PÄIVÄN LINTU: K

Sarja hauskoista tai muuten vain mielenkiintoisista lintujutuista jatkuu. Sarja etenee siinä tahdissa, kun satun lintuhavaintoja tekemään. Kevään vilkkaimpana aikana pyrin löytämään ns. päivän linnun. Päivän linnun löytäminen on aina yhtä jännittävää. Mitä enemmän päiviä kuluu, sitä haastavammaksi se muuttuu. Päivän lintu ei nimittäin voi olla mikä tahansa tirppa, vaan minun pitää kuulla tai nähdä se ja olla aika varma lajista. Tieteellistä tarkkuutta en tavoittele, tärkeintä on löytämisen riemu.

Päivitykset teen sivuille, jotka löytyvät yläpalkista. Kuvat ovat Pixabaysta, ellei muuta ole mainittu.

KALALOKKI

Pikkulinnut ovat aika hiljaa. Kauniit kalalokit käväisevät pellolla kirkumassa ja matoja syömässä. Luen netistä, että kalalokit ovat erilaisia kuin muut lokit. Ne eivät viihdy suurissa parvissa kuten muut. Ne muuttavatkin pienellä porukalla. Kumma juttu. Opin, että kalalokki haluaa tehdä pesänsä avoimelle, näkyvälle paikalle. Kuulostaa aluksi oudolta, mutta lokki ei halua tulla yllätetyksi. Niinpä. Kauempana vahtivuorossa seisova puoliso on valmiina puolustamaan pesää valehyökkäyksin ja ulostepommituksin.

KELTASIRKKU

Oloni on kuumeinen, ja vietänkin koko päivän sohvalla maaten. Iltapäivällä tokenen lääkkeen avulla sen verran, että pääsen hetkeksi ulos. Keltasirkkuhan se siellä reippaasti lurittelee. Monet sanovat, että keltasirkun laulu kuulostaa siltä kuin se laskisi seitsemään. Minun korvaani se kuulostaa kitiseviltä ketjuilta ja lopussa kuuluu ”Jii-haa!” Päästiinpä vihdoin matkaan!

Päätän mallailla betoniset polkulaatat paikoilleen. Sen jälkeen on aika tulla sisälle sairastamaan ja samalla tutustumaan keltasirkun elämään.

Saan vastauksen kysymykseen, jota en ole tajunnut koskaan aiemmin edes kysyä: ”Mitä yhteistä on keltasirkulla ja hevosella?” Niillä on sama lempiruoka, nimittäin kaura. Kesällä keltasirkulle maistuvat myös ötökät ja kastemadot, mutta talviruokintapaikkojen suosikkiruoka on kaura.

Keltasirkku voi ensi alkuun vaikuttaa tavikselta, mutta ehei. Lintujen munat ovat tavallisesti enemmän tai vähemmän pilkullisia, mutta keltasirkun munat ovat suorastaan taidetta. Kun kuvioita katsoo tarkasti, tulee mieleen kalliomaalaukset tai primitiivinen taide miniatyyrimittakaavassa.

Ihan tavallista ei ole sekään, että keltasirkku on ollut pitkään vahva ehdokas Suomen kansallislinnuksi. Lopulta tittelin vei kuitenkin laulujoutsen. Se tässä sirkussa sentään on tuiki tavallista, että vain koiras on kirkkaan värinen. Kirkkaankeltaisessa takissa on hauska istuskella tolpan päässä seurailemassa maailman menoa. Naaras on huomaamattomampi, mikä sinänsä onkin viisasta. Saa hautoa rauhassa kenenkään häiritsemättä.

KIRJOSIEPPO

Istun taas tuntikausia lintujen kielen intensiivikurssilla. Ja mikäpä onkaan istuskellessa aamuauringon paisteessa. Aluksi kerrataan helppoja ääniä, kuten kuovin, räkättirastaan, haarapääskyn, västäräkin, kiurun ja variksen. Pian siirrytään haastavampiin tehtäviin.

Tänään aiheena on erityisesti kirjosiepon ja pajulinnun visertelyjen erottaminen toisistaan. Tehtävä olisi helppo, jos näkisin laulajat, mutta puiden lehtien välistä en näe vilaustakaan. Kirjosiepon se säkeistö, jonka lopussa kuuluu ’kvik-kvik’, on aika helppo. Tänään opin, että sen yhdessä säkeistössä kuuluu ’tiitü-tiitü…’. Sen sijaan niitä muita lurituksia en millään muista. Jotenkuten hahmotan, että pajulintu laulaa ’titi-tyytyytyy’ ja lurittelee paljon muutakin.

Tällä kurssilla edetään niin nopeasti, että pää menee pyörälle. Nyt tuohon kaikkeen liverryksien sekametelisoppaan lisätään vielä viherpeipon, rautiaisen, peipon, kottaraisen ja monen muun linnun äänet.

Välillä tehdään kirjallisia tehtäviä. Perehdyn lempilintuni, kirjosiepon, elämään tarkemmin. Se on kauneimpia lintuja mitä tiedän, mutta kaikilla meillä on omat myrkkymme. Kirjosiepolla se on röyhkeys. Se saattaa vallata itselleen sinitiaisen pesän munineen/poikasineen päivineen ja vieläpä siinä vaiheessa, kun se on nähnyt pesimisen onnistuneen hyvin tässä pesässä. Se hämää sinitiaista tuomalla pesään munien päälle muutaman männyn kaarnan palasen, jotta sinitiainen ei tunnistaisi pesänsä. Silloin tällöin asunnonvaltauksesta tulee raivokas yhteenotto, josta voi seurata traagisia uutisia.

Koiraat pitävät jalkavaimoja ja jättävät ne yksin ruokkimaan poikasiaan. Koiras saattaa hankkia pari jalkavaimoa ja palaa sitten hoitelemaan ensimmäisen rouvansa kanssa poikasiaan. Ei ihme, että kotikoloille on kovasti tarvetta, vaikka naaras hoitaakin kodin sisustuspuolen. Eivät naaraatkaan mitään puhtaita pulmusia ole, saattavat nekin tehdä syrjähyppyjä. Kukahan nämäkin suhdekoukerot on selvittänyt?

Nyt vielä muotoilen Älypenkin istutuskuntoon. Mallaan pallotuijat kuoppiinsa ja kastelen. Juuri sillä hetkellä tapahtuu jotakin ihmeellistä: kirjosieppo seisahtaa sähkärini käsinojalle. Pieni, suloinen nappisilmä. Kerrassaan ihana! Seisoo ja katselee minua silmiin. Minä katson sen virheetöntä höyhenpukua. Saan rauhassa tarkastella jokaista höyhentä erikseen. Katselen sen varpaita. Lintu kääntelee päätään ja katsoo minua toisesta suunnasta silmiin ja taas toiselta puolelta. Sillä ei ole mitään kiirettä pois. Silmäkulmani kostuu katsellessani tuota pikkuruista ihmettä. Että minä sain tällaisen tilaisuuden!

Koitan olla liikkumatta. Juttelen linnulle aivan hiljaa. Se ei säikähdä ääntäni. Korjaan varovasti käteni asentoa ja silloin lintu lehahtaa pois.

Ihmeellistä, että olin juuri vähän aikaa sitten katsellut netistä kirjosiepon kuvia. Olin haikeana ajatellut, etten ehkä koskaan saisi luonnossa nähdä sen upeaa höyhenpukua. Olin harmitellut, etten pysty käyttämään kiikaria, enkä siksi näkisi lintua kovin hyvin. Ja sitten tapahtuu tällainen! Lintu jättää minulle muistoksi kakkakikkareen. En malta siivota sitä pois.


KIURU

Lämpömittari hipoo hellelukemia. Lintujen äänet ovat kovasti vaienneet, mutta kiurun liverrys kuuluu korkealta taivaalta. Minusta se kuulostaa siltä kuin kiurulla olisi niin paljon sanottavaa, että kieli meinaa mennä solmuun. Olen monesti sekoittanut kiurujen ja pääskyjen äänet. Ei ihme, sillä kiuru matkii muun muassa haarapääskyä, metsävikloa ja liroa.

Olin kuvitellut, että kiuru viihtyisi lähinnä ilmassa, mutta enimmäkseen se oleskelee maassa. Kulkee lähinnä kävellen tai juosten. Laululennon koiras esittää korkealla ilmassa, laskeutuu pikkuhiljaa alemmas ja pudottautuu lopulta maahan kuin kivi. Ohhoh!

Saan tietää, että kiurun nimi kuten monen muunkin linnun nimitys on onomatopoeettinen. Ennen vanhaan kiurua kutsuttiin leivoksi. – Miks leivo lennät Suomehen, hyräilen.


KIVITASKU

Hetkinen...  


KORPPI

Pihapiirissä on hiljaista. Järven suunnalta kuuluu ainakin lokkien ääniä. – Tuo on ihan varmasti korppi, havahdun ja napsautan nauhoituksen päälle. Korppihan se. Ajat ovat muuttuneet, kun tämän erämaiden aran linnun voi havaita jo asutuksen lähelläkin. En tosin ihmettele, että korppi on valinnut elinympäristökseen syvän korpimetsän, sillä vanhoilla korpeilla on kesällä täydellinen sulkasato. En minäkään ilman vaatteita ihmisten ilmoilla liikkuisi.

Korppi on älykäs lintu, joka osaa ihmeellisiä asioita. Se lentää vaikka vatsa vasten taivasta. Ne voivat oppia matkimaan ihmisen puhetta ja koiran haukkumista. ’Kronk kronk’ -äänien lisäksi sillä on myös sointuvia ääniä. Ennen muinoin nuo haaskalinnut osasivat seurata armeijoita ja odottaa taisteluissa menehtyneiden ruumiita. Taito sekin.

Hämmästyttävää on, että nuoret korpit leikkivät ja osaavat tehdä itselleen leluja katkomalla vaikkapa tikkuja. Ne kisailevat keskenään, vetävät toisiaan sulista sekä ojentelevat toisilleen tikkuja ja kiviä. Olisivatpa pikkulapset ennen muinoin tienneet tämän. Tottelemattomia lapsia nimittäin peloteltiin, että elleivät he ole kunnolla, niin musta korppi tulee ja hakee heidät pois. Pari päivää korppien seurassa olisi saattanut olla hauska seikkailu – kunhan korppi olisi lopulta kyllästynyt ja tuonut takaisin.

KOTTARAINEN

’Barbara Mitchel’ on houkutellut minut suunnittelemaan matkan Turkuun. – – – Nyt kotimatkalle Salon kautta. – – – Pysähdymme Perttelin kirkolla. Olen onnellinen tunnistaessani nurmikolla kävelevän kottaraisen.

Kotona etsin tietoja kottaraisesta. Olen luullut sen olevan pikimusta, mutta oikeasti musta hohtaa sateenkaaren väreissä. Loppukesällä sulkasadon jälkeen höyhenten vaaleat kärjet luovat vaikutelman, että linnulla olisi neulepaita päällä. Kottarainen on taitava matkimaan toisten lintujen ja nisäkkäiden ääniä sekä mekaanisia ääniä, esimerkiksi junan pilliä. Voih, en ole oppinut vielä sen peruslauluakaan saatikka sitten kymmeniä variaatioita. Tuskin edes erottaisin jäljitelmää aidosta.


KULORASTAS

Lintujenkielenkurssin ekaluokka on lähtenyt mukavasti käyntiin. Tänään tunnistan peipon. Palokärjen kirkaisua luulen fasaaniksi, mutta niin pienestä ei pidetä. Erään kauniin lurituksen tunnistan rastaan lauluksi ja tiedän, että räkätti tai mustarastas se ei ainakaan ole. Opettajani kertoo sen olevan 87 % varmuudella kulorastas.

Nyt minulla onkin hyvä syy tutustua kulorastaaseen, vaikka en päässytkään näkemään tuota arkaa lintua. Ja totta puhuen, jos olisinkin nähnyt vilauksen siitä, tuskin olisin erottanut sitä laulu- tai mistään muustakaan rastaasta. Olisi kuulemma hyvin erottanut valkoisista kainaloista! No, onneksi valokuvista näen sen kauniin pilkullisen villapaidan ja harmaanruskean bleiserin. Aika tyylikäs.

KUOVI

–Kuuoooooviiiii-trrrrrr, kuuluu mahtipontinen linnun ääni tuulen huminan yli. Kuovihan se siellä, helposti tunnistettava laji niin äänen kuin ulkonäkönsäkin perusteella. Katson netistä, mitä tästä kauniista linnusta kerrotaan. Jopas nyt jotakin: kun kuovi on muninut ja poikaset ovat kuoriutuneet, niin äiskä ottaa ja lähtee! Mieli tekee Brittein saarten tai Ranskan rantamaisemiin. Jättää iskän pärjäilemään jälkikasvunsa kanssa omin nokkineen. Toki kuovi-isä hommansa osaa, modernina isänä on osallistunut hautomiseenkin. Poikaset osaavat etsiä oman ruokansa itse, kunhan isä vähän perään katselee.

Vähän haikeaa ajatella, että naaraat ovat ehkä lähteneet jo näihin aikoihin. Eivät isä ja lapsetkaan kauan täällä viihdy, heinä-elokuussa nekin muuttavat pois. Sellaista on elämä.


KURKI

Syön aamupalani seuraillen kahta kurkea pellolla. Siinä ne seisovat vastakkain ja katselevat, välillä sukivat höyheniään. Erikoista nähdä kurjet tähän aikaan olohuoneen ikkunasta. Yleensä ne pysähtyvät meillä vain muuttomatkallaan. Toivottavasti niiden pesintä ei ole mennyt pieleen. Sattuipa sopivasti, sillä tänään olemme lähdössä vierailulle Laukon kartanoon, Klaus Kurjen kuuluisiin maisemiin. 

Luen, että kurki on noin metrin korkuinen ja sen siipien kärkiväli on pari metriä. Komean kurjen näkeminen sykähdyttää erityisesti keväällä: talvi on vihdoin ohitse. Syksyllä puolestaan äänekkäät kurkiaurat saavat mielen haikeaksi.

Opin, että yhden kurjen näkeminen pellolla tarkoittaa pesintää. Jos sen sijaan näkee kurkiparin pellolla, niiden pesintä on epäonnistunut. Voi ei! Kurjet ovat puolisoilleen uskollisia koko elämänsä ajan. Yhdessä rakentavat pesänsä ja hautovat munansa. Ruokansa poikaset oppivat hakemaan itse pian kuoriutumisensa jälkeen, joten vanhempien tehtäväksi jää perään katsominen.


KUUSITIAINEN

Istun metsän laidassa tarkkailemassa lintuja. Kuusen latvassa lentelee kaksi pikkuruista, vatsapuolelta vaaleaa lintua. Kaiken sirkutuksen sekamelskasta en erota niiden laulua, mutta olen aika varma, että ne ovat kuusitiaisia. Kävyllä istuessaan ne näyttävät todella pieniltä – eikä ihme, sillä tuo tiaisista pienin painaa vain parin sokeripalan verran.

Niiden elämä kuusen latvassa näyttää iloisen huolettomalta, mutta se on vain julkisuuteen näkyvä puoli. Syksyllä, kun minä en ole niitä näkemässä, tuo touhukas lintu varastoi talveksi kuusenoksien kätköihin havupuiden siemeniä ja hyönteisiä. Esimerkiksi kirvoista se tekee taitavasti pienen pallon ja kiinnittää sen neulasten varaan. Tutkijat ovat laskeneet, että yksi kuusitiainen piilottaa syksyn aikana noin 50 000 siementä. Se tarkoittaa keskimäärin yhtä siementä joka toinen minuutti koko valoisan ajan. Sillä työtahdilla jäävät kyllä somepäivitykset tekemättä.

KÄKI

Puut ovat jo täydessä lehdessä, taivaalla on kesäisiä kumpupilviä ja käki kukkuu. Niin idyllistä! Idyllissä on kuitenkin särönsä. Tuntuu pahalta, että käki hoidattaa omat poikasensa pikkulinnuilla. On vaikeaa ymmärtää luonnon järjestystä. Luotan kuitenkin siihen, että Luoja on tämänkin näin hyväksi nähnyt. 

Ei ole sattumaa, että käki munii nimenomaan sen lajin pönttöön, jonka hoidettavana on itse kasvanut. Munatkin ovat sävysävyyn adoptioemon munien kanssa aina riippuen siitä mitä lajia kasvatusvanhemmat ovat olleet. Sekin on hämmästyttävää, että käen poikanen ”osaa” työntää muut munat tai poikaset pois ja vaikka poikanen on kasvanut vieraan lajin pesässä, se osaa etsiä itselleen oikean lajin puolison. Ihmeellistä!


KÄPYTIKKA

Tämän päivän lintuni on käpytikka. Kuulen sen rummutuksen ja sovellus tunnistaa lajin. Yllätyn, että olen aina luullut käpytikkaa palokärjeksi. Tuntuu vähän pahalta, että käpytikka saattaa syödä toisten lintujen poikasia. Toisaalta se auttaa muita kolopesijöitä hakkaamalla vuosittain uuden pesäkolon itselleen, jolloin vanha kolo jää toisten käyttöön.