PÄIVÄN LINTU: L-N

Tämä on kolmas osa hauskojen tai muuten vain mielenkiintoisten lintujuttujen sarjaa. Osa jutuista puuttuu. Lisäilen niitä sitä mukaa, kun niitä kirjoittelen. Päivitetyt jutut löytyvät sivuiltani (yläpalkista).

Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

LAULUJOUTSEN

Loikoilen valveilla sängyssä. Kuulen, kuinka laulujoutsenet lentävät pellon yli trumpettejaan töräytellen. Ihana, aurinkoinen aamu!

Olen kuullut, että joutsenet ajavat aggressiivisesti lajitoverinsa pois omalta reviiriltään ja häiritsevät myös pienempien lintujen pesintää. Onneksi jälkimmäinen väite on vain huhua, eikä tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Joutsenparat ovat saaneet leiman syyttä suotta niskaansa, vaikka ne päinvastoin auttavat muita puolisukeltajia nostamalla ruokaa syvältä pintaan.

Se ei sen sijaan ole huhu, että joutsenilla on pesässään lämmitysjärjestelmä. Joutsen rakentaa pesänsä maatuvista vesikasveista, turpeesta, sammalesta ja mudasta. Kompostoituessaan pesä siis lämpenee. Pesä painuu kasaan, joten aika ajoin sitä on vähän korjailtava. Aika nerokasta!

LAULURASTAS

Pysähdyn istuskelemaan metsänreunaan. Lehdettömissä puissa ei vielä kovin paljon liikettä näy, mutta rupattelu käy vilkkaana. Laulurastas tuntuu olevan suuna päänä, koko ajan äänessä. Onko totta, että kirjosieppo olisi jo saapunut? Jokohan tiaisten pesäpuuhat ovat hyvässä vauhdissa? Missäs västäräkki tänään, kun ei ole näkynyt? Haarapääsky on vielä matkalla. Missä lienee tulossa? Ei pitäisi mennä enää kauan.

Seuraavana päivänä:

Hauska, että juuri eilen kirjoittelin laulurastaan juttelusta tietämättä jo vanhan kansan ajatelleen tuon linnun tarinoivan yhtä jos toistakin. Sen on ajateltu muun muassa antavan neuvoja niin laiskoille kuin ahkerillekin metsätyömiehille. Tiedon portailla-sivustolla sen ääntelyä kuvattiin näin: ”Sen vaihteleva laulu on kuuluvaa, joskus kimeähköä, täynnä teräviä ja kitiseviä ääniä ja välillä pehmeämpiä, huilumaisia lurituksia. Saman teemansa se toistaa laulussaan aina pariin kolmeen kertaan ja siirtyy sitten seuraavaan teemaan.” Aivan niin, ja siksi se kuulostaakin eloisalta juttelulta. Tuon toistotaipumuksen ansiosta sen laulu on helppo tunnistaa, vaikka sävelmät vaihtuvat tuon tuostakin.

Jos laulurastas on hyvä laulussa, niin ei puutu siltä teknistä osaamistakaan. ”Rastaan pajassa” litteän laakakiven päällä se hakkaa nokallaan kiinni pitäen kotiloiden kuoria rikki, voidakseen syödä nilviäiset. Pesän ulkovuorauksen laulurastas rakentaa oksista, sammalista, naavasta ja kuivista lehdistä. Sisäpinnan se tekee lahosta puumassasta, jonka lintu liimaa syljellään sileäksi. Taidokasta!

LEHTOKERTTU

Hetkinen...

LEHTOKURPPA

Tänään päivän lintuni on mielenkiintoinen hämärissä ja öisin puuhaileva lehtokurppa, Väyryseksikin kutsuttu. Äänestä jo arvaa mikä lintu on kyseessä. Eikä ulkonäöstäkään voi erehtyä, sillä sen mustat silmät ovat suuret ja sijaitsevat korkealla pään sivuilla, melkein päälaella. Lintu näkeekin silmillään 360 astetta päätään kääntämättä.

Lehtokurppa on maailman hitaimmin lentävä lintu, se lentää vain kahdeksan kilometrin tuntinopeudella. Huhtikuusta heinäkuuhun koiras lentää iltahämärissä ja aamuvarhain soidinlentoa puunlatvojen tasalla ja ääntelee kurnutusta muistuttavalla äänellä. Lentäessään se lyö siivillään omituisen nykivästi ja värisevästi. Se kiertää reviirinsä rajoja lenkin toisensa jälkeen. Yksi kiekka kestää kymmenisen minuuttia. Lennon ajoitus on niin tarkka, että monet sanovat voivansa tarkistaa kellonsa kurpan soidinlennon mukaan.

Jossakin lähteessä sanottiin lehtokurpan lentävän soidinlentoaan toisinaan yhdessä kumppaninsa kanssa. Joskus mukaan tarttuu kolmas pyörä, kilpakosija, joka saa joukkoon säpinää.

Kun se oikea on löytynyt, lehtokurppa munii neljä munaa. Koiras saattaa jäädä naaraan seuraksi, kunnes munat on munittu. Sen jälkeen se lähtee omille teilleen ja jättää naaraan yksinhuoltajaksi. Ei siinä mitään, äiskä kyllä hommansa hoitaa. Vaaran uhatessa poikuetta emo tekeytyy vaivaiseksi ja lähtee räpistelevään harhautuslentoon roikottaen samalla takaruumistaan ja rääkyen käheästi.

LEPPÄLINTU

Leppälintu on eloisa pikkulintu, joka ei viihdy julkisuuden valokeilassa. Se piileskelee puiden lehvästössä ja siksi sen kauniin punaruskeaa pukua on vaikea nähdä. Jos linnun sattuu hyvällä onnella näkemään, saattaa nähdä sen värisyttävän ruosteenpunaista pyrstöään ja odottavan ohi lentäviä hyönteisiä syöksyäkseen niiden perään.

Tunnistan leppälinnun laulusta sen ’hyi-hyi’-kertosäkeen, mutta siihenpä se sitten jääkin. Aina avulias netti opastaa: ”Lintu saattaa muunnella varsinkin säkeittensä päätöksiä. Erotat leppälinnun säkeet aloituksestaan, sillä yhtä ylempää säveltä seuraa yleensä kolme alempaa (tii-tai-tai-tai), minkä jälkeen säkeen loppuosa etenee vaihtelevasti.” Helpommin sanottu kuin tehty. Kutsuääni on kuulemma lyhyt vihellys, mutta siihen saattaa liittyä kuivia naksutuksia. 

Leppälintu pitää rappioromantiikasta: se suosii vanhoja ja rapistuneita pönttöjä ja karttaa uusia. Valitettavasti lintu joutuu usein huijauksen uhriksi, kun käellä on tapana munia leppälinnun pesiin ja hoidattaa pikkulinnuilla isot poikasensa. Onneksi tietoisuus huijareista on levinnyt leppälintujen keskuudessa ja osa niistä tunnistaa käen munan eikä haudo sitä. Näin on käynyt ilmeisesti pajulinnun kohdalla, joka aiemmin joutui hyvinkin usein huijatuksi. Ne reagoivat herkästi käenmunaan ja hylkäävät lähes poikkeuksetta pesän käen vierailun jälkeen.

MERIHARAKKA

Aamu on hieman viileä, mutta auringossa tarkenee villatakilla. Lähden puutarhakierrokselle, mutta heti metsän laidassa minun on pysähdyttävä pitkäksi aikaa. Laulurastas on vihdoin sanottavansa sanonut (hetkeksi) ja ilman täyttää aivan uudenlainen äänimaailma. – Tuon täytyy olla valkoviklo, mietin ja jännitän nauhoituksen tulosta. Opettajani on samaa mieltä: aika varmasti se on valkoviklo. Sovellus näyttää valkovikloa monta kertaa ja välillä myös meriharakkaa. En erota niiden piippaavia ääniä toisistaan ja molemmat ovat mahdollisia tällä seudulla. Meriharakka saa korkeammat todennäköisyysprosentit, joten valitsen sen päivän linnuksi. Palaan siihen illemmalla.

Ennen vanhaan lintujen nimeäminen oli helppoa. Meren rannalla elelevä mustavalkoinen lintu nimettiin meriharakaksi, kun se kooltaan ja väritykseltään muistutti pihan harakoita. Todellisuudessa porkkananokkainen meriharakka ei ole harakka eikä edes varislintu, vaan kahlaaja.

Meriharakka on minulle täysin vieras lintu, eikä se ihme olekaan, sillä se on alun perin meren rantojen ja ulkoluotojen asukas. Vasta viime aikoina meriharakka on Suomessa alkanut pesiä myös sisämaassa, jopa kaupungeissa. Sitä paitsi olisi pitänyt olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa; lintu palaa muuttomatkaltaan huhti- tai toukokuussa ja syysmuutto Suomesta saattaa alkaa jo kesäkuussa. Talveksi meriharakat muuttavat Pohjanmeren ympäristöön ja Ranskan osterirannikoille. Sen sijaan Färsaarilla kaikki tuntevat meriharakan, joka on maan kansallislintu. Färsaarilla vietetään meriharakoiden tulojuhlaa vuosittain 12. maaliskuuta.

Linnun merellinen tausta selittäneekin varsin hyvin vaatimattomat pesäolot. Ulkoluodolla on ollut turha havitella ylellisyyksiä. Niinpä syvennys kivikossa tai somerikossa saa kelvata. Jos vähän luksusta haluaa, niin voi tuoda vielä vähän soraa, kaarnanpaloja tai sen sellaista.

Karuissa oloissa karaistuu. Euroopan vanhin rengastettu meriharakka on ollut saksalainen, peräti yli 43 vuoden ikäinen.

Ruokalista ei sen sijaan kuulosta mitenkään vaatimattomalta: simpukoita ja ostereita. Poikaset oppivat niiden käsittelyn jäljittelemällä vanhempiaan. Sisämaassa saavat pärjäillä kastemadoilla ja hyönteisten toukilla. Niitä löytyy pelloilta, niityiltä, golfkentiltä tai nurmikoilta.

Monet meriharakat viettävät pitkän ja hurjan nuoruuden, sillä ne saattavat aloittaa pesinnän vasta seitsenvuotiaina tai jopa yli kymmenvuotiaina. Hurjaa on se, että linnut jonottavat hyville pesimäreviireille parhaiden pitopöytien ääreen. Ne tutkivat hyviä reviirejä ja tunkeilevat omistajien tontillekin. Näin ne ovat valmiita, kun reviiri vapautuu.

Meriharakat ovat pariuskollisia, mutta erojakin sattuu. Ne ovat hyvin seurallisia lintuja. Kun kaksi tai kolme meriharakkaa kohtaa toisensa, ne pitävät ”juorukonsertin”. Linnut seisovat kumarassa, aukinaiset nokat alaviistoon suunnattuna ja livertävät kita ammollaan. Ääntä lähtee kiitettävästi.

MERIKOTKA

Huomaan ison tumman linnun kaartelevan hiljaa taivaalla. Se on matkalla järvelle päin. Katson sen suuria siipisulkia. Sen täytyy olla merikotka, niitä täällä päin on. Pikkulinnut hiljenevät. Ne piileskelevät hiljaisina vielä hetken sen jälkeen, kun petoa ei enää näy.

Olen vaikuttunut. Sain kuin sainkin päivän lintuni. Netissä merikotkaa kuvataan osuvasti lentäväksi räsymatoksi. Melkein minkä tahansa merikotkista kertovan jutun avaa, saa lukea huikean selviytymistarinan sukupuuttoon kuolemaisillaan olleesta linnusta ja sen kannan elpymisestä elinvoimaiseksi.  

Saan lukea myös hulppeasta merikotkan risulinnasta, jonka halkaisija on kaksi metriä ja korkeuttakin ainakin saman verran. Eikä yksi pesä yhdelle pariskunnalle edes riitä, vaan lukaaleja on useampia ja niistä pidetään huolta jopa vuosikymmeniä. Yhdessä pesässä haudotaan, muissa pesissä levähdetään ja ruokaillaan. Osa pariskunnista on yhdessä kuolemaansa asti, osa eroaa ja etsii uuden puolison. Syytä en tiedä. Merikotkanuoret kulkevat resuisissa vaatteissa ja vaihtavat asujaan tuon tuostakin ennen kuin löytävät oman aikuisen tyylinsä. Ei mitään uutta auringon alla.

Saan tietää merikotkien voivan elää jopa 40-vuotiaiksi. Merikotkan tappamisesta tai vahingoittamisesta saa ainakin sakot sekä 7400 euron vahingonkorvausmaksun, mikä on suurin summa kaikista Suomen lintulajeista.

Merikotka on monien superlatiivien lintu: maamme suurin ja pitkäsiipisin ja rakentaa myös pesän, joka on yksi suurimmista lintumaailmassa. (Meri)kotka on ylimpänä ravintoketjun kärjessä ja siksi yksi haavoittuvaisimmista, euromääräisesti arvokkain, yksi tunnetuimmista luonnonsuojelun symboleista, yksi maamme vanhimmaksi elävistä linnuista. Mielenkiintoinen tarina kaiken kaikkiaan.

METSÄKIRVINEN

Istuttelen orvokkeja terassilla. Yritän samalla tunnistaa lintujen ääniä. Viherpeippo on aika helppo. Tiltaltti laulaa niin täpinöissään, että sanat meinaavat mennä ihan heikun keikun. Onnistun tällä kertaa erottamaan metsäkirvisen laulun, vaikka totta puhuen sen ääni kuulostaa ihan samalta kuin kaikkien muidenkin lintujen äänet.

Innostun istuttamaan vielä varjoyrttejä. Onneksi ne ovat hyvin juurtuneet maljakoissa. Neuletakissa ei tarkene ja talvitakki olisi liikaa. Istahdan lämmittelemään tietokoneen ääreen ja tutustun metsäkirviseen.

En olekaan ainoa, jonka on vaikea erottaa metsäkirvisen laulua tai tunnistaa lintua muiden ruskeasävyisten joukosta, vaikka se on yksi Suomen yleisimmistä linnuista. Ensinnäkin se elää enimmäkseen maassa juoksennellen heinien ja varpujen seassa, pesii ja yöpyykin maassa. Toisekseen kirvinen on hyvin arka lintu. Se on niin ovela, ettei koskaan lennä maahan kätketylle pesälleen suoraan, vaan kipittää loppumatkan kasvillisuuden suojassa.

Koiraan voi nähdä aamuisin laulaen lentämässä puunlatvasta toiseen. Metsäkirvinen on ruskeaviiruinen, kuten moni muukin lintu. Varsinkin metsä- ja niittykirvinen muistuttavat kovasti toisiaan. Toisella raidat ovat vähän leveämmät kuin toisella. Onneksi yksi hyvä lajituntomerkki löytyy: metsäkirvisen takavarpaan kynsi on lyhyt ja muodoltaan käyrempi kuin niittykirvisellä! Voi-voi sitä päivää, kun satun näkemään sen takavarpaan kynnen, enkä muista kummalla sen pitäisi olla lyhyt ja käyrä!

METSÄVIKLO

Kuvassa ei välttämättä ole metsäviklo, mutta aika läheltä liippaa kuitenkin.

Kiuru pistää parastaan niin, että sävelet menevät solmuun. Rautiainen ja metsäviklo laulavat kilpaa kiurun kanssa. Ota tuosta sekamelskasta sitten selvää. Valitsen metsäviklon päivän linnuksi. Eipä olekaan aikaa hukattavaksi, jos aion siihen lähemmin tutustua. Ensimmäiset metsäviklot nimittäin lähtevät jo kesäkuun alusta muuttomatkalleen.

Kun nyt viime aikoina olen tutustunut kahlaajiin, tiedän jo monia asioita hieman mustarastasta pienemmästä metsäviklosta: sillä on pitkä nokka ja solakat sääret, munii neljä munaa kerran kesässä, molemmat puolisot hautovat, poikaset oppivat etsimään ruokansa melkein heti kuoriuduttuaan ja emo lähtee uuden puvun hankintaan ja muuttomatkalle jo ennen kuin pienet oppivat lentämään.

On metsäviklolla kuitenkin aivan omiakin tapoja. Se on aito metsälintu, joka tykkää soista, ojista ja metsälammista. Metsäviklo suosii nostalgista ja ehkä vähän rappioromanttistakin tyyliä ja pesii vanhassa rastaan tai oravan pesässä, siis puussa eikä maassa kuten sukulaisensa.

Metsäviklon helpoimmin tunnistettava ääni on varoittava ’vit-vit-vit’.

MUSTAPÄÄKERTTU

Päivän linnuksi valitsen suloisen mustapääkertun. Tämä Sylvia atricapilla on kuuluisa, mutta silti aika tuntemattomaksi jäänyt mestarilaulaja. Sylvian joululaulun häkkiin suljettu sirkuttaja on juuri mustapääkerttu. Pieni osa mustapääkertuista talvehtii Välimeren maissa, missä Topelius laulunsa kirjoitti.

Mustapääkertun laulun sanotaan solisevan kuin puro. Polveileva säe alkaa vaimeampana, mutta voimistuu loppua kohti ja muuttuu huilumaiseksi, surumieliseksi loppusäkeeksi. Tiedä sitten, kun en erota ääntä kaiken liverryksen sekamelskasta. Minulla on kuitenkin vielä toivoa, sillä monet mustapääkertut laulavat vielä heinäkuun jälkipuoliskollakin, jolloin kaikki muut linnut ovat jo lähes vaienneet. Jospa sitten oppisin tuon laulun tunnistamaan.

Mustapääkerttu on kaunis lintu. Koiraalla on musta lakki, naaraalla punaruskea. Nilkat ovat varsin pitkät, paljaat ja hennot. Kerttu piilottelee lehvästöissä ja hypähtelee ketterästi oksistossa poimiessaan hyönteisiä ravinnokseen.

Koiras rakentaa korsista ja ohuista oksista ns. koiraanpesiä muiden kerttujen tapaan. Naaras valitsee useista vaihtoehdoista sopivimman ja rakentaa pesän valmiiksi. Ei ollut yllätys, että naaras haluaa sisustaa huushollin.

MUSTARASTAS

Mustarastaan huilumainen laulu kuuluu tuulen huminan yli. Olen onnellinen, että tunnistin sen äänen. Opin, että mustarastas ja kottarainen näyttävät hyvin samanlaisilta. Maassa ne voi erottaa siitä, että mustarastas kulkee tasajalkaa hyppien, kun taas kottarainen kävelee vuorotahtiin. On yllättävää, ettei laulutaito ole geeneissä, vaan mustarastas joutuu opettelemaan laulunsa lajitovereitaan jäljitellen.


NAAKKA

Minulla näitä lempilintuja riittää. Ihastuin naakkaan viime kesänä Sastamalan torilla, kun tuttavallinen naakkaherra tai -rouva (niitä on vaikea erottaa, kun ovat samannäköisiä) odotteli saavansa meiltä jäätelöä. Se oli niin sympaattinen.

Naakat seurustelevat pitkään ennen kuin menevät naimisiin ja elävät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti. Kun on naimisiin menon ja pesänrakennuksen aika, koiras nikkaroi pesän rungon ja naaras hoitelee sisustuspuolen. Kuulostaapa tutulta. Kun koti on tiptop, naaras munii keskimäärin viisi munaa. Koiras tuo rouvalle ruokaa ja välillä päästää jaloittelemaan sijaistamalla hautomisessa. Pariskunta hoitelee poikaset yhdessä. Pariskunnat kulkevat parvessakin yhdessä, kun ne yleensä pesimäajan ulkopuolella kokoontuvat suuriksi joukoiksi hakemaan turvaa ja ruokaa.


NAURULOKKI

Paluumatkalla Valkeakoskelta näen naurulokkeja. Niitä on meidänkin pihapiirissämme. Olen iloinen, kun tunnistan tuon hauskannäköisen tummapäisen linnun toisten lokkien joukosta. Nauru taitaa tosiaankin pidentää ikää. Vanhin tiedetty naurulokki eli 30 v 8 kk ikäiseksi.

NÄRHI

Pellon ja metsän rajassa on täysi rähinä päällä. Onkohan siellä tappelu? Kauheaa rääkynää. Hmmm, variksella, harakalla tai korpillakaan ei ole noin rumaa ääntä. Närhihän se, opettajani sanoo. No niinpä.

Närhi on ehdottomasti päivän lintuni. Se on yleinen laji, mutta silmälläpidettävä ja siksi rauhoitettu. Se on tainnut löytää ihanteellisen pesäpaikan pellon laidasta nuoresta kuusikosta.

Närheä kuvaillaan erittäin älykkääksi ja uteliaaksi, varislintu kun on. Sitä on ulkonäkönsä puolesta luonnehdittu tyyliniekaksi ja metsän jalokiveksi. Kaunis se toden totta onkin. Puvun koristeluissa ei ole kitsasteltu. Sen kauneutta on arvostettu niin paljon, että erään 5000 vuotta sitten Latviassa haudatun vainajan asuun oli kuulunut närhien siipiä. Mutta mikään kultakurkku närhi ei tosiaankaan ole. On sillä tosin muitakin ääniä kuin rääkyminen, esimerkiksi pulputtavia, naputtavia, naukuvia ja karheita, usein mekaanisen oloisia ääniä, se myös kurisee, rätisee ja rupattelee. Närhi on taitava matkimaan kuulemiaan ääniä.

Närhi on pahamaineinen pesärosvo, mutta ei välty pesärosvoilta itsekään. Haukanpojatkin tarvitsevat ruokansa. Ei kuitenkaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sanotaan, että tammen tulevaisuus on närhen nokassa. Piilotellessaan tammenterhoja talvivarastoihinsa lintu tulee levittäneeksi niitä laajalle alueelle, mikä puolestaan edistää huomattavasti luonnon monimuotoisuutta. Suomessa tammi tarjoaa elinympäristön ja ravintoa noin 50 uhanalaiselle eliölajille.

Ei närhenkään nokka ole tuohesta tehty. Tammenterhojen lisäksi se on mieltynyt erityisesti pieniin perunoihin. Mielenkiintoista.