy ja toivoa, että aika riittää. Ehdottomaksi takarajaksi olen asettanut klo 13, jotta sisätiloissa kalkki ehtisi kuivua kosketuskuivaksi ennen kanojen iltapuuhia.

Aamupäivän ”viileys” (19 astetta) vaihtuu helteeksi, mutta tällä kertaa helteessä pärjää paremmin kuin sateessa. Onneksi kuivuminenkin nopeutuu, vaikka virallisesti kuivumisen pitäisi olla hidasta. Pitäisi kostuttaa välillä, mutta enhän minä voi. En voi jättää kanoja yöksi ulos.

Pitkä jono ikkunaluukun edessä harmittaa. Juoksutan kanoille kaikki herkut, jotka hätäpäissäni keksin: puuroa, melonia, vadelmia, vesiheinää. Jospa kanat ymmärtäisivät, että koko härdelli on vain niiden parhaaksi.

Takarajaan mennessä saan kalkittua pesät, ylätason orsineen ja portaineen, tasot sekä osan yläseinistä. Eteinen ja loput yläseinistä sekä irtoavat osat (astinlaudat, ”rappuset”, pienet tikkaat ja ruokapöytä) jäävät kalkitsematta.

Illalla päästän kanat sisään. Ne oudoksuvat uudistunutta huushollia, mutta rohkaistuvat pian hyppäämään sisään. Väliaikainen pesä saa aikaan pientä nurinaa. Elmeri tekee parhaansa ja heinä lentää pehkuille kukon sisustaessa pesää uusiksi.

Illalla myöhään käyn vielä kurkkaamassa kanalaan. Kanat ja kukot ovat asettuneet suloiseksi sekamelskaksi orsille. Elmeri haluaisi nukkua Celesten ja Aliisan välissä, mutta sillä ei ole tilaa asettua makuulle. Noo, yksi yö menee vaikka seisten.

2025

Vuonna 2025 kanalan kalkitseminen jäi väliin tipuhärdellin takia.

2024

Elokuun 7. päivä 2024

Toivottelen nuorilleni hyvää koulupäivää. Uskottava on, että kesä on auttamattomasti ohitse. Ei auta, vaikka olisi minkälaiset helteet hyvänsä. Koulun alkaessa alkaa syksy. Onneksi syksyllä pääsee tekemään jakolaskuja puutarhassa.

Havahdun myös siihen tosiasiaan, että kanalan suursiivouksessa ei kannata vitkutella. Täksi ja huomiseksi päiväksi on ennustettu lämmintä poutasäätä eikä kukaan haudo, joten nyt töpinäksi. Ylihuomenna saattaa jo ukkostaa.

Ensin kalkkivelli tekeytymään, tavarat ulos ja seiniä sekä kattoa pesemään. Kalkitsen tänään seinien yläosat ja katon sekä irralliset osat, kuten alapesät ja laatikot. Niiden kuivuessa puhdistan ikkunat ja kaakelit. Huomenna on tarkoitus sutia orret ja alaosat. Illalla kaikki on valmiina alaosien kalkitusta varten.

Elokuun 8. päivä 2024

On helteinen päivä, juuri sopiva kalkitsemista varten. Kalkitus on valmis hyvissä ajoin iltapäivällä, ja helteessä pinnat kuivuvat nopeasti. Iltapäivällä ehdin vaihtaa vielä pehkutkin eikä huomiseksi jää enää mitään. Puoli seitsemän aikaan ikkunan takana on jonoa, mutta onneksi kanat viihtyvät vielä hyvin ulkonakin.

Kaksi pitkää päivää suursiivouksessa meni, mutta nyt olen onnellinen. Kanat eivät ehkä niinkään. Lattian sävy on kuulemma aivan liian vaalea eikä siihen viitsisi jalallaan astua. Seinät sen sijaan ovat kanojen makuun ja rouvat alkavatkin heti nokkia pintoja ja entisöidä huushollia alkuperäiseen asuunsa. Sainpahan sentään valokuvan silloin, kun lukaali oli melkein siisti.

2023

Heinäkuun 10. päivä 2023

Tänään aloitan kanalan suursiivouksen. Olosuhteet ovat ihanteelliset: kaunis poutapäivä eikä kukaan haudo. Olen varannut hommaan kolme puolikasta päivää. Tänään on seinien pesun aika. Teen kalkkivellin valmiiksi huomista varten, mutta en malta olla vähän jo aloittelematta puulaatikoiden sivelemistä. 

Heinäkuun 11. päivä 2023

Kanojen huushollin siivous on lattiaa ja pientä viimeistelyä vaille valmis. Oli niin kiva siivota ilman stressiä. Munintapesät hohtavat valkoisina ja uudet heinät odottavat munijoita. Huomenna pitää vielä sutia lattia ja vaihtaa pehkut. Sitten kaikki on tiptop.

2022

Heinäkuun 18. päivä 2022

Rätti heiluu, valkoinen pöly leijailee. Ei sentin pölykerrosta ovien ja ikkunalistojen päällä enää edes ihmettele. Kuivuneet sotkut lähtevät raapalla. On kanalan suursiivouksen aika. Lyydia hautoo. Toiset viihtyvät ulkona. Onneksi ei sada.

Kaadan ämpärin pohjalle viileää vettä. Veteen saa kauhoa monta pikkukattilallista kalkkia, jotta siitä saadaan kuin lettutaikinaa. Annostelu onnistuu nappiin ja seoksesta tulee helposti levitettävää. Sillä on hyvä käsitellä seinät kattoa myöten.

Yritän saada ylätason ja orret kalkittua pian, jotta ne ehtisivät kuivua ennen iltaa. Lumikki ja Floora käyvät ikkunalaudalla kurkkimassa. Kun Lyydia nousee ulos jaloittelemaan, siirryn munintapesien käsittelyyn. Voi Lyydiaa! Se kaakattaa ikkunan takana. Hautomaan pitäisi päästä. Ennen kahdeksaa saan laitettua heinät ja purut. Luukun takana on pitkä jono. Menee pitkään, ennen kuin ne uskaltautuvat sisään.

PUUTARHAELÄMÄÄ HEINÄKUUSSA

Heinäkuun 1. päivä

Pionien loppuhuipennus saa mielen vähän haikeaksi, vaikka olenkin saanut makeaa mahan täydeltä. Kurkin viime vuoden puutarhapäiväkirjaani aivan kuin availlen joulukalenterin luukkuja etukäteen. Eihän tämä lysti ole läheskään lopussa. Vielä on tulossa jaloritarinkannukset, kärhöt, kärsämöt, syysleimut, päivänliljat…

Tänään on niin tukalaa, että puutarhapuuhat kutistuvat vähiin. Varjopaikkojen rikat saavat tavallista enemmän huomiota. Illaksi paahde hellittää, ja saan kitkettyä Eteläreunan aika mukavalle mallille.


Heinäkuun 2. päivä

Aamulla salamoi ja jyrisee niin, että talo tärisee. Säätiedote ilmoittaa, että ukkosta on havaittu kahden kilometrin päässä. Onneksi pahin ukonilma loittonee nopeasti. Vettä tulee taivaan täydeltä koko aamupäivän. Hyvä, sillä nurmikko alkoikin olla jo kovin kärsivän näköinen.

Lyhyenä poutahetkenä ehdin siistimään osan pioneista, mutta pian tulee kiire sisälle. Okei, leivotaan sitten briosseja. Saan käytettyä viimeiset kanttarellit ennen uusia.

Illaksi sade lakkaa. Kitken tien reunan suurin piirtein. Niin nautin. Haen tien pientareelta suuren kimpun maitohorsmaa. Kanat ovat niistä innoissaan. Kesä tuntuu olevan parhaimmillaan.


Heinäkuun 3. päivä

Sadepäivä. Voi pioniraasuja! Kanat viihtyvät ulkona pienestä sateesta huolimatta.

Illalla kuulen sisällä kummallista ääntelyä. – Mitä ihmettä? Onko kissoilla jokin hätä, kun naukuvat noin oudosti, hämmästelen. Ihan tavallisilta näyttävät. Ulko-ovella naukuminen voimistuu. Suuri haukka kaartelee metsän laidassa. Lintu kaartelee ja naukuu pitkään, kunnes tapaa toisen samanlaisen ja lähtee sen kanssa samaan suuntaan. Tietenkin kiinnostavimmat havainnot tapahtuvat silloin, kun kännykkä on sisällä. P.S. Myöhemmin lintu osoittautuu hiirihaukaksi.

Iltamyöhällä alkaa raju ukonilma. Jouko nousee irrottamaan sähköjohdot. Minä taidan nukahtaa kesken kaiken.


Heinäkuun 4. päivä

Lähden länteen ämpärin kanssa; pahimmat heinät, kortteet, kukkivat puna-apilat ja suolaheinät ämpäriin. Kohta taitaa alkaa sade. Nyt äkkiä kottikärryt ja pensassakset mukaan. Rähjä pensaskataja saa äkkilähdön. Olen sitä monta vuotta harkinnut, ja lopulta vakaaseen päätökseen tullut. Leikkaan pensassaksilla enimmät, Jouko katkoo moottorisahalla loput. Lopputulos on kerrassaan hurmaava! Ruskettuneen katajan takaa paljastuu järvinäköala. Kyllä kannatti.

Katajassa ei kauan nokka tuhise. Ehdin viedä kanoille vihreät herkut – vesiheinää ja maitohorsmaa – ja syöttää Flooran. Mummo seisoo ikkunaluukun päällä, josta kukaan ei aja sitä pois.

Tyytyväisenä kuljen kierroksen loppuun, vaikka lopussa täytyykin kiristää tahtia ja välttää katsomasta heiniä, piilottelevia särmäkuismia ja koiranputken alkuja. Sisälle päästyäni säätiedote ennakoi pian alkavaa rankkasadetta.

Istun terassilla nauttimassa sateesta. Mitä enemmän sataa sitä parempi. Märkä puutarha tuoksuu. Lapsena olisin kiireen vilkkaa hakenut uikkarit ja juossut sateeseen hyppimään. Silloin oli aina kesä.

Illalla istun sisällä kirjoittelemassa, kun kuulen sateen kohinan. Nappaan rottinkituolin pehmusteen mukaani ja kiiruhdan terassille vain huomatakseni, että molemmat rottinkituolit ovat varattuja. Kissamme Onneli nauttii kesästä toisessa ja Reetta toisessa tuolissa, mutta onhan keittiön terassin puupenkkikin aivan hyvä.


Heinäkuun 7. päivä

On sateista ja kylmää, enkä voi päästää kanoja tarhaan. Harmi! Illansuussa sade lakkaa siksi aikaa, että pääsen kitkemään. Apilat lähtevät helposti märästä maasta. Aurinko kuumottaa hetken, pian ropsahtaa kunnolla vettä. Ei auta muu kuin mennä sisälle – ja kohta ulos. Muutaman kerran saan kitkettyä ämpärin pohjallisen. Parempi sekin kuin ei mitään.


Heinäkuun 8. päivä

Näyttää siltä, että sadekausi alkaa kääntyä helteeksi. Loppuviikon ennusteet hätkähdyttävät, sillä hurjimmat lukemat hipovat kolmeakymmentä astetta.


Heinäkuun 9. päivä

Tupsu särmäkuismaa, kukkiva nepalinhanhikki ja muutama varsi vuohenkelloa ämpäriin. Siistin sateessa rähjääntyneet pioninkukat. Kas, taas on tilanne pelastettu.


Heinäkuun 10. päivä

Istuskelen viileässä varjossa. Aikamoinen lentoliikenne täällä; jatkuva surina kuin liikenteen melu ja lisäksi äänetön lepatus. Säätiedote ilmoittaa: lämpötila 23 astetta, tuntuu kuin 28 astetta. Pitää täysin paikkansa. Auringossa en jaksa olla.

Leikkaan kuunliljojen ja akileijojen törröttävät kukkavarret ja taistelen puna-apiloiden kanssa. Tämä saa riittää tällä kertaa. Yritän painaa mieleeni, että heinäkuu ei ole puutarhapuuhia varten – ei ainakaan To Do -listan lyhentämistä varten.

Alkuillasta sää yllättäen viilenee. Innolla riennän ulos kitkemään, siistimään ja trimmeröimään. Illalla en malttaisi lähteä sisälle. Sää on suorastaan idyllinen.


Heinäkuun 11. päivä

Siskoni on kutsunut äidin ja meidät sisaruksensa perheineen maalaistyylisiin kesäjuhliin. Pukukoodina oli: "Tule heinähattuna tai maalaistollona." Niinpä pukeudun pellavamekkoon ja panen hellehatun ensimmäistä kertaa päähäni. Nuoriso ajaa paikalle traktorilla.

Kesäjuhlien puitteet vanhan kansakoulun puutarhassa ovat hulppeat. Ruokapöytä on pitkä ja silmiä hivelevän kaunis. Kaikki mahtuvat saman pöydän ääreen. Ruokatarjoilu upeassa kasvihuoneessa on uskomaton! Ohjelma köydenvetoineen ja pussihyppelyineen on hauska. Sää suosii ja nauru raikuu. Minäkin pärjään helteessä yllättävän hyvin. Illalla palaamme kotiin väsyneinä ja tyytyväisinä.


Heinäkuun 12. päivä

Kun asteita on kaksikymmentäkuusi ja painostava ilma, ei tee mieli puutarhaan. Kanoille vien tietysti raikasta vettä ja vihanneksia, mutta en jää tarhaankaan viivyttelemään. Luulenpa, että illalla jyrisee.


Heinäkuun 13. päivä

Kitkemistä, katkomista, keräämistä ja kärräämistä – siis täydellinen puutarhapäivä. Sää suosii, sillä lämpötila nousee vain hetkittäin yli kahdenkymmenen asteen auringon kurkistaessa pilven raosta.

Puutarha muuttuu taas merkittävästi, kun raaskin luopua kallistuneesta ja kovin ruskeaksi muuttuneesta katajan raasusta. Iso, monirunkoinen puu on ahtaassa paikassa, mutta luotan, että Asla hoitaa homman mallikkaasti. Niin tapahtuukin. Hän kaataa yhden rungon kerrallaan suuren kiven päälle ja nostaa siitä olalleen. Pionipenkistä ei tärvelly yksikään varsi, tuista tai aidasta puhumattakaan. Rumaa aukkoa ei jää. Lopputuloksena on vain kauniisti avartunut näkymä.

Illalla kuopus leikkaa pensasaidat. – Ennen kuin sanot mitään, niin kerron, etten tiennyt miten tuo tien reunan pensasaita leikataan, hän sanoo. – Leikkasin sen sitten vaan jotenkin. Purskahdan nauruun. Ei se ole aita, sitä ei kuulu leikata. Onneksi tässä hommassa ei voi tehdä pahoja virheitä. Kohta ne ovat taas entisellään. Onhan se ihan hauska näinkin.


Heinäkuun 14. päivä

Kiertelen koko aamun kitkemässä, sillä meille on tulossa puutarhavieraita: siskoni ja hänen naapurinsa kultahiiriserafiina aikovat tehdä jumppakuvauksia meillä. Ei minun tarvitsisi kitkeä. Eivät ne rikat kuvissa näy, mutta on kiva tunne, kun puutarha on tip top. Mikään muu ei sitten olekaan vimpan päälle. Jouko on purkanut terassien tolppia joka ilmansuunnasta uusiakseen huonoon kuntoon menneitä lautoja. Piha on yhtä täynnä joka sortin menopelejä kuin yleensäkin. Olen kuitenkin varma, että lopputulos on kaunis ja hauska. Siskoni silmä ei petä.

Tyttäreni on lähdössä ylioppilaskuvaukseen. Pyydän häntä poikkeamaan matkalla kukkakaupassa. Hän haluaa mieluummin kukan omasta puutarhasta. Oi, miten ihanaa! Minusta tuntuu, ettei nyt kuki juuri mitään ylioppilaskuvaan sopivaa. Hän löytää kuitenkin kauniin, valkoisen ruusun oksan, jossa on muutama täydellinen kukka. Oksa on kuin valmis kimppu. Minä olen onnellinen siitä.

Päivä on ollut kuuma, mutta ei liian tukala – vai alanko jo tottua tähän. Illaksi lämpötila laskee hieman. Kiertelen puutarhassa ja nautin lämpimästä kesäillasta. Uskottava on, että kesä alkaa taittua syksyä kohti. Syysleimut ovat pian täyteläisimmillään. Ensimmäiset päivänliljat ovat auenneet, eikä kestä kauan, kun kaunopunahatutkin kukkivat. Kirsikkapuut ovat punaisenaan marjoja. On kuitenkin lohdullista tietää, että myös oma mieleni kypsyy vastaanottamaan syksyn, kun sen aika on.


Heinäkuun 15. päivä

Aurinkoinen hellepäivä (+25 astetta) vie minulta voimat. Intokin on poissa. En ihmettelisi, vaikka Intolta tulisi postikortti Jäämereltä. Jouko sen sijaan riemuitsee jokaisesta lämpöasteesta paahteisella parvekkeella kaiteita maalatessa. Hauskinta hänestä on, kun mittarin asteikko (+56 astetta) loppuu kesken mustalla peltikatolla.

Säätiedote ennakoi helteen jatkuvan vielä kolme päivää. Sitten saattavat alkaa neuletakkikelit. Sadettakin ehkä saadaan reippaanlaisesti.

Illalla lämpötila tuntuu sopivan kesäiseltä, vaikka asteita on nuo samat kaksikymmentäviisi. Kiertelen rauhassa valokuvaamassa puutarhaa. Nyt on malvojen ja valkoisten syysleimujen aika. Ihanaa, kun päivänliljatkin aloittelevat jo.


Heinäkuun 16. päivä

Helle jatkuu. Minua ei ulkona juuri näy. Kanat toki huolehdin ja käyn syöttämässä Flooralle vesiheinää, mutta muuten minulla ei ulos ole asiaa ennen iltaa. Ruokaostoksille on hyvä lähteä viileään ostoskeskukseen.

Illalla auringon laskiessa sää on lempeän kesäinen. Saan ihania – valitettavasti myös ylivalottuneita – kuvia talven varalle.


Heinäkuun 18. päivä

Vettä sataa taivaan täydeltä. Koko päivän tai ainakin melkein. Tukaluus ei silti hellitä. Ilma on kuin tropiikissa. Yöstä on kuitenkin luvattu kylmää, joten suljen kanalan luukun. Kun menen nukkumaan, salamoi.


Heinäkuun 19. päivä

Aamulla on kylmää ja tuulista. Odotan iltapäivään, ennen kuin päästän kanat tarhaan. Tarha ehtii kuivahtaa ja tuuli tyyntyä.

Kiertelen puutarhassa Joukon kanssa. Maistelemme eri kirsikkalajikkeita. On tulossa hyvä sato, kunhan vähän kypsyvät vielä. Syysleimut eivät ole olleet moksiskaan rankkasateista. Vielä hetki, niin ’Joan Seniorit’ ovat parhaimmillaan. Ruusu ’Queen Elizabeth’ kukkii komeampana kuin koskaan, vaikkakin piilossa syreenin alla. Nooh, sattuuhan sitä.


Heinäkuun 20. päivä

Onneksi muistan, että pietaryrtit pitää kerätä kuivattavaksi. Ne ovat juuri parhaimmillaan. Niistä saa ihania väriläiskiä ulko-ovenpieleen. Teen ennaltaehkäisevää työtä ja leikkaan myskimalvojen kukkineet varret ja tummuvat poimulehden kukinnot. Osa saa vielä jäädä.

Celeste ja Aliisa ovat keksineet alkaa taas hautomaan (tyhjää). Ne ovat ahtautuneet vierekkäin suosikkipesän perälle. Kun kurkistan illalla pesään, näen vain kaksi suloista nokkaa. Orsilla on oudon tyhjää.


Heinäkuun 21. päivä

Aika täydellinen sää tänään: pilvipoutaa ja lämpöä alle kaksikymmentä astetta. Jos hyvin käy, niin tällaisesta säästä saan nauttia vielä viikon verran.

Poimulehdissä riittää vielä leikattavaa. Tiikerililjat kukkivat lehdettöminä – mokomat liljakukot. ’Arabellan’ köynnöstuki on jälleen kerran käynyt aivan liian pieneksi. Jaloritarinkannukset vetelevät viimeisiään. Nyt huomaan, että vuohenkuusamat ’Cool Splash’ ovat vaihtaneet asunsa vihreäksi vihreävalkoisen sijaan.


Heinäkuun 22. päivä

Kerrankin muistan poimia ajoissa muutaman nipun sinipallo-ohdakkeita kuivattavaksi. Hassua, kun syysasetelmaa pitää miettiä jo heinäkuussa.

Heinäkuun 23. päivä

Kitken rikkoja lammen takaa. – Pieni työ, iso ilo, totean tyytyväisenä. Ilta-aurinko valaisee puutarhaa. Taivaalle ilmestyy täydellinen sateenkaari. Illaksi on ennustettu sadetta.

Käyn toivottamassa kanalaan hyvää yötä. Istahdan pöydän ääreen. Sade kohisee.


Heinäkuun 24. päivä

– Neljä kiloa kirsikoita poimittu, Jouko riemuitsee. – Ja vielä on yli puolet jäljellä! Hän on viritellyt näppärän ämpärisysteemin poimimisen avuksi. Pitkät tikkaat nojaavat korkeaa puuta vasten. Marjat ovat pakastimessa ohuina levyinä kivet poistettuina, kuten netissä on neuvottu. Hilloksi ne ehtii keitellä paremmalla ajalla.


Heinäkuun 25. päivä

On viileähkö ja tuulinen päivä. Tänään en kitke, mutta leikkaan kaikki pohjoispihan kuunliljojen ja poimulehtien kukinnot. Piha uudistuu kertaheitolla. Tuntuu yhtäkkiä siltä, ettei kesä olekaan vielä lopussa.

Heinäkuun 27. päivä

Sataa aika lailla. Taitaa sataa koko päivän, enemmän tai vähemmän. Saan kuitenkin leikattua malvat ja aikamoisen määrän poimulehden ja kuunliljan kukkavarsia. Syysleimut kumartavat veden painosta maahan asti.

Illalla sade taukoaa hetkeksi. Puutarhassa tunnen voimakkaasti märän maan ja saunan lämmityksen tuoksun.


Heinäkuun 28. päivä

Kiertelen puutarhassa, mutta shortseissa en tarkene eikä neuletakki riitä. Ensimmäinen syysvuokko on ehtinyt kukkaan. Eikä! Ei syksy vielä voi alkaa, heinäkuuta vasta eletään.

Poimulehdet on leikattu. Kurjenkellot saavat siementää, mutta vain ihan lähelle. Tulikukkien kuihtuvat kukkavarret joutavat ämpäriin. Jokunen korte, suolaheinä, hiirenvirna ja ärsyttävä harmaalehtinen savijäkkärä on kiskaistava, mutta tilanne ei ole lainkaan paha. Tien reunassa toki on enemmän kitkettävää.

Illalla tyhjennän ja siivoan puutarhakorin. Jokunen siemenpussi jäi kylvämättä. Työvälineiden paljoudesta päätellen on puuhailtu vaikka ja mitä: leikattu ja tuettu, istutettu ja kitketty. Vielä puutarhakori ei jouda varastoon. On vielä pitkä puutarhakausi edessä.


Heinäkuun 29. päivä

Sääennusteesta poiketen taivas on kirkas ja aurinkoinen. Huomiseksi on ennustettu poutaa. Nyt tai ei koko kesänä, vaikka Celeste ja Aliisa makaavatkin lättyinä pesässä. Toista tilaisuutta ei välttämättä tule.

Nostan kaurapöntön ja muut tavarat terassille. Puhdistan hyllyt, seinät ja katon pölystä. Rapsuttelen nurkat ja portaat. Sekoitan kalkkivellin yöksi tekeytymään.


Heinäkuun 30. päivä

Oi-ei! Sääennuste on muuttunut: huomiseksi on odotettavissa reipasta sadetta. Joudun turvautumaan suunnitelmaan X. Ei auta muu kuin sutia kanala niin nopeasti kuin ikinä vain pystyy ja toivoa, että aika riittää. Ehdottomaksi takarajaksi olen asettanut klo 13, jotta sisätiloissa kalkki ehtisi kuivua kosketuskuivaksi ennen kanojen iltapuuhia.

Aamupäivän ”viileys” (19 astetta) vaihtuu helteeksi, mutta tällä kertaa helteessä pärjää paremmin kuin sateessa. Onneksi kuivuminenkin nopeutuu, vaikka virallisesti kuivumisen pitäisi olla hidasta. Pitäisi kostuttaa välillä, mutta enhän minä voi. En voi jättää kanoja yöksi ulos.

Pitkä jono ikkunaluukun edessä harmittaa. Juoksutan kanoille kaikki herkut, jotka hätäpäissäni keksin: puuroa, melonia, vadelmia, vesiheinää. Jospa kanat ymmärtäisivät, että koko härdelli on vain niiden parhaaksi.

Takarajaan mennessä saan kalkittua pesät, ylätason orsineen ja portaineen, tasot sekä osan yläseinistä. Eteinen ja loput yläseinistä sekä irtoavat osat (astinlaudat, ”rappuset”, pienet tikkaat ja ruokapöytä) jäävät odottamaan seuraavaa poutapäivää.

Teen päivälliseksi paistettua kalaa kesäkurpitsahöystön kera. Höystö maistuu erityisen herkulliselta, sillä kesäkurpitsat ovat elämäni ensimmäiset itse kasvattamani.

Illalla päästän kanat sisään. Ne oudoksuvat uudistunutta huushollia, mutta rohkaistuvat pian hyppäämään sisään. Väliaikainen pesä saa aikaan pientä nurinaa. Elmeri tekee parhaansa ja heinä lentää pehkuille kukon sisustaessa pesää uusiksi. Illalla myöhään käyn vielä kurkkaamassa kanalaan. Kanat ja kukot ovat asettuneet suloiseksi sekamelskaksi orsille. Elmeri haluaisi nukkua Lyydian ja Aliisan välissä, mutta sillä ei ole tilaa asettua makuulle. Noo, yksi yö menee vaikka seisten.  

Ennen kuin ehdin hakemaan kameran sisältä, Aliisa oli ehtinyt nousta seisomaan. Oli kai vähän ahdasta.

Heinäkuun 31. päivä

Ihan juhlaa tehdä Tomaattifetarisottoa, kun saan lisätä siihen kesäkurpitsaa omasta laarista. Risotto on herkullista ja nopea valmistaa. Saan tästä uuden suosikkiruuan koko loppukesäksi.