VELJENI, LAPIOMIES

Olimme työskennelleet puutarhassa päivällä ja illansuussa. Lapiomies oli kaivanut uoman kulkuväylää varten. Minä olin repinyt peittokurjenpolvia pistokkaiksi, Lapiomies oli tuonut maata päälle. Aina siihen kohtaan missä istutettava pistokas oli. Sama aina uudestaan ja uudestaan.

– Oli kiva tehä, hän sanoi.

Illalla menin hänen huoneeseensa toivottamaan hyvää yötä. Hän nosti päänsä tyynyltä. – Oli kiva tehä, hän sanoi. Tulin niin iloiseksi tuosta lyhyestä, mutta paljon puhuvasta lauseesta. – Oon miettiny. Mä tarviin kahvia välillä. Sitten ei hermostu, hän vielä lisäsi. Sitä samaa olin minäkin miettinyt. Ruoka- ja kahvitauot ovat tärkeitä ja kaikista paras on jakaa työt aamupäivään/päivään ja illansuuhun. Silloin suuretkin kivet irtoavat maasta, kottikärry kulkee ja multa riittää.

Viimeistään silloin kun kottikärryille ei tunnu löytyvän kulkureittiä, mullan riittävyys alkaa huolestuttaa tai maa on liian kovaa, minulla on jo kiire muistuttaa tauosta. Olen oppinut, että tauosta täytyy muistuttaa mieluummin liian usein kuin liian harvoin. Lapiomies ei itse osaa tauon tarvetta tunnistaa/ilmaista. Tai osaahan hän, mutta hän ilmaisee sen omalla tavallaan. Kyselee huolestuneena, riittääkö multa tai mihin kasa saadaan mahtumaan.

Kasvihuone oli Lapiomiehen monivuotinen haave. Nyt upouudessa kasvihuoneessa kasvavat chilit, tomaatit ja kurkut.

Kun taivaalta tipahtaa yksi ainoa sadepisara,

hän sanoo: ”Täällä sataa. Mä meen sisälle.”

On eräs asia, jonka Lapiomies osaa sanoa harvinaisen selvästi. Kun taivaalta tipahtaa yksi ainoa sadepisara, hän sanoo: ”Täällä sataa. Mä meen sisälle.” Hän painaa lapion niille sijoilleen ja häipyy. Aika usein käy niin, että enempää pisaroita ei tule ja minä jään puuhailemaan yksin. Sekin on hyvä. Saan olla omissa ajatuksissani.

Eräänä päivänä kysyin, että innostaisiko häntä kaivaa vähän kuoppia. Hän ei hetkeen vastannut mitään, katseli vain ympärilleen. – On niin epävakaista, hän sitten sanoi. Totta tosiaan, taivaalla näkyi tummia pilviä. Menin sitten puutarhaan yksin.

Parasta työ on silloin kun se on tarpeeksi helppoa. Sillä on selkeä alku ja loppu. Kun ei tarvitse olla epävarma, tekeekö oikein. Esimerkiksi kuopan kaivaminen pionille on sellainen. – Tuu laittamaan ne mausteet, Lapiomies sanoo. Ja minähän tulen. Katson, että kuoppa on tarpeeksi suuri ja sitten laitan luujauhon pohjalle. Sitten täytämme kuopan yhdessä ja muotoilemme kumpareeksi.

Kumpareiden väleihin istutetaan vielä maksaruohoa.

Hänellä on voimaa
kuin pienessä kylässä.

Kun kaikki on hyvin, Lapiomies kaivaa. Hänellä on voimaa kuin pienessä kylässä. Hän löytää pulleat madot ja kiikuttaa ne kanoille. Hän huomaa taivaalla lentävät haukat ja merikotkat. Kauneimmat kivet hän kerää talteen.

Olen oppinut ennakoimaan nälkää, väsymystä ja säätä, mutta yhtä asiaa on vaikea ennakoida. Lapiomiehellä on paljon ystäviä lähellä ja kaukana. Usein hän toivoo, että ystävät tekisivät jotakin hänen kanssaan, lähtisivät valokuvausretkelle tai etsimään pudonneita peuransarvia, kävisivät hänen kanssaan kauppakeskuksessa tai kahvilla, ottaisivat hänet mukaansa mökille tai lastenhoitajaksi… Ja joskus joku lupaa: kolmelta, ehkä huomenna, ensi lauantaina, kahden viikon päästä, lähiaikoina…

Ja Lapiomies odottaa. Hän odottaa niin, ettei osaa keskittyä muuhun kuin odottamiseen. – Onko huomenna lauantai, hän kysyy aina uudestaan ja uudestaan. Hän seisoo kellon edessä ja odottaa, milloin viisari on kolmen kohdalla tai mikä muu aika sitten pitää ollakaan. Sitten se saattaa tapahtua. Tulee lauantai, mutta ystävälle onkin ilmaantunut este. Tapaaminen täytyy siirtää. Tulee pettymys. Suuri.  Musta. Käsittämätön.  Mutta onneksi siitä pääsee yli kun me olemme lähellä.

Ensimmäiset chilit ovat jo valmiita. Isosisko kasvatti hyvät taimet. Pikkusiskolta tuli tomaatintaimia. Minä autan niiden hoitamisessa. 

– Nyt voi löytää sarvia, Lapiomies sanoo. Luonnosta pitävät ystävät ovat niin kertoneet. – Minkä merkin mä voisin laittaa metsän reunaan, että mä osaisin takaisin, hän kysyy. – Oi, et voi mennä yksin sellaiseen paikkaan, josta et osaa takaisin, vastaan. Sinne pitää saada joku kaveri.

Onneksi kavereita löytyy. Luotettavat ystävät Lapiomies tunnistaa jo kaukaa. Sitten hän pyytää puhelinnumeron ja kuvan. Kuva on tärkeä, sillä hän ei osaa lukea. Ystäville jaetaan Instagram-tilin osoite, lähetetään ääniviestejä sekä itse tai riistakameralla otettuja kuvia peuroista, jäniksistä, jopa ketuista ja ilveksistäkin.

Kanat ja muut eläimet ovat tärkeitä.

Ja se kun voi sanoa jollekin,

että menen nyt ulos.

Tietää, että joku pitää huolta.

Lapiomies on onnellinen kun hänellä on ystäviä ympärillä ja mielekästä tekemistä. Hän nauttii siitä, että saa olla avuksi jollekin. Se, että tietää mitä tapahtuu, on tärkeää. Se luo turvallisuutta. Ja se kun voi sanoa jollekin, että menen nyt ulos. Tietää, että joku pitää huolta.

Sekin on tärkeää, että jotkut asiat tapahtuvat aina samalla tavalla. Yksi sellainen on saunan lämmitys. – Onko kello jo seitsemän, Lapiomies kysyy. Se tarkoittaa, että joko pääsisi lämmittämään saunaa. Pian tuli ritisee kiukaan pesässä. Joka ilta.

P.S. Luin jutun Lapiomiehelle ja kysyin luvan sen julkaisemiseen. – Miltä juttu kuulosti, kysyin. – Hyvältä, hän vastasi ja antoi luvan. Sain jo uuden juttutilauksen. Hän toivoi, että kirjoittaisin peuroista, ketuista ja ilveksistä. Sellaisen, jossa olisi kuvat mukana ja jonka hän voisi lähettää kännykällä kaikille ystävilleen.