PUUTARHANI JA MINÄ Marraskuussa

Marraskuun 4. päivä

Olen innoissani, kun olemme varanneet aikaa viettääksemme päivän loman Lahdessa. Monen sateisen ja harmaan päivän jälkeen aamu valkenee kirkkaana ja kauniina. Menomatkalla saan haettua loput puuttuvat lasihelmet.

Lahden kauppahalli ei ole saanut tilaa matkailumarkkinoinnin sivuilla. Onneksi Jouko huomaa sen sattumalta. Kauppahalli on pieni, vain yhden käytävän suuruinen, mutta viihtyisä ja täynnä asiakkaita.

Olen suunnitellut, että lounaan jälkeen menisimme historialliseen museoon, joka sijaitsee hulppeassa kartanossa, kuin linnassa. Olen lukenut, että kartanoa vastapäätä on Vesijärven puisto ja siellä pohjoismaiden suurimmat vesiurut. Alueen täytyy olla upea. On varmasti hienoa käveleskellä kartanon puutarhassa. Täytyyhän sellainen olla, vaikka ei puutarhaa matkailusivuilla erityisesti mainittukaan.

Suuntaamme siis vanhalle linja autoasemalle, jossa toimii viihtyisä ravintola nimeltä Kaarlo Social. Paikka on tyylikäs, palvelu ylenpalttisen ystävällistä, buffetpöytä täyteläinen ja sali täynnä asiakkaita. Välimerellinen ruoka on hyvää, mutta ei yllä minun suosikkilistani kärkeen kuitenkaan.

Kartanoa vastapäätä todellakin on vesiurut, mutta kukaan ei ollut huomannut mainita, että siinä välissä on urheilustadion! Voi, tätä päättäjien järjenjuoksua! Suotta Lahtea ei pidetä urheilukaupunkina; urheilu menee kaiken muun edelle.

Vesiurut ovat komeat, vaikka näin marraskuussa ei musiikkiesityksiä olekaan. Kävelemme hetken Pikku-Vesijärven rantamaisemissa, mutta iltapäivä on jo pitkällä. Aiomme ehtiä vielä Hollolaan ennen auringonlaskua.

Hollolan vanhan kirkon miljöö on viehättävä, vaikka ei täysin nykyajan kosketukselta ole välttynytkään. Keskiajalta peräisin oleva kaunis kirkko on käsittämättömän jyhkeä. Miten noin suuret kiven järkäleet on voitu nostaa noin korkealle sen aikaisilla menetelmillä? Katto on jyrkkä ja korkea. Sinne vievät piiiitkät tikkaat. – Jos noita tikkaita kiipeäisi ylös, niin varmasti jo puolivälissä tuntuisi, että taivas on vastassa, hämmästelen Joukolle.

Haluan nähdä vanhan pappilan pihapiirin sekä entisen kanttorilan. Kanttorin käytössä ollut talo on nykyään taiteilijan ateljee. Ihanaa, että ne ovat säilyneet. Niiden lähettyvillä oleva vanha, pärekattoinen kunnantupa on käytössä ravintolana.

Auringon laskiessa katselemme vielä hautausmaata. Kynttilämeri näyttää varmasti upealta näillä rinteillä. Hautausmaata sanottiin netissä puutarhamaiseksi ja se todellakin pitää paikkansa. – Millainen tämä mahtaakaan olla kesällä, mietiskelen ääneen.

Viimeinen nähtävyytemme on museolentokone Hanssin-Jukka Tuuloksen kauppakeskuksessa. Tähän aikaan näyttely on suljettu, mutta on mukava nähdä tuo ainutlaatuinen kone lentokonehallin suurten ikkunoiden läpi.

Marraskuun 6. päivä

Aamu valkenee kirkkaana ja kauniina. Nyt äkkiä ulos! Teen pikku homman sieltä ja täältä: kuolleet oksat tuija-aidasta, ruskeat syysleimut alas, vähän rikkoja. Tarkistan katteet. Valokuvaan ja nautin.

Marraskuun 7. päivä

Betonilaattojen tuotantolaitos kolahtaa käyntiin viimeisen kerran ennen talvitaukoa. Valan loput neljä laattaa poluille. Mukavaa, kun saan kaikki valmiiksi.

Marraskuun 8. päivä

Märkää on ja harmaata. Kanalassa sen sijaan tunnelma on lämmin ja kotoisa. Pikkuiset tulevat heti vastaan, kun menen ovelle. Ovat tottuneet, että minulla on niille jotakin syötävää. Ne ovat yllättävän kesyjä. Nuorikot näyttävät suloisilta minikanoilta ja -kukoilta. Kukoilla on jo suuret harjat ja komeat pyrstösulat, mutta ainoastaan Elmeri on melkein Lyydian kokoinen. Lyydia tepastelee niiden keskellä pää pystyssä.


Marraskuun 11. päivä

Taitaa olla viimeinen puutarhapäivä; aika harmaa, mutta lämmin. Pian taitaa olla jo pakkasta. On aika tuoda ruohonleikkuurobotit sisälle pestäviksi. Katan tuijan pahvilla. Jouko silppuaa haketta. Vilpas viimeistelee uoman keväällä istutettavalle koivuangervoaidalle.

Nostan terassin perennaruukut seinustalle makaamaan. Leikkaan katajan ruskettuneet tupsut – ne, jotka olisin halunnut leikata jo keväällä, mutta en ehtinyt. Vien loput puutarhatavarat pesuun.

Kello ei ole vielä kolmea, mutta alkaa hämärtää. Ehdin vielä tyhjentää ruokakompostorit. Viimeisten lapiollisten aikaan aurinko tulee yllättäen esiin ja valaisee koko pihapiirin. Aika huikea päätös puutarhakaudelle!


Marraskuun 12. päivä

Ulkona on märkää ja tuulista. Tuulen kohina kuuluu sisälle asti. Minä istun sisällä, piirrän ja laulan. Piirrän kukkia, paaaaljon kukkia, lintuja ja perhosia. Väritän ne kirkkailla väreillä.


Marraskuun 14. päivä

Aurinko tulvii ikkunoista. Ehdin ilahtua, että voisin keksiä ulkona vielä jotakin puutarhapuuhaa tälle päivälle. Yhtäkkiä ilma on sakeana lumihiutaleista. Mikäpä siinä; minä istun ja piirrän.

Piirrän kokonaisen puutarhan täyteen tulppaaneja, ruusuja, päivänliljoja ja kaikkea muutakin ihanaa – ja ne kukkivat kaikki yhtä aikaa. Eikä puutarhassa kasva yhtään rikkaruohoa.

Marraskuun 17. päivä

Lyydiaa ei kerta kaikkiaan voi huijata. Tiedän sen, mutta sitkeästi yritän. Vien Lyydialle ja pikkuväelle kaksi ruokintatikkua täynnä omenaa. Rasiassa on vielä lisää omenanpaloja yläkerrassa kököttäviä rouvia varten. Piilotan muutaman omenanpalan kouraani ja yritän hämätä antamalla rasian omenoineen alakertaan. Lyydia ei anna periksi. Välitasolla (siitä on helppo seurata sekä ala- että yläkerran ruokatilannetta) se odottaa kourassani olevia omenoita niin pitkään, että luovutan. Tunnustan tappioni ja laitan loput omenat ruokakuppiin yläorren alle. Lyydia on maksimoinut hyödyn: nyt se tietää saavansa lapsukaisilleen kaiken.

Kyykin katselemassa alakerran touhuja. Huomioni kiinnittää ennenkuulumaton kotkotus ylätasolta. Elmeri siellä touhottaa omenanpalojen äärellä ja houkuttelee kanoja syömään. En arvannut, että noin nuori kukko alkaa jo huolehtia kanoista.

Kerron tapauksesta Joukolle, joka toteaa kukon jo kiekuneenkin. Ei ole vain huomannut sanoa siitä minulle. Kiekujan täytyy olla Elmeri.


Marraskuun 27. päivä

– Se pieni kukko, jolla on pronssin värinen kaula (Meelik), kiekui tänään kello 7.30, Jouko ilmoittaa. – Sen ääni oli säröilevä, hän jatkaa. Ahaa, tätä vähän epäilinkin. Elmeri on siis se, joka kiekuu sointuvasti. Olen ollut havaitsevinani, että Lyydia taitaa pikkuhiljaa vieroittaa lapsukaisiaan. Nyt saan vahvistuksen siihenkin asiaan: Lyydia ei kutsu tipusiaan syömään, vaan ajaa nokallaan lapsukaiset kauemmaksi saadakseen syödä itse rauhassa. Tipuaika on virallisesti ohi. Pikkuiset ovat täyttäneet juuri neljä kuukautta.