INSPIROIVA ILTAPÄIVÄ

Olimme saaneet vieraita: siskoni Saksasta ja äitini reilun parin tunnin ajomatkan päästä. Harmaa vesisade ei tehnyt oikeutta puutarhalle, mutta sateen vähän tauottua annoin heille kukkasakset ja vapaat kädet. He saivat tehdä itselleen mieluisan asetelman tai kimpun.

Itse ihastuin erityisesti

neidonkurjenpolven pieniin lehtiin.

Äitini leikkasi suuren nipun purppurapunalatvoja, nuppuisia syysmaksaruohoja, vaaleanpunaisia virginiantädykkeitä, pionien siemenkotia ja lehtiä sekä kaikkea muutakin ihanaa. Opastin häntä leikkaamaan monenlaisia lehtiä, jotta asetelmaan tulisi tekstuuria ja kiinnostavuutta. Itse ihastuin erityisesti neidonkurjenpolven pieniin lehtiin kookkaampien pionin ja kirjovuohenputken lehtien rinnalla.

Riivimme varsista alalehdet pois ja tökkäsimme varret vesiastiaan odottamaan asettelua. Sattumalta kukat asettuivat niin kauniisti, että kimppu oli äidin mielestä jo puoliksi valmis. 

Matalaan kulhoon pantiin rautalankahäkkyrä kukkavarsien tueksi. Siihen oli todella helppo tehdä asetelma.

Siskoni poimi kuunliljan lehtiä, purppuraheisiangervon dramaattisen värisiä oksia, punalatvoja, päivänliljojen pitkiä kapeita lehtiä ja sen sellaista. Kukkavarret näyttivät hänen kädessään jo valmiilta kimpulta. Taitavasti hän sitaisi kimpun spiraaliksi ja hehkutti, miten kivaa tämä on. Kehotin häntä vielä  tekemään kimpun viemisiksi vaikkapa siskollemme ja niinpä hän teki vielä toisenkin, aivan siskon näköisen.

Vähän väliä vieraat kipaisivat puutarhaan

hakemaan oksan sitä ja toisen tätä.

Vähän väliä vieraat kipaisivat puutarhaan hakemaan oksan sitä ja toisen tätä. – Mistä sinä tuollaista löysit, toinen kysyi ja käväisi hakemaan omaan kimppuunsa juuri sopivaa täydennystä.

Äiti asetteli kaunista syysmaksaruohon vartta kulhoon ja sanoi, että haluaa asetelman olevan täydellinen. Hän taisi kyllä tarkoittaa täyteläistä, mutta me nauroimme, että täydellinenhän siitä tuleekin. Ei yhtään enempää tai vähempää. Innostus aivan väreili ilmassa ja meillä kaikilla oli niin hauskaa.

Nyt olen oppinut,

että more is more.

Siskoni sanoi, että hänellä on tapana tehdä melko yksinkertaisia kimppuja. Vastasin, että niin minullakin on ollut, mutta nyt olen oppinut, että more is more. Eikä aikaakaan, kun hän huomasi, että ruusun oksa täynnä tummia kiulukoita on juuri se puuttuva piste i:n päällä siinä ensimmäisessä kimpussa. Niinpä hän avasi nauhan ja lisäsi oksan kimppuun. Totesi vielä, että todellakin aina vähemmän ei ole enemmän. Ja silmät loistaen sanoi taas, miten kiva on saada uusia vaikutteita toisilta.

Seurasin suurella mielenkiinnolla kimppujen valmistumista. Kysyin siskoltani, tekisikö hän vielä minun näköiseni kimpun. Hän otti tehtävän innolla vastaan. Hänen mielestään hauskinta on tehdä juuri tällaisia tilaustöitä, jotka haastavat käyttämään luovuutta. Samalla hän ideoi, että olisi mahtavaa, kun tällaisena kukkapäivänä pitäisi tehdä kimppuja toisen antamien raamien mukaan. Ihan parasta olisi, kun jokaisen pitäisi tehdä kimppu käyttäen omaa inhokkikukkaansa.

Tässä tapauksessa kävi niin, että ihastelimme pihlajia, jotka aivan pursuilivat marjoja. Kukaan ei kuitenkaan halunnut valita niitä kimppuunsa. Ne olivat liian tavallisia. Ne eivät olleet lempiväriä. Niitä oli vaikea yhdistää mihinkään. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Oli jännittävää odottaa, millaisen kimpun siskoni tekisi minulle. Olisiko se minun näköiseni? Tuntuisiko se omalta? Jo kasvimateriaalista näin, että kimpusta tulisi juuri minun näköiseni. Ensimmäisenä huomiotani kiinnitti valo, jota toivat valkoinen syysleimu sekä vaaleanpunaiset syyshortensia, pensashanhikki ja ruusut. Lisäksi hän sitoi kimppuun jaloangervoja, purppuraheisiangervoa, pionin ja iiristen siemenkotia sekä kauniita vihreitä oksia, muun muassa pensasmustikkaa ja akileijaa. Kimpun alaosaan hän laittoi kuunliljan lehtiä. Päivänliljan kapeat lehdet hän jätti kauniisti pystyyn ja kietaisi pitkän maahumalanrönsyn kimpun ympäri. Kimppu onnistui täydellisesti.

Eihän meillä kasva eukalyptusta.

Sitten hoksasin, että lehtivarsi onkin etelänherneen.

Katsoessani siskoni keräämää kasvimateriaalia, mielessäni välähti, että eihän meillä kasva eukalyptusta. Sitten hoksasin, että lehtivarsi onkin etelänherneen. Kaunis kuin mikä. En tällä kertaa itse sitonut yhtään kimppua, mutta olin innoissani saadessani vaikutteita ja inspiraatiota. Miten ihania särmäkuisman lehdet ovatkaan asetelmassa. Lehdethän ovat aivan fantastiset. En olisi itse huomannut valita niitä. – Ja mikäs kaunis pikku pompula tämä on, ihastelin ja huomasin sen olevan kukkinut grönlanninhanhikki.

Olen aina kokenut jaloangervon töyhtömäiset kukat jotenkin vaikeiksi kimpuissa, mutta nyt näin, miten luontevasti ne sujahtivat kimpun sekaan tuoden siihen juuri sopivasti elävyyttä.

Äiti mallaili kukkia asetelmiin ja haaveili jo seuraavasta kukkapäivästä. – Tämähän on ihan paras tapa viettää aikaa yhdessä, sanoin ja lupasin järjestää jatkoa. Kaikkein hauskinta on, jos kukkia voi sitoa porukalla. Niin kuin nyt.

Vieraat samoilivat pitkin puutarhaa silmät loistaen

eivätkä malttaneet tulla syömään.

Ja pidot sen kuin paranivat. Olin kattanut iltapalaa pöytään (juustosarvia, leipäjuustoa ja lakkahilloa, herkkusuklaata, omenakaurapaistosta…), mutta vieraat samoilivat pitkin puutarhaa silmät loistaen eivätkä malttaneet tulla syömään. Nuorin tyttäreni tuli kysymään, saisiko hänkin tehdä asetelman. – Tottakai, lupasin ja iloisena hän lähti puutarhavarastoon valitsemaan sopivaa astiaa. ­– Kumpaan tekisin, hän kysyi. – Tee näihin molempiin, vastasin ja niin hän innoissaan meni hakemaan materiaalia.

Ihastuksesta huokaillen katselimme tyttäreni työskentelyä. Hänellä oli aivan omanlaisensa käsiala, kaunis ja herkkä. Hänen elämänsä ensimmäisestä kukka-asetelmasta alkoi muotoutua äärimmäisen suloinen asetelma pieneen kahvipannuun. Toinen, pikkuiseen leikkikattilaan tehty asetelma oli, jos mahdollista, vieläkin kauniimpi. Siinä oli limenvärinen hortensia, vaaleanpunaisia ruusuja, pastellisia pensashanhikkeja, monen sävyisiä vihreitä lehtiä…

Lakkaamatta ihastelimme kimppuja ja analysoimme niiden parhaita puolia. Jokaisesta kimpusta ja asetelmasta löytyi sykähdyttäviä yhdistelmiä.

Jossakin vaiheessa huomasin, että pöydän ääressä notkui myös veljeni. Miehenikin katseli puuhiamme kiinnostuneena ja osallistui ihasteluumme kukista ja kaikkinensa tästä hauskasta iltapäivästä. Tuli siinä puheeksi pihlajanmarjat ja se, miten emme halunneet niitä käyttää. Jouko huomasi, että nehän täydentäisivät loistavasti anopin tekemän asetelman, joka koostui pääasiassa erisävyistä vihreistä. Äiti ja kaikki muutkin innostuivat ajatuksesta ja Jouko sai kunnian asetella muutaman tertun niin tavanomaisia, mutta iloisenvärisiä pihlajanmarjoja. Vaikutelma oli juuri sopiva. Saimme taas todeta ihastellen, miten inspiroivaa on puuhailla porukassa.

Seuraavaan kukkailtapäivään on jo monta innokasta osallistujaa. Jouko alkoi jo ideoida, millaisen pihlajanmarja-asetelman hän tekisi. Luulenpa että kehitysvammainen veljenikin innostuu osallistumaan muutenkin kuin kasvijätteitä pois keräilemällä. Rautalankahäkkyrän käyttö ainakin on niin helppoa, ettei osallistuminen jää taidoista kiinni.

Vieraiden lähdettyä kuopukseni katseli pöydällä olevia kukkamaljakoita. – Kuka tämän on tehnyt, hän kysyi. Sanoin, että siskoni teki sen biojätteeseen menossa olleista kukista. – Aikamoinen taituri sen täytyy olla, kuopus kommentoi. Olin samaa mieltä.

Seuraavana päivänä sain siskoltani viestin, jossa hän sanoi vieläkin tekevänsä kimppuja mielikuvissaan. Ihanaa! Jälkeenpäin sain myös sellaista palautetta, että suurin elämys oli kasvien etsimisen ja löytämisen ilo. Minä nautin, kun näin tuon riemun vieraitteni silmissä ja koko olemuksessa.