PUUTARHANI JA MINÄ Kesäkuussa

Kesäkuun 1. päivä

Taas tuulee niin navakasti, että suhinan ja kohinan yli on vaikea kuulla pikkulintujen ääniä. Räkättirastaan ääni sentään kuuluu ja valitsenkin tuon tuimailmeisen räksyttäjän päivän linnuksi.

Monet inhoavat meluisia räkättirastaita, jotka syövät marjoja puutarhasta sekä sotkevat paikkoja. Britteinsaarilla räkättirastas on kuitenkin odotettu jouluvieras. Amerikassa räkättirastaita näkee harvoin, mutta silloin kun se muuttomatkallaan eksyy Atlantin taakse, bongarit tulevat katsomaan lintua tuhansien mailien takaa.

Joukkovoima on räkättirastaan vahvuus. Rastaita uhkaileva peto saattaa saada vastaansa koko kulmakunnan räkättirastaat. Ja metakka on sen mukainen. Monet muut linnut hyötyvät tästä saadessaan nekin suojan. Käsittääkseni räkätit eivät syö toisten poikasia, joten räksät eivät ole uhka pikkulinnuille. Puutarhurin on hyvä tietää sekin, että vaikka rastaat käyvät ärsyttävästi mansikkavarkaissa, niiden ruokalistalle kuuluvat myös etanat.

Joukkovoima toimii myös toisella tapaa. Räkättirastaat puolustavat pesästä lähteneitä, vielä kömpelösti liikkuvia poikasiaan pommittamalla petoja – tai lintujen rengastajia – yhteisvoimin ulosteilla. Huh-huh!


Kesäkuun 2. päivä

Sää on tuulinen, sateinen ja kylmä. Värjöttelen terassin suojissa kuuntelemassa lintuja. Sepelkyyhky lentää metsän laitaan ja saa kunnian olla päivän lintuni. Sepelkyyhkyn huhuilu muistuttaa pöllön ääntelyä. Kuitenkin kyyhkyt huhuilevat päivällä kun taas pöllöt öisin. Sepelkyyhkyt ovat suurempia ja arempia kuin kaupungeissa viihtyvät kesykyyhkyt eli pulut, mutta nykyään niitä saattaa nähdä kaupungeissakin vaikkakaan ei yhtä suurina laumoina kuin puluja. Kaupungistuminen on siis yltänyt sepelkyyhkypiireihinkin.

Sepelkyyhky munii kaksi munaa, joita molemmat emot hautovat. Poikasiaan emo ruokkii kupumaidolla eli kyyhkynmaidolla, jota linnun kupu erittää. Talveksi suurin osa sepelkyyhkyistä muuttaa Ranskaan tai niille nurkille.

Illalla sää on kaunis ja melko lämmin. Ihailen arovuokkoja, joita kasvaa isoina alueina eri puolilla puutarhaa. Juuri tällaisesta olen haaveillut! Kaikkialla on vihreää ja rehevää. Koivuangervoaidat olisivat valmiita parturoitaviksi.


Kesäkuun 3. päivä

Tänään ohjelmassa on kattamista, kitkemistä ja kärräämistä.

Istun pellon laidalla kauniissa kesäillassa. Kuuntelen tuttua ääntä. – Voiko se olla töyhtöhyyppä, mietin, en ole nähnyt niitä pariin päivään. Jos ne ovatkin muuttaneet jo pois. Naapuri kävi kylvämässä pellon toissa päivänä. Pesät ovat voineet tuhoutua, ja siinä tapauksessa töyhtöhyypät lähtevät muuttomatkalle jo varhain kesäkuussa. Onneksi Muuttolintujen kevät -sovellus vahvistaa töyhtöhyypän äänen. Kesä on pelastettu.

Helpottuneena katselen kahden kauniin töyhtöhyyppäpariskunnan lentotaiturointia pellon yllä. Voi, kunpa ne malttaisivat viipyä pitkään! Töyhtöhyypät nimittäin saapuvat ensimmäisten joukossa ja myös muuttavat etelään aikaisin, suurin osa jo heinäkuussa, myöhäisimmät vasta lokakuussa.

Tänään opin, että töyhtöhyyppäkoiras kaapii maahan monta pesää, joista naaras valitsee parhaimman. Oi ei, naiset ovat naisia! Jälkikasvun hoidossa sentään pääsevät helpolla, kunhan vähän perään katsovat. Hämmästyttävää, että poikaset lähtevät oman ruokapöydän ääreen heti kun kuoriuduttuaan ovat kuivuneet.


Kesäkuun 4. päivä

On niittyleinikkien aika. Kitken, kärrään ja vähän kylvänkin. Pidän uudenvuodenlupaukseni ja kylvän laareihin kehäkukkia. Muutama kottikärryllinen lisää maata Älypenkissä on aina lähempänä tavoitetta.

Mitä ihmettä: tiukujen helinää! Se on tilhi. Mielessäni alkaa soida: ”Tiu tau, tii-il-hi, äidin ryytimaassa…” Saan taas yhden syyn lisää istuttaa koristeomenapuu pihaamme. Tilhet syövät sen hedelmiä, kun pihlajanmarjat loppuvat. Tilhi on helppo tunnistaa ulkonäöstään, mutta en ole ennen huomannutkaan, että sillä on rosvonaamio. Kieltämättä tukkatöyhtöineen se on muutenkin aika kapinallisen näköinen.

Olen luullut tilhien viihtyvän ympäri talven Suomessa, mutta se on muuttolintu. Tilhiä toki voi nähdä vuodenvaihteeseen, jopa helmikuulle asti, ja maaliskuussa ensimmäiset palaavat jälleen takaisin. Tilhet muuttavat sitä mukaa etelämmäs kun marjat ja hedelmät ehtyvät. Olen onnekas, että satuin tapaamaan sen tähän aikaan. Tilhet nimittäin pesivät pääosin Itä- ja Pohjois-Suomessa.


Kesäkuun 5. päivä

Päivä on tuulinen ja harmaa, siis oikein sopiva jakolaskuihin. Ensin kärrään maata Älypenkkiin ja istutan odottaneet kielot takaosaan. Jotta puuha ei kävisi liian yksitoikkoiseksi, jaan yhden vaaleansinisen iiriksen paloiksi ja istutan lammen taakse. Yhdestä iiriksestä taidan saada kuusi uutta. Jakojäännöstä ei jää, sillä lammen taakse mahtuu ainakin toinen mokoma. Huomenna kuskaan taas maata.

–Kuoooooviii-trrrrrr, kuuluu mahtipontinen linnun ääni tuulen huminan yli. Kuovihan se siellä, helposti tunnistettava laji niin äänen kuin ulkonäkönsäkin perusteella. Katson netistä, mitä tästä kauniista linnusta kerrotaan. Jopas nyt jotakin: kun kuovi on muninut ja poikaset ovat kuoriutuneet, niin äiskä ottaa ja lähtee! Mieli tekee Brittein saarten tai Ranskan rantamaisemiin. Jättää iskän pärjäilemään jälkikasvunsa kanssa omin nokkineen. Toki kuovi-isä hommansa osaa, modernina isänä on osallistunut hautomiseenkin. Poikaset osaavat etsiä oman ruokansa itse, kunhan isä vähän perään katselee. Vähän haikeaa ajatella, että naaraat ovat ehkä lähteneet jo näihin aikoihin. Eivät isä ja lapsetkaan kauan täällä viihdy, heinä-elokuussa nekin muuttavat pois. Sellaista on elämä.

Päivä tuulessa alkaa väsyttää. Tulen hetkeksi sisälle ja alan etsiä omenalajikkeita. Jouko on nimittäin hirveää vauhtia kaivamassa kuoppia niille. Tiesin, että lajikkeen valinta on vaikea, mutta tämähän on hirmuinen suo. Hiki päässä selaan nettisivuja. Puun pitäisi olla terve ja kestävä. Oksakulmien pitäisi olla luonnostaan hyviä, hedelmien hyvänmakuisia ja säilyviäkin. Pienimmät ja suurimmat puut karsin pois. Ja tietenkään täydellisestäkään lajikkeesta ei ole iloa, jos sitä ei myydä missään.

Jouko tulee välipalalle. Esittelen hänelle huokailujen säestyksellä etsintäni tuloksia. – Tekaistaanpa näistä äkkiä taulukko, ehdotan. Taulukkoon päätyy neljä ehdokasta: ’Huvitus’ (altis omenaruvelle, oksakulmista ei tietoa), ’Borkovskoje’ (hedelmät säilyvät huonosti), ’Grenman’ (hyvä yleispölyttäjä, mutta hedelmien säilyvyydestä ei tietoa) ja ’William's Pride’, joista viimeksi mainittu karsiutuu voittajaksi. Se vaan, että riittääkö ’Valkea kuulas’ sille pölyttäjäksi?

Koristeomenapuun etsiminen onkin sitten jo toinen tarina.


Kesäkuun 6. päivä

Istun taas tuntikausia lintujen kielen intensiivikurssilla. Ja mikäpä onkaan istuskellessa aamuauringon paisteessa. Aluksi kerrataan helppoja ääniä, kuten kuovin, räkättirastaan, haarapääskyn, västäräkin, kiurun ja variksen. Pian siirrytään haastavampiin tehtäviin.

Tänään aiheena on erityisesti kirjosiepon ja pajulinnun visertelyjen erottaminen toisistaan. Tehtävä olisi helppo, jos näkisin laulajat, mutta puiden lehtien välistä en näe vilaustakaan. Kirjosiepon se säkeistö, jonka lopussa kuuluu ’kvik-kvik’, on aika helppo. Tänään opin, että sen yhdessä säkeistössä kuuluu ’tiitü-tiitü…’. Sen sijaan niitä muita lurituksia en millään muista. Jotenkuten hahmotan, että pajulintu laulaa ’titi-tyytyytyy’ mitämämukaoontehny-äänensävyllä ja lurittelee paljon muutakin.

Tällä kurssilla edetään niin nopeasti, että pää menee pyörälle. Nyt tuohon kaikkeen liverryksien sekametelisoppaan lisätään vielä viherpeipon, rautiaisen, peipon, kottaraisen ja monen muun linnun äänet.

Välillä tehdään kirjallisia tehtäviä. Perehdyn lempilintuni, kirjosiepon, elämään tarkemmin. Se on kauneimpia lintuja mitä tiedän, mutta kaikilla meillä on omat myrkkymme. Kirjosiepolla se on röyhkeys. Se saattaa vallata itselleen sinitiaisen pesän munineen/poikasineen päivineen ja vieläpä siinä vaiheessa, kun se on nähnyt pesimisen onnistuneen hyvin kyseisessä pesässä. Se hämää sinitiaista tuomalla pesään munien päälle muutaman männyn kaarnan palasen, jotta sinitiainen ei tunnistaisi pesäänsä. Silloin tällöin asunnonvaltauksesta tulee raivokas yhteenotto, josta voi seurata traagisia uutisia.

Koiraat pitävät jalkavaimoja ja jättävät ne yksin ruokkimaan poikasiaan. Koiras saattaa hankkia pari jalkavaimoa ja palata sitten hoitelemaan ensimmäisen rouvansa kanssa poikasiaan. Ei ihme, että valmiille kotikoloille on kovasti tarvetta, vaikka naaras hoitaakin kodin sisustuspuolen. Eivät naaraatkaan mitään puhtaita pulmusia ole, saattavat nekin tehdä syrjähyppyjä. Kukahan nämäkin suhdekoukerot on selvittänyt?

Mikä ihana kesäpäivä! Jouko kaivaa touhukkaana kuoppia puille. Lähdetään vielä illemmalla ostamaan niitä. Minä puolestani jaan iiriksiä lammen taakse. Kaksi tiukkaa paakkua tälle päivälle on oikein sopiva määrä. Jakopaloista saa hyvän kokoisen alueen täyteen.

Nyt vielä muotoilen Älypenkin istutuskuntoon. Multaa kuluu uskomattomat määrät. Nyt näyttää jo hyvältä. Vielä kärryllinen, sillä istutuskumpare painuu yllättävän paljon. Sitten kai riittää. Vielä pari kärryllistä. Jokohan nyt vihdoin olisi tarpeeksi? Vielä muutama… Mihin se maa oikein häviää?

Mallaan pallotuijat kuoppiinsa ja kastelen. Juuri sillä hetkellä tapahtuu jotakin ihmeellistä: kirjosieppo seisahtaa sähkärini käsinojalle. Pieni, suloinen nappisilmä. Kerrassaan ihana! Seisoo ja katselee minua silmiin. Minä katson sen virheetöntä höyhenpukua. Saan rauhassa tarkastella jokaista höyhentä erikseen. Katselen sen varpaita. Lintu kääntelee päätään ja katsoo minua toisesta suunnasta silmiin ja taas toiselta puolelta. Sillä ei ole mitään kiirettä pois. Silmäkulmani kostuu katsellessani tuota pikkuruista ihmettä. Että minä sain tällaisen tilaisuuden!

Koitan olla liikkumatta. Juttelen linnulle aivan hiljaa. Se ei säikähdä ääntäni. Korjaan varovasti käteni asentoa ja silloin lintu lehahtaa pois.

Ihmeellistä, että olin juuri vähän aikaa sitten katsellut netistä kirjosiepon kuvia. Olin haikeana ajatellut, etten ehkä koskaan saisi luonnossa nähdä sen upeaa höyhenpukua. Olin harmitellut, etten pysty käyttämään kiikaria, enkä siksi näkisi lintua kovin hyvin. Ja sitten tapahtuu tällainen! Lintu jättää minulle käsinojalle muistoksi kakkakikkareen. En malta siivota sitä pois.

Kaikki kiva ei pääty tähän. Lähden Joukon kanssa ajelemaan Pinsiön taimitarhalle. Ostoslistallamme on neljä puuta: koristeomenapuu ’Aamurusko’, omenapuut ’William’s Pride’ ja ’Grenman’ sekä kirsikkapuu ’Fanal’.

Koristeomenapuulajikkeesta olemme käyneet pitkää keskustelua. Melkein luovutimme jo. Päätämme käydä katsomassa näytepuutarhassa juuri kukkivia koristeomenapuita. Nähdessämme ’Aamuruskon’ asiasta ei tarvitse enää keskustella eikä kompromisseja tarvitse tehdä. Molemmat ovat tyytyväisiä.

Omenapuun taimet valitsen tarkasti sen mukaan millä on vähin leikkaustarve. Oksakulmien täytyy olla hyviä ja oksien täytyy olla tasaisesti eri puolilla puuta. Onneksi on valinnanvaraa. Löydän niin hyvät yksilöt, että puutarhurin mielestä leikkaustarvetta ei ole vielä ensi vuonnakaan. No, huh! Kirsikkapuuta ei onneksi yleensä tarvitse leikata ja koristeomenapuunkin leikkaustarve on vähäinen.

Jouko aikoo istuttaa puut saman tien, joten minulle on tiedossa työnjohdollisia hommia. Pitää muistaa kalkitseminen, lannoitus, juurten oikominen, tiivistys, tuenta ja kunnon kastelu. Ennen pitkää hyttyset aikovat tehdä minut hulluksi, joten jätän Joukon viimeistelemään istutuksia ja pakenen sisälle. 

Kesäkuun 7. päivä

Tuulee ihan kamalasti, mutta ei auta ruikuttaa. Jakamiseen soveltuvat säät eivät voi jatkua loputtomiin. Nyt töpinäksi. Täytän talvituhojen jälkeiset aukkopaikat keittiön ikkunan edessä vuorenkilvillä ja kodinhoitohuoneen ikkunan edessä varjoyrteillä ja kevätkaihonkukilla.

Pääsen vihdoin ja viimein istuttamaan Älypenkin pallotuijat sekä rungollisen marja-aronian. Jaan muutaman kookkaan kuunliljapehkon toiseen laitaan. Lohkaisen palan koristekastikkaa kevennykseksi. Täytän aukkopaikat kieloilla. Kerrankin täyden näköistä kertaheitolla!

Kieloja istuttaessani tajuan saavuttaneeni pitkäaikaisen unelmani. Voin vaivatta tehdä suuriakin istutusalueita käymättä taimitarhalla. Sen kun vain lohkaisen palan sieltä ja toisen täältä. Jakopaloissa ei tarvitse säästellä, vaan voin istuttaa ne kuinka tiheään tahansa. Voin antaa niitä vieläpä tuttavillenikin.

Tuuli yltyy yltymistään. On turha äänittää lintujen lauluja. Onneksi ihana västäräkki tepastelee nurmikolla pyrstöään keikutellen. Västäräkki sulattaa monen sydämen, eikä ihme. Tuo siro lintu on tuttavallinen ja kaunis. Puolisot viettävät onnellista perhe-elämää rakentaen salaisen pesänsä yhdessä ja hoitaen poikasensa niin ikään yksissätuumin. Pesä saattaa olla kiviaidan kolossa, kuten meillä, tai vaikkapa halkopinossa. Erittäin salaisessa paikassa joka tapauksessa.

Västäräkin pyrstön keikutus on mietityttänyt ihmisiä kautta aikojen. Siihen liittyy tarina vuodelta 1938: ”Kun kivitasku kutsui västäräkin häihinsä, västäräkki alkoi katsella kotimiestä, mutta ei löytänyt kuin variksen. Varis vannoi hoitavansa västäräkin pojat hyvin ja västäräkki uskoi tätä. Kun västäräkki oli mennyt, pisti varis västäräkin pojat poskeensa ja meni menojaan. Kun västäräkki tuli häistä kotiin ja näki poikiensa hävinneen, se säikähti niin kovasti, että heiluttaa vieläkin häntäänsä.”

Kesäkuun 8. päivä

Arovuokot kieppuvat villisti tuulessa. Köynnöskuusaman kehikko natisee uhkaavasti. Aurinko paistaa nätisti pilvien välistä. Katselen puutarhaamme hämmästyneenä. Kaikki on niin suurta. Viime kesänä pystyin liikkumaan puutarhassani niin vähän, että yksi vuosi tuntuu jääneen välistä. Nyt pysähtelen, ihailen kaikessa rauhassa ja valokuvaan. Seurailen västäräkkiä nurmikolla ja naakkoja pellon laidassa.

Minulla näitä lempilintuja riittää. Ihastuin naakkaan viime kesänä Sastamalan torilla, kun tuttavallinen naakkaherra tai -rouva (niitä on vaikea erottaa, kun ovat samannäköisiä) odotteli saavansa meiltä jäätelöä. Se oli niin sympaattisen näköinen.

Naakkaparvi

Naakat seurustelevat pitkään ennen kuin menevät naimisiin ja elävät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti. Kun on naimisiin menon ja pesänrakennuksen aika, koiras nikkaroi pesän rungon ja naaras hoitelee sisustuspuolen. Kuulostaapa tutulta. Kun koti on tiptop, naaras munii keskimäärin viisi munaa. Koiras tuo rouvalle ruokaa ja välillä päästää jaloittelemaan sijaistamalla hautomisessa. Pariskunta hoitelee poikaset yhdessä. Pariskunnat kulkevat parvessakin yhdessä, kun ne yleensä pesimäajan ulkopuolella kokoontuvat suuriksi joukoiksi hakemaan turvaa ja ruokaa.

Kesäkuun 9. päivä

Nyt kun Valkeakoskella satumme Joukon kanssa olemaan, viivähdämme Kauppilanmäen viehättävällä museoalueella. Syreenit ja kurjenpolvet kukkivat parhaimmillaan. Linnut laulavat täysillä. Kaikkialla on vihreää ja luonnonmukaista. Kuvittelemme, millainen vilske täällä on ollut, kun kaikki naapuruston lapset ovat kokoontuneet leikkimään. Aika idyllistä.

Paluumatkalla näen naurulokkeja. Niitä on meidänkin pihapiirissämme. Olen iloinen, kun tunnistan tuon hauskannäköisen tummapäisen linnun toisten lokkien joukosta. Nauru taitaa tosiaankin pidentää ikää. Vanhin tiedetty naurulokki eli 30 v 8 kk ikäiseksi.

Kitken, kerään harsoja, leikkaan pienet pallotuijat, siistin sieltä ja täältä. Tulppaanit ovat jo menneet ja osa vuorenkilvistäkin. Onneksi arovuokot loistavat vielä täysillä. Arovuokko tuo ilon tullessaan.

Kesäkuun 10. päivä

Ihanaa, hevoskastanjamme on puhjennut kukkaan! Siis yhteen kukkaan. Olen todella onnellinen siitä yhdestä, sillä vain vanhat hevoskastanjat kukkivat. Kukinnan alkamiseen voi mennä kymmenen tai ehkä jopa kolmekymmentä vuotta, jos kukkii silloinkaan. Hevoskastanjan kukinta tulee varmasti olemaan ensi kesänkin kohokohta.

Kuulen pääskysten varoitusääniä ja näen niiden häätävän harakan pois. Se jättääkin pääskyset rauhaan, mutta yrittää kai heti toiselle pesälle. Taitaa kytätä tilaisuuttaan tiheän kasvillisuuden suojissa.

Komea se on kuin mikä, frakki ja kaikki, mutta pahamaineinen pesärosvo. Minäpä katson, mitä harakasta kerrotaan. Ensinnäkin löydän kaksi osuvaa runoa.

Herra Harakka hieno niin
jällehen laittihe samettiin.
Vihreää, näätte, hän rakastaa;
siintävän rinnalla purppuraa.

Herra Harakka liivit sai
valkeat – silkkiä – totta kai!
Vieläpä tuotiin saappahat
uudet markkoja maksavat.

Herra Harakka harjaa näin
kiiltävän tukkansa taaksepäin –
sitten niin kummasti naurattaa:
hi-hi-hi-hi, hi-hi-hi-hi, hih-hah-haa!

Tekijä ilmeisesti Aila Meriluoto

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
– älä putoa, kiuru! – tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä moista, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon –
sai valmiiksi harakanpesän!

Lauri Pohjanpää

Oikeastaan tiedän aika montakin asiaa harakasta ihan vain lorujen ja satujen perusteella. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että harakka tunnistaa oman peilikuvansa. Pesärosvohan se on, mutta mikäs minä olen arvostelemaan luonnon järjestystä. Ovat aika kovia tappelemaankin jopa lajitoveriensa kesken.

Meillä Euroopassa harakka ei ole oikein suosiossa. Ilmaisut ”harakanpesä” ja ”mennä harakoille” eivät imartele lintua, mutta Kiinassa harakkaa pidetään onnentuojana, Tiibetissä jopa pyhänä lintuna. Aasialaisessa hääsomistuksessa saatetaan käyttää pariuskollisen harakan, auringossa välkehtivän sateenkaarilinnun, kuvia. Harakan nauru tietää hyviä uutisia tai mieluisia vieraita.

En ole tiennyt, että harakka on puutarhurin hyvä kaveri. Se saalistaa myyriä sekä muun muassa etanoita ja kotiloita. Se siivoaa haaskat ja ruokien jätteet pois. Miksi en siitä hyvästä muutaman marjan voisi antaa? Hyvä siis olisi saada ainakin jokunen harakkapari puutarhaan pesimään, nauraa räkättämään – ja hyvää mieltä tuomaan.

Illalla sataa vettä kuin saavista kaataen. Alkaa tuntua ihan oikealta kesältä. Jouko on jakanut verikurjenpolvia tien varteen. – Onneksi sain istutettua ne ennen sadetta, nyt ne saavat kunnolla vettä, hän iloitsee. Nyt hän fiilistelee valmista istutusta. Niin hyvin tiedän tuon tunteen! Ilolla katselen, kuinka Joukosta on kuoriutumassa puutarhaharrastaja.


Kesäkuun 11. päivä

Syön aamupalani seuraillen kahta kurkea pellolla. Siinä ne seisovat vastakkain ja katselevat, välillä sukivat höyheniään. Erikoista nähdä kurjet tähän aikaan olohuoneen ikkunasta. Yleensä ne pysähtyvät meillä vain muuttomatkallaan. Toivottavasti niiden pesintä ei ole mennyt pieleen.

Sattuipa sopivasti, sillä tänään olemme lähdössä vierailulle Laukon kartanoon, Klaus Kurjen kuuluisiin maisemiin. Lapset ovat antaneet meille joululahjaksi rahaa käytettäväksi Laukon taidenäyttelyn pääsylippuihin. Sateen on ennustettu alkavan reilun tunnin päästä, joten viivyttelemättä matkaan.

Kartanoa ympäröivä puisto on hieno. Puut ovat vanhoja ja ryhmyisiä, ja niitä on paljon. Kukkia on vähän, mutta laajat nurmialueet, luonnonkaunis järvenranta sekä valkoiset kivirakennukset muodostavat upean kokonaisuuden. Kiertelemme rauhassa kauniista miljööstä ja taideteoksista nauttien, kunnes tulee nälkä. Buffet-pöytä on houkuttelevan monipuolinen ja herkullinen, joten jäämme vielä nauttimaan ruuasta. Vasta lähtiessämme alkaa sataa.

Luen, että kurki on noin metrin korkuinen ja sen siipien kärkiväli on pari metriä. Komean kurjen näkeminen sykähdyttää erityisesti keväällä: talvi on vihdoin ohitse. Syksyllä puolestaan äänekkäät kurkiaurat saavat mielen haikeaksi.

Opin, että yhden kurjen näkeminen pellolla tarkoittaa pesintää. Jos sen sijaan näkee kurkiparin pellolla, niiden pesintä on epäonnistunut. Voi ei! Kurjet ovat puolisoilleen uskollisia koko elämänsä ajan. Yhdessä rakentavat pesänsä ja hautovat munansa. Ruokansa poikaset oppivat hakemaan itse pian kuoriutumisensa jälkeen, joten vanhempien tehtäväksi jää perään katsominen.


Kesäkuun 12. päivä

Tämän päivän osuus lintujen kielen kurssista on vaativa. Kun kiurujen kimitykseen lisätään haarapääskyn, hippiäisen, rautiaisen ja sirittäjän korkeat äänet sekä pajulinnun ja peipposen toisiaan muistuttavat luritukset, voin vain huokailla osaamattomuuttani. Olen kuitenkin tunnistavinani peipposen laulun.

Hämmästyttävää, että peipponen käyttää pesänsä rakennustarpeiksi jopa hämähäkinseittejä sammalen, korsien ja karvojen lisäksi. Miten ihmeessä se kaiken tuon tekee?


Kesäkuun 13. päivä

’Barbara Mitchel’ on houkutellut minut suunnittelemaan matkan Turkuun. Herään klo 7.00 aurinkoiseen aamuun pirteänä kuin peipponen, ja pian olen Joukon kanssa valmiina lähtemään matkaan. Matkasuunnitelma on sellainen, että ensin haemme Viherlassilasta päivänliljat ja vaaleanpunaiset pionit, ja sitten katsomme mihin muuhun kivaan aikaa riittää.

Aprikoosinväriset ’Barbara Mitchel’ -päivänliljat ovat olleet ostoslistallani jo kaksi vuotta sitten, mutta tuolloin niitä ei Viherlassilalla ollut. Nyt tärppää. Hyllyssä on kuusi tainta ja otan ne kaikki. Kuudesta taimesta olin haaveillutkin. Niiden lisäksi otan kahdeksan vaaleanpunaista pionia (’Do Tell’ 4 kpl, ’Wladyslawa’ 2 kpl, ’Petticoat Flounce’ 1 kpl ja ’Neon’ 1 kpl). Nälkä kurnii, joten en jää tämän enempää fiilistelemään puutarhalle.

Otamme varman päälle ja suuntaamme Navettaan. Ravintola on tupaten täynnä, mutta mahdumme vielä sekaan. Ruoka on juuri niin herkullista kuin oletimmekin. Voisin tulla tänne pelkästään leivän takia. Se on niiiin hyvää. Vatsa täynnä on hyvä suunnata Ruissaloon.

Ruissalon saari on niin suuri, ettemme millään ehdi nähdä kaikkea. Tänään haluan nähdä rantapromenadin ja sen pitsihuvilat. On ihana kävellä meren rantaa mukailevaa kävelytietä kurkistellen valtavien tammien väleistä pilkistäviä huviloita sekä pikkuisia mökkejä veden äärellä. – Tämähän on kuin sadusta, huokailen.

Tien varrella on suloinen pikku kioski. Myyjää ei näy, mutta pikkuruisen kioskin seinällä näkyvät ohjeet. Kuumia juomia on termospulloissa, kylmät juomat jääkaapissa. Leivonnaiset ovat pöydällä valmiina. Maksuna käy käteinen tai MobilePay. Minä niin rakastan tällaisia itsepalvelupaikkoja. On hienoa ajatella, että on vielä tällaisia paikkoja, joissa ihmisiin voi luottaa. 

Paluumatkalla poikkeamme jäätelökioskilla, joka toimii niin ikään itsepalveluperiaatteella. Myytävänä on vaniljajäätelötuutteja. Asiakkaat saavat istuskella laiturilla, jossa on myös pikkuruinen mökki. Aika ihanaa!

Vielä on aikaa käydä kasvitieteellisessä puutarhassa. Puutarha on valtavan iso, joten valitsemme pari mielenkiintoisinta kohdetta. Onkalotammi kuulostaa hauskalta ja sitä se onkin. Aika ihmeellistä, että aikuinen mahtuu seisomaan onkalon sisällä aivan helposti.

–Mitä ihmettä, tuo ei voi olla linnun ääni, hämmästelen lammen ohi kulkiessamme. Ääni on oikeastaan aika kauhea. Jos kuulisin sen pimeässä, saisin kyllä äkkiä jalat alleni. Sehän on sammakko, joka kurnuttaa ja vaakkuu täysillä. Olipa onni, että tulimme tänne!

Nyt kotimatkalle Salon kautta. Viime lokakuussa löytämämme Hiidentie (Salosta Somerolle) on varmasti uskomattoman kaunis tähän aikaan kesästä. Niin onkin. Tunnen matkustavani mielimaisemieni halki. En voi saada kyllikseni kumpuilevista vihreistä pelloista!

”Jokeen sortuneen” kirkon jälkeen epäröimme; ei kai tie vain johda johonkin taloon. Tosi kaunista täällä! Kyllä tämä vanha tie näyttää menevän kylän halki. Taitaa olla Veitakkalan kylä. Jos joskus muuttaisin jonnekin, niin ehkä näille nurkille.

Tie kapenee. Se mutkittelee syvien laaksojen poikki. Onneksi Jouko ajaa hitaasti, ettei kouraisisi mahanpohjasta. – Toivottavasti traktori ei tule vastaan, Jouko sanoo. Nyt minäkin älyän toivoa sitä. Matka muuttuu tosi jännittäväksi. Kyllä olisi aikamoista peruuttaa jyrkkää ylämäkeä ties minne asti. Huh! Levennyksiä tai risteyksiä ei ole näkynyt pitkään aikaan. Vastaantulijoita ei ole ja lopulta tie levenee. Saavumme Kaivolaan, josta ostamme piepoa (vaaleaa talkkunaa) ja piimää. Luvassa on lapsuusmuistoja herättävä iltapala.

Pysähdymme Perttelin kirkolla. Olen onnellinen tunnistaessani nurmikolla kävelevän kottaraisen. Kirkon pihalla laitamme navigaattoriin osoitteen. Olen ihan solmussa näiden Hiisien kanssa – Vähä-Hiisi, Hiisi, Iso-Hiisi, Nokkahiisi ja onkohan vielä keksitty muitakin… No, joka tapauksessa osoite on väärä ja parhaat loppumatkan maisemapaikat jäävät tällä kertaa näkemättä. Kotiin ajelemme pieniä mutkaisia teitä nauttien kesäillan valosta ja tunnelmasta. Olipa ihana, että tuli lähdettyä!

Kotona etsin tietoja kottaraisesta. Olen luullut sen olevan pikimusta, mutta oikeasti musta hohtaa sateenkaaren väreissä. Loppukesällä sulkasadon jälkeen höyhenten vaaleat kärjet luovat vaikutelman, että linnulla olisi neulepaita päällä. Kottarainen on taitava matkimaan toisten lintujen ja nisäkkäiden ääniä sekä mekaanisia ääniä, esimerkiksi junan pilliä. Voih, en ole oppinut vielä sen peruslauluakaan saatikka sitten kymmeniä variaatioita. Tuskin edes erottaisin jäljitelmää aidosta.


Kesäkuun 14. päivä

Lämpömittari hipoo hellelukemia. Lintujen äänet ovat kovasti vaienneet, mutta kiurun liverrys kuuluu korkealta taivaalta. Minusta se kuulostaa siltä kuin kiurulla olisi niin paljon sanottavaa, että kieli meinaa mennä solmuun. Olen monesti sekoittanut kiurujen ja pääskyjen äänet. Ei ihme, sillä kiuru matkii muun muassa haarapääskyä, metsävikloa ja liroa.

Olin kuvitellut, että kiuru viihtyisi lähinnä ilmassa, mutta enimmäkseen se oleskelee maassa. Kulkee kävellen tai juosten. Laululennon koiras esittää korkealla ilmassa, laskeutuu pikkuhiljaa alemmas ja pudottautuu lopulta maahan kuin kivi. Ohhoh!

Puutarhassa tunnelma on kuin suuret juhlat olisivat juuri alkamaisillaan. Kuunliljat ja jättipoimulehdet ovat kasvaneet valtaviksi. Pioni ’Claire de Lune’ soittelee alkutahteja. Köynnöskuusama ja grönlanninhanhikki kukkivat täyttä päätä. Ensimmäiset ruusut, iirikset, loistosalviat, unikot ja kurjenpolvet ovat ehtineet jo kukkaan. Pionit ovat kasvaneet kovasti korkeutta ja nuput pullistuvat. Jos lämpimät säät jatkuvat, juhlat alkavat minä päivänä hyvänsä.


Kesäkuun 15. päivä

Alkaa tuntua oikealta kesältä. Heti aamusta asti on niin lämmintä, etten oikein viihdy puutarhassa. Mieluummin piirtelen paperille ympyröitä sommitellen Liikenneympyrään ryhmiä pioneista, päivänliljoista, syysleimuista, jaloritarinkannuksista ja kuunliljoista.

Valokuvaan. Ihastelen nurmitädykettä, jota kasvaa siellä täällä sinisinä laikkuina. Se on kukkinut jo ties kuinka kauan ja näyttää yhä hehkeältä. Arovuokotkin kukkivat edelleen. Ihanaa! Uusia kukkia puhkeaa hengästyttävällä tahdilla: kulleroita, isorikkoja, varjorikkoja, loistosalvioita…

Pikkulinnut ovat aika hiljaa. Kauniit kalalokit käväisevät pellolla kirkumassa ja matoja syömässä. Luen netistä, että kalalokit ovat erilaisia kuin muut lokit. Ne eivät viihdy suurissa parvissa kuten muut. Ne muuttavatkin pienellä porukalla. Kumma juttu. Opin, että kalalokki haluaa tehdä pesänsä avoimelle, näkyvälle paikalle. Kuulostaa aluksi oudolta, mutta lokki ei halua tulla yllätetyksi. Niinpä. Kauempana vahtivuorossa seisova puoliso on valmiina puolustamaan pesää valehyökkäyksin ja ulostepommituksin.

Illalla istun pitkään lintujen kielen kertauskurssilla. Ilma on jo viilentynyt, mutta on aurinkoista ja viihtyisää. Nyt lintujen tunnistaminen on melko helppoa, kun kaikki eivät ole yhtä aikaa äänessä: mustarastas, peippo, pajulintu, kiuru, haarapääskynen, viherpeippo, naakka, kalalokki… Sinitiaista en tunnista. Hämmästelen puutarhan viidakkomaista tunnelmaa. En voi käsittää, että kaikkialla on niin rehevää.


Kesäkuun 16. päivä

Loikoilen valveilla sängyssä. Kuulen, kuinka laulujoutsenet lentävät pellon yli trumpettejaan töräytellen. Ihana, aurinkoinen aamu!

Olen kuullut, että joutsenet ajavat aggressiivisesti lajitoverinsa pois omalta reviiriltään ja häiritsevät myös pienempien lintujen pesintää. Onneksi jälkimmäinen väite on vain huhua, eikä tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Joutsenparat ovat saaneet leiman syyttä suotta niskaansa, vaikka ne päinvastoin auttavat muita puolisukeltajia nostamalla ruokaa syvältä pintaan.

Se ei sen sijaan ole huhu, että joutsenilla on pesässään lämmitysjärjestelmä. Joutsen rakentaa pesänsä maatuvista vesikasveista, turpeesta, sammalesta ja mudasta. Kompostoituessaan pesä siis lämpenee. Pesä painuu kasaan, joten aika ajoin sitä on vähän korjailtava. Aika nerokasta!

On lämmin päivä, muttei helteinen. Saan istutettua ’Barbara Mitchellit’ ja ’Do Tellin’ Ameriikkaan. Hahmottelen Liikenneympyrän istutuksia metallikeppien avulla. Hui, mitä tulikaan tehtyä – kuusi pionia ja pari päivänliljaa odottavat istuttamista kovaan savimaahan! (P.S. Ei ollutkaan kovaa savea. Sattui vain tietyissä kohdissa olemaan pieniä kiviä ja vanhoja juuria.)


Kesäkuun 17. päivä

Aamulla sataa tihuttaa. Mikä onni, etteivät jakolaskut vielä lopukaan, vaikka niin jo ehdin luulla. Jaan yhden syysleimun eilisen istutuksen täydennykseksi ja siirrän Liikenneympyrän peittokurjenpolvet omenapuun alle. Pioni ’Petticoat Flounce’ pääsee Etelä-Ameriikan polun varteen.

Illansuussa kielikurssilla harjoitellaan sinitiaisen ja punavarpusen äänten erottamista naakkaparven vaakkumisen sekamelskasta. Aika haastava tehtävä.

Luulen kuulevani punavarpusen kimakan tervehdyksen: ”Nice to meet You.” Sitten on vielä kirjalliset tehtävät. Opin, että vain vanhat koiraat ovat eksoottisen näköisiä punaisella koristellussa puvussaan. Naisväki ja nuoriso ovat mitäänsanomattoman ruskeita. Punavarpunen viihtyy esimerkiksi puutarhoissa ja on paikkauskollinen. Ensi kesänä voin odottaa näkeväni/kuulevani sen samassa paikassa uudelleen. Siksi kai se livertääkin, miten mukavaa on taas tavata.


Kesäkuun 18. päivä

Suunnittelen Liikenneympyrän istutuksia huolellisesti, jotta lopputulos näyttäisi huolettomalta. Keppien päissä keikkuvat muoviruukut ovat olevinaan pioneita. Katselen niitä eri suunnista. Mietin korkeuksia sekä värien tasapainoa. Istutan ’Neon’ -pionin, vaaleansinisiä iiriksiä ja valkoisia syysleimuja. Näyttää jo aika kivalta.

Typistän vuorimäntyjen vuosikasvaimet, kiskaisen puista runkovesat, kitken ja siistin vähän sieltä ja täältä. Nyt alkaa olla juhannusfiilistä.


Kesäkuun 19. päivä

Istun tukiopetuksessa. Pitäisi oppia erottamaan eri tiaisten laulut. Opettajani kertoo, että liikkeellä on niin sinitiaisia kuin talitiaisiakin ja saattaapa olla joku pyrstötiainenkin. Kaikki tehtävät menevät väärin. Juuri kun olen saamaisillani kiinni jostakin tutusta sävelmästä, laulava lintu vaihtuu. Yhtään ei helpota sekään, että viereisessä kuusessa vilahtelee monta pientä livertelijää, sillä kuusen oksat estävät näkyvyyden.

Eivät kirjalliset tehtävätkään ihan helppoja ole. Sinitiaisesta pitäisi löytää jotakin omintakeista kerrottavaa. No, jos sen jossain sattuu näkemään, sinitiaisella on sininen lakki ja mustat uimalasit päässä. Pienellä linnulla on pippuria. Ärhäkästi se puolustaa itseään ja pesyettään kotikoloonsa tunkeutuvia kirjosieppoja vastaan ja talviruokintapaikoilla pitää puolensa itseään isompia talitiaisia vastaan.

Sadekuurojen välissä istutan Liikenneympyrään pioneita. Saan kaikki terassilla odotelleet pionit maahan ja maanpintaakin korotettua mukavasti. Istutusalue alkaa pikkuhiljaa hahmottua. Pitkin iltaa käyn istutuksia ihailemassa.

Kesäkuun 20. päivä

Kitken silmiinpistävimmät rikat. Nostatan juhannusfiilistä kiskomalla kirsikkapuun vesat. Ne on vielä helppo kiskaista irti. Viherpeippo transponoi lurituksiaan hauskasti.

Jouko on ottanut projektikseen tuloväylän betonilaattojen välien valamisen. Minä asettelen singelit pinnalle. Käki kukkuu. Hyttyset kiusaavat. Illassa ei saa paljon aikaan, eikä pari betonisäkkiä riitä mihinkään. Tuntuu kuitenkin tosi kivalta, kun työ on aloitettu ja idea käyttökelpoiseksi sekä kauniiksi todettu.

Nuoriso grillaa. Ulkona on aika kylmä, mutta juhannuksena kuuluu syödä terassilla. Hytisen kylmästä ja nautin herkuista. Illalla otan kipakat löylyt – ja suunnittelen Joukon kanssa betonivalun seuraavaa rupeamaa maanantaiksi.


Kesäkuun 21. päivä

Sataa reippaasti, välillä kaatamalla. On juhannuspäivä. Ihanaa, että uudet istutukset saavat vettä. Ne ovatkin päässeet hyvään kasvun alkuun.

Iltapäivällä sade taukoaa. Aurinko pilkistää ja saa minut luulemaan, että loppupäivän sää on kesäisen kaunis. Päästän kanat ulos. Sade on kastellut rehuastian, ja rakeisesta rehusta on tullut puuroa. Poppius kutsuu rouviaan riemullisesti puurolle aivan kuin tarjolla olisi jotakin spesiaalia gourmet-ruokaa. Hyvä, kun maistuu.

Valokuvaan muutamia auenneita pioneita sekä juhannusruusua, joka kukkii juuri. Mustarastas lurittelee yksinlauluaan. Aurinko menee pilveen, alkaa tuulla kylmästi ja sitten ropsahtaa sade. Iltaa kohti sade voimistuu. Tuore raparperipiirakka tuo juhannustunnelmaa.


Kesäkuun 22. päivä

On vihdoin aurinkoinen ja lämmin päivä. Kuljeskelen omassa pihapiirissämme kuin jättiläisen puutarhassa. Kaikki on suurta, paitsi polut, jotka ovat kasvaneet melkein umpeen. Komeat kuunliljat, pionit ja jättipoimulehdet kaartuvat poluille. Iirikset ulottuvat minua olkapäihin asti. Osa pioneista kurkottelee yhtä korkealle. Jättipoimulehdet ovat nimensä mukaisesti jättimäisiä. Oh-hoh! Sadeko tämän kaiken on saanut aikaan?


Kesäkuun 23. päivä

Aamulla on poutaa, joten jatkamme laatoitetun käytävän uudistamista. Jouko valaa pohjat. Minä asettelen Noelin kanssa kiviä vieri viereen. Betonisäkillisen verran saamme työtä jatkettua, mutta sitten alkaa sataa. Sade jatkuu iltamyöhään saakka.

Kesäkuun 24. päivä

Sataa, aivan kuin monena muunakin päivänä lähiaikoina. Enemmän tai vähemmän. Aamusta iltaan. Oikeastaan ihan hyvä, niin saan tehtyä sisähommiakin välillä. No, toki tihkusateessa trimmeröin vähän ja aloittelen parsapenkin vierustan kattamista.


Kesäkuun 25. päivä

Tänään on poutaa, mutta melko kylmää. Saan katettua parsapenkin viereisen alueen, todellisen murheenkryynin. Jospa vuosien taistelu vihdoin helpottaisi.

Sade on villiinnyttänyt puutarhan kasvuun, myös rikat. Pahimmillaan ne ovat toista metriä korkeita. Onneksi rikkoja ei tiheän kasvillisuuden seassa  enää kasva kovin runsaasti. Ja ihmeellistä kyllä, parhaimmillaan iirikset ulottuvat minua otsaan asti, eivätkä korkeimmat pionit jää kauas siitä. Jättipoimulehdet ylettyvät melkein lantioon asti. Kasvihuoneen vieressä lamoherukat ulottuvat helposti polviin.

Silmiini osuu Rea Peltolan kirjoitus komealupiinista ja sen haitallisiksi väitetyistä vaikutuksista Suomen luontoon. Uuden kansainvälisen tutkimuksen mukaan lupiini ei olekaan haitallinen, vaan jopa hyödyllinen mesikasvi. Ihanaa, nyt ei tarvitse harmitella tienvarsien lupiineja, vaan voin hyvillä mielin ihailla niiden kauneutta.


Kesäkuun 26. päivä

Pioni ’Pink Hawaiian Coral’

Sää on muuttunut aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Suurin osa pioneista on vielä tiukalla nupulla, mutta ’Pink Hawaiian Coral’ kukkii kauneimmillaan pikkuportin pielessä yhdessä ’Miss American’ kanssa. Palaan yhä uudelleen ihailemaan niitä.


Kesäkuun 29. päivä

Pioni 'Miss America'

Päivä on tuulinen. Floora ja Lumikki istuvat ikkunalla ja odottavat sopivaa hetkeä mennä ulkoilemaan. Lyydia on päättänyt alkaa hautomaan yläpesässä. Jostakin syystä se on valinnut toiseksi suosituimman pesän. Suosituin ammottaa tyhjyyttään. Tästä se arvaamattomien asioiden ketju alkaa.


Kesäkuun 30. päivä

Lyydia siis hautoo. Mietin, onko sillä munia alla ja jos on, niin montako ja kenen ne ovat. Hmmm. Joka tapauksessa joudun taas jotenkin kikkailemaan. Ehkä vaihdan kaikki haudottavat munat alle yhtä aikaa, että ne myös kuoriutuisivat samanaikaisesti. Kyselen chabon siitosmunia. Torstaihin mennessä voisi olla kolme kasassa – jos Kirkkonummen kanarouwat suostuvat munimaan. Myös yhden oman kanalan munan voisin sujauttaa alle.

Avillan lento Saksaan lähtee aikaisin torstaiaamuna. Sopisikohan Vilpakselle, että hän hakisi munat paluumatkalla? Sopii kuulemma. Kunpa rouwat nyt vain muistaisivat munia.