KYYNELEITÄ

Autossa vaihdoin juhlakengät pehmeisiin sukkiin. Istuin apukuskin paikalla ja keskityin ajattelemiseen. Käsilaukku pursuili käytettyjä nenäliinoja. Tarvittiin nenäliinoja siinä matkan aikanakin. Olimme tulossa poikamme konfirmaatiotilaisuudesta.

Käsilaukku pursuili käytettyjä nenäliinoja.

Rippijuhlat pidettiin kotona konfirmaatiota seuraavana päivänä.

Me emme nuoren puolesta voi ottaa yhtään askelta.

Hän lähtee itse matkalleen, sen vaaroihin ja vastuuseen.

Minun ei tarvinnut miettiä, mitä minä oikein itkin. Itkin rakkaudesta, ilosta, onnesta, kiitollisuudesta ja kaikesta hyvästä. Aina kun katsoin poikaani kirkon penkissä, itkin ihan vain siksi, että hän on niin äärettömän rakas. Sieltä penkkirivistä kaukaa pilkahtivat tummat hiukset ja valkoinen paidankaulus – ja taas tulvahtivat kyyneleet. Kaivoin uutta nenäliinaa ja yritin niistää mahdollisimman huomaamattomasti. 

– Kätesi laske, Herramme, suojaksi  rakkaan lapsemme, lauloin virren ensimmäiset sanat ja aloin taas kyynelehtiä niin, etten voinut jatkaa. Voi, miten toivoinkaan kaikkea hyvää tälle rippilapsellemme ja kaikille muillekin lapsillemme ja kaikille näille ihanille nuorille, jotka istuivat juhlapukineissaan penkeissä. Ajattelin miten tärkeitä ja rakkaita nämä nuoret ovat vanhemmilleen, sisaruksilleen, isovanhemmilleen, kummeille, sukulaisille, ystäville...

– Me emme nuoren puolesta voi ottaa yhtään askelta. Hän lähtee itse matkalleen, sen vaaroihin ja vastuuseen, toiset lauloivat ja minä kuuntelin pyyhkien silmäkulmiani. Vieressämme penkissä istuivat poikamme isovanhemmat ja kummit. Olin onnellinen, että hekin olivat tulleet tähän tilaisuuteen.

On sittenkin helpompaa

yrittää vaivihkaa pyyhkiä kyyneleitä

kuin pidätellä naurunpyrskähdyksiä.

Sitä minä vain mietin, miksi nuo tunteet tulevat ulos kyyneleinä. Miksi niin suuri onni, ilo ja rakkaus eivät muutu nauruksi? Hyvä, etteivät muutukaan. Sehän olisi vielä kamalampaa. Kirkko raikuisi kun minä nauraisin. On sittenkin helpompaa yrittää vaivihkaa pyyhkiä kyyneleitä kuin pidätellä naurunpyrskähdyksiä.

Rippijuhlavieraat ovat pian ovella.

Aloitin itkemisen jo ennen kuin poika lähti reippaana viikoksi rippileirille. Minulla oli jo valmiiksi ikävä häntä. En ajatellut, ettei hän pärjäisi siellä. Tiesin hänen kyllä pärjäävän. Minusta oli ihanaa, että hän oli menossa leirille, josta oli jo pitkään puhuttu. Saavuttaisi yhden tärkeän etapin elämässään. Silti.

Kukkakimput olivat yksinkertaisia. Käytin niihin eustomaa, mustikanvarpuja ja heinää. Mustikanvarvut saa muuten kestämään hyvin, kun poimii ne illalla myöhään tai aikaisin aamulla, leikkaa tuoreet imupinnat ja laittaa ne pystyyn melkein kiehuvaan veteen. Lehdet eivät saa koskettaa tulikuumaa vettä, etteivät ne pala ruskeiksi.

Rippijuhlissa en sentään itkenyt – paitsi silloin kun lauloimme pojan rippilaulua. Miten sitä voisi olla itkemättä kun lauletaan "...sen kertoo katseesi riemuinen..." ja minä ajattelen poikaani ja hänen onnellisia silmiään ja tasapainoista olemustaan.

Tai no, tarkemmin ajatellen taisi siinä muutama kyynel vierähtää silloinkin kun katselin poikaani vastaanottamassa juhlavieraita. Pienestä pojasta on kasvanut kohtelias ja fiksu nuori. Ihana ja niin rakas!

Sää suosi meitä.

Mustikanvarpuja oli kimppujen lisäksi myös kakuissa. Kakut olivat tyttäreni käsialaa.

Ne itkee ilosta.

Meidän lapset ovat tottuneet näkemään, että ilostakin voi itkeä. Kun vanhimmat lapsemme olivat viisi- ja kolmivuotiaita, tyttö halusi veljestä kaverin nukkeleikkeihin. Pikkuveli suostui oitis, lastasi nuket kolmipyöräisen kyytiin ja lähti täysillä ajelemaan ympäri taloa. Sisko huomasi, ettei pikkuveli hoitanut nukkeja ja huomautti, että sun vauvat itkee. – Ne itkee ilosta, kolmivuotias vastasi.

Nyt juhlat on juhlittu ja kynttilät palaneet lyhyiksi. Olin suunnitellut kattauksen pojan kalastusharrastuksen inspiroimana.