KIRKKAANKELTAINEN

On niitä puutarhaihmisiä, jotka rakastavat kirkkaankeltaista. Sitten on niitä, jotka eivät halua puutarhaansa yhden yhtä kirkkaankeltaista kukkaa. Niitäkin on, jotka yrittävät opetella pitämään keltaisista kukista ja niitä, jotka eivät tiedä, pitävätkö keltaisesta vai eivät. On varmasti niitäkin, joille on ihan sama.  On varmasti vielä vaikka minkälaisia muitakin ihmisiä.

Niitäkin on, jotka yrittävät opetella pitämään keltaisista kukista

ja niitä, jotka eivät tiedä, pitävätkö keltaisesta vai eivät. 

Tarha-alpi on kuin aurinko vesiaiheen äärellä.

Minusta tuli

kirkkaankeltaisen

vieroksuja.

 Ensimmäisessä puutarhassani kukkien värillä ei ollut kauheasti väliä, kunhan oli jotain vihreää, sillä maa oli paljas ja käteni syyhysivät päästä istuttamaan. Sain monia erilaisia kirkkaankeltaisia kukkia: kevätvuohenjuurta, tarha-alpia, rönsyansikkaa, kultapalloja... Ostin keltaisia kulleroita ja päivänliljoja. Sitten minusta alkoi tuntua, ettei keltainen olekaan minun värini. Minusta tuli kirkkaankeltaisen vieroksuja.

Särmämaksaruoho pienenä plänttinä antaa mukavan vaikutelman kivikossa muiden kivikkokasvien keskellä.

Tunsin jopa pienoista syyllisyyttä siitä, että olen näin kranttu. Syyllisyyteni kasvoi kun luin Joan Marblen kirjasta Puutarha Italiassa, että jos kiellämme jonkin värin puutarhassa, vaikutus on sama kuin kieltäisimme värit impressionistisesta maalauksesta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että impressionistit saavat minun puolestani pitää värinsä, mutta minä suosin muita värejä kuin kirkkaankeltaista. Toisaalta tuo lohdutti minua. Ilmiöhän taitaakin olla universaali.

Näitä pohtiessani huomasin, ettei kotimme sisustuksesta etsimälläkään löydy kirkkaankeltaista. Miksi siis suostuttelisin itseni sisustamaan puutarhani keltaisin kukin? Toki kukaan ei ole koskaan moittinut minua keltaisen hyljeksinnästä. Se on ollut vain oma hassu tunteeni.

Itsestään kylväytyvät värililjat ovat minulla useimmiten kirkkaankeltaisia. Poimin ne aina maljakkoon.

Tunne oli kuin silloin,

kun olin konmarittanut tavaroitani ja

jättänyt jäljelle vain ne, jotka tuottavat minulle iloa. 

Heitin vapain mielin hyvästit kirkkaankeltaiselle rönsyansikalle, piiskulle ja suikeroalpille. Tunne oli kuin silloin, kun olin konmarittanut tavaroitani ja jättänyt jäljelle vain ne, jotka tuottavat minulle iloa. Jotain keltaista silti jäi. Rakastan kalvakankeltaisia kukkia kuten ’New Moon’-tarhakulleroita. En viitsinyt poistaa kirkkaankeltaisia päivänliljoja, joiden tilalle minulla ei olisi ollut mitään. Jättipoimulehdistä nautin, koska miellän niiden kukinnan limen väriseksi, en niinkään keltaiseksi.

Kullero 'New Moon' on yksi lempikukistani.

Viime kesänä tapahtui kuitenkin jotakin yllättävää. Valkoiset ’Jan van Leeuwen’ –pionit, joissa on kirkkaankeltaiset heteet, sekä vaaleanpunaiset ’Sarah Bernhardt’ –pionit ja kirkkaankeltaiset päivänliljat kukkivat yhtä aikaa. Näky oli vaikuttava. Ajattelin, että jospa sittenkin pidän kirkkaankeltaisesta.

'Jan van Leeuwen' on yksi suosikkipioneistani.

Kirkkaankeltaista pidetään pirteänä, iloisena ja reippaana värinä. Väri liitetään usein positiivisuuteen, onnellisuuteen, lämpöön ja viisauteen. Kuitenkin keltainen viestii myös vaarasta.

Minulle kirkkaankeltainen väri viestii

voikukista ja niiden aiheuttamasta jokakeväisestä riesasta.

Minulle kirkkaankeltainen väri viestii voikukista ja niiden aiheuttamasta jokakeväisestä riesasta. Siksi minulla on nollatoleranssi alkukesän kirkkaankeltaisille kukille. Ainoastaan kirkkaankeltaisten kulleroiden edessä olen heltynyt.

Yhä edelleen nypin kehäkukan kirkkaankeltaisia terälehtiä ja mietin: ”Rakastan, en rakasta vai rakastanko sittenkin kirkkaankeltaisia kukkia?”