PUUTARHANI JA MINÄ Maaliskuussa

Maaliskuun 2. päivä

Poikani keskustelevat siitä, voiko takatalvea tulla, kun oikea talvi ei ole kunnolla alkanutkaan. Minä puolestani olen sitä mieltä, että nyt on etukevät. Kevät vain rynnii hetkeksi talven edelle. Tiedän kuitenkin, että talvi palaa vielä.


Maaliskuun 11. päivä

Viiletän ponnari heiluen ja kura roiskuen pitkin kuoppaista soratietä. Jouko joutuu pistämään juoksuksi pysyäkseen vauhdissa mukana. Mikäpä tässä on ulkoillessa, kun on alla uusi menopeli, sähköpyörätuoli. Puutarhassa puolestaan täytyy kulkea kieli keskellä suuta. Polut ovat sulia, mutta ne ovat kapeita ja mutkaisia. Onneksi ei ole mihinkään kiire.

Floora on vihdoin saanut valmiiksi uuden mekkonsa. Floora oli sittenkin päättänyt pitäytyä klassisessa mallissa, ruskeankirjavassa. On se upea: säihkyvän puhdas ja sileä.

Kanat ovat jo orsilla, kun käyn toivottamassa niille hyvää yötä. Päitään kallistellen ne kuuntelevat jutteluani ja katselevat minua suloisilla nappisilmillään. Voi miten ihania ja rakkaita ne ovatkaan!


Maaliskuun 12. päivä

Mitään enempää en osaisi toivoa: ohut lumikerros peittää maan, aurinko paistaa, linnut laulavat aivan niin kuin lapsuudessani. Ulkoillessani saan punaiset posket. Ruokapöydällä loistaa iloinen tulppaanikimppu. Nyt on kaikki palaset kohdallaan, ajattelen.

Iltapäivällä kiertelen Joukon kanssa kaupassa. En ole tullut ostamaan puutarhahanskoja, mutta yhtäkkiä ne ovat edessäni. Kokonainen hyllykkö pullollaan valkoisia hanskoja, joita olemme joka kevät etsineet kissojen ja koirien kanssa. Olisin valmis maksamaan kahdesta parista melkein saman hinnan, jolla nyt saan niitä tusinan. Ostan hanskat koko kesän tarpeisiin. Kassalla hävettää, mutta suu pyrkii korviin asti. – Nyt on kyllä kevätfiilis, totean Joukolle, joka hanskoja keväisin etsineenä ymmärtää tunteeni.


Maaliskuun 14. päivä

Ai että, pihaan on ilmestynyt ensimmäinen peräkärryllinen risuja. Kyllä nyt elämä hymyilee! Pojat ovat käyneet kaatamassa puita ja saavat tuoda oksat kotiin. Tuntuu jo vähän kesältä. Melkein kuulen oksasilppurin yksitoikkoisen äänen korvissani ja näen hakkeet pensaiden katteena.


Maaliskuun 15. päivä

Olen saanut viestin, jonka lähettäjäksi olen merkinnyt Thüringenin kääpiöpartakana. Jännittävää. Viestissä on kuva kahdesta kauniista kukosta. Toinen kukoista kiekuu jo. Tekisi mieli hakea kukko saman tien, mutta täytyy malttaa vielä hetki.


Maaliskuun 17. päivä

Peräkärryllinen risuja oli vasta alkusoittoa. Tänään koko metsän reuna täyttyy rangoista ja risukasoista. Jouko harmittelee risukasojen tuomaa sotkua. Ei haittaa, näistähän minä olen haaveillut. Teini naurahtaa, että äiti olisi iloinen risuista joululahjanakin. Niin olisinkin.


Maaliskuun 22. päivä

Ah, miten keväinen päivä: aurinkoinen, tyyni ja yllättävän lämmin! Kuovi patsastelee pellolla. Joutsenparikin on saapunut. Kuljeskelen puutarhassa pitkin päivää altistaen itseäni uusille ideoille. Tekee jo mieli betonijauheostoksille. En vielä tarkkaan tiedä, mitä betonista tekisin. Pääsiäismunia ainakin.

Haen kasvihuoneesta korin. Voisin koota siihen sommitelman kukista, sammaleesta, pajunoksista ja betonimunista. Tunnen, miten inspiraatio kuplii sisälläni.


Maaliskuun 23. päivä

Ensimmäiset krookuksen nuput Kanalan kolmiossa hätkähdyttävät. Aikaisin ovat nousseet. Tervetuloa vain, minäkin olen valmiina kevääseen! Pääsiäispöydän kattaussuunnitelmat ovat jo hyvässä vauhdissa.


Maaliskuun 24. päivä

Tänään katselen kaikkea muottisilmälasien läpi: litran maitotölkki sopii kukkamaljakolle, sinappipurkista tulee kaunis kynttilänjalka, pahvilaatikoista tehtailen alustat roihuille, silikonivuokiin ruukuntassut, munankuoriin pääsiäispöydän kynttilät… Käärin kelmuun kynttilöitä, kynttilänpidikkeitä, pulloja. Leikkaan, teippaan, mittaan ja mallaan. Jouko hakee rautakaupasta sementtisäkin. Vielä minun täytyy malttaa odottaa yön yli.


Maaliskuun 25. päivä

Puen olohuoneen pöydälle pari muoviessua. Pöydän jalat sujahtavat näppärästi hihoihin. Lattian suojaksi tulee pahvi. Aion valaa betonityöt keskellä olohuonetta, sillä muutamaksi seuraavaksi yöksi on luvattu pakkasta. Toivottavasti työt eivät kuivu liian nopeasti. Voivat silloin kuulemma haljeta. Otan riskin, sillä jos aion saada pääsiäismunat pääsiäiseksi, en voi jäädä viivyttelemään.

Teen kaiken niin huolellisesti kuin osaan. Jouko lupautuu sekoittelemaan betonimassan. Öljyän, metallipintoihin käytän vaseliinia. Paksuihin osiin laitan verkon. Koputtelen ja tökin ilmakuplat pois. Sementin tarve yllättää. Hyvä, kun olin varannut isoja ja pieniä muotteja. Yllätyn myös, miten paljon aikaa kuluu huolellisesta valmistautumisesta huolimatta. Lopulta olen tyytyväinen, mutta iltaa varjostaa pelko kaiken epäonnistumisesta.

Maaliskuun 26. päivä

Minulla on pakottava tarve päästä kukkaostoksille. Aloitan kuitenkin kirpputorilta. Olisi kiva löytää muovikulhoja ja joulupalloja muoteiksi. Kysymykseni joulupalloista saa myyjän naamaan venähtämään. Eihän niitä tähän aikaan. Löydän joitakin oikein sopivia kippoja.

Minulla sattuu olemaan ylimääräistä aikaa, joten kaarran seuraavalle kirpputorille, vaikka en muista kaipaavani mitään. Ensimmäinen löytöni on kattoon ripustettava metalliteline. Olen haaveillut siitä useamman vuoden, ja nyt saan tuon ihanuuden kympillä. Saman tien päätän, että se pääsee terassille ja saa koristeiksi kukkakimppuja, betonipalloja ja sen sellaista.

Seuraava löytöni on kaunis kori, jota olen kaivannut kovasti sähköpyörätuolin lisävarusteeksi. Juuri sopivan muotoinen ja kokoinen eikä edes kallis. Ai että, miten kiva on päästä poimimaan koriin pajunkissaoksia.

Matkan varrella katseeni osuu kauniiseen kankaaseen, joka lähempää katsoen osoittautuu huiviksi. Olen kaupoista etsinytkin kesähuivia, mutta en ole löytänyt mieleistä. Hintalapussa lukee 1 e. Aika uskomatonta!

Kangaskaupasta löydän kauan etsimäni lautasliinakankaan, joka tosin on kompromissi. Tyydyn sekoitekankaaseen, kun täyspellavaa ei ole tarjolla. Pääsiäisen juhlapöydän toteutus loikkaa harppauksen eteen päin.

Orvokkeja en löydä. Ei niitä vielä myydä näillä leveysasteilla. Oikeastaan hyvä näin. On meinaan näissäkin projektia.


Maaliskuun 27. päivä

Eilen ostamani häkkyrä inspiroi minua niin, että on haettava pajunoksia. Jouko varmistaa, olenko huomannut, että tuulee voimakkaasti. Olenhan minä, mutta olen saanut idean. Siihen tarvitaan pajunkissoja, rohtokatajan oksia ja harsokukkia. Sidon niistä kimppuja häkkyrään roikkumaan.

Kimpuista tulee juuri niin kauniita kuin olen ajatellut. Betonipallot puuttuvat vielä. Tänään valoin kynttilänjalkoja ja maljakon pidikkeitä.

Maaliskuun 28. päivä

En malta syödä aamupuuroa ennen kuin olen irrottanut muotit. Betonityöt ovat onnistuneet loistavasti paitsi yksi pieni, jonka kynttilän kolo on vinossa. Se pääsee ruukuntassuksi. Jouko ihastelee valmiita töitäni ja heittää ajatuksen betonipatsaista puutarhaan. Asiaa sen enempää miettimättä vastaan, ettei se ole mahdollista. Patsaalle olisi kyllä tarvetta, mutta muotteja ei ole myytävänä.

Olohuone on kaikkea muuta kuin siisti, mutta viihtyisä se on. Pöytä pursuilee betonivalumuotteja tykötarpeineen ja kuivumassa olevia töitä. Ruokailupöytä on raivattu ompelutarvikkeille. Kukkakimppujen tekotarvikkeet odottelevat sohvapöydällä uusia pajunoksia.

Aikainen lintu nappaa madon – tai sitten ei. Olisin halunnut ostaa orvokkeja, mutta ei niitä meillä päin myydä maaliskuussa. Toisaalta onkin hyvä, että saan vanhoja projekteja loppuun ennen uusia. Kiirettä pitää, sillä uusia ideoita pulppuilee vinhaa vauhtia. Ruokakaupassa valitsen sinappipurkin muodon perusteella.

Kun kerran tarvitsen patsaan puutarhaan, niin tarkemmin ajateltuna voisin tehdä muotin itse. Huipun muotti minulla olisi jo valmiina. Lehtiö käteen ja suunnittelemaan. Haen ämpäreitä, ruukkuja, palloja, suppiloita. Kokoan torneja ja mietin teknistä toteutusta.

Illalla surautan siksakit pääsiäispöydän lautasliinoihin ja ideoin niihin somisteita pajunkissoista.


Maaliskuun 29. päivä

Kuuntelen linnunlaulua ja moottorisahan pärinää. Pelastan muutaman harmaan haapapöllin sekä kauniita valkoisia koivunrankoja. Ei voi tietää, milloin saan idean värkätä niistä jotakin. Jotakin idean poikasta jo onkin.

Uutta projektia pukkaa: saan viestin, että nyt olisi hyvä aika hakea kukko uuteen kotiin. Keksin, että jospa pojat hakisivat kukon huomisaamuna paluumatkallaan Helsingistä. Suunnitelma sopii kaikille osapuolille. Jännittävää!


Maaliskuun 30. päivä

Saan lyhyen, mutta paljon puhuvan viestin: ”Kukko kotimatkalla.” Vastaan peukulla. En tiedä miten päin olisin. Olen odottanut kukkoa lähes vuoden. Vielä 1 h 44 min. odotusta. Laitan juustoraasteen valmiiksi rasiaan, sillä aion herkuilla voittaa kukon luottamuksen puolelleni.

Vihdoin Vilpas nostaa pahvilaatikon kukkoineen kanalan lattialle. Kukko on juuri niin suloinen kuin kuvan perusteella ajattelinkin. Se saa kierrätetyn nimen: Poppius II Pieni. Kirkkain silmin se pälyilee ympärilleen. Kerää rohkeutta ja lopulta hypähtää pois laatikosta. Kanat katselevat rivissä uutta tulokasta. Floorakin nousee hautomasta tsekkaamaan tilanteen. Kukkoa jännittää. Se löyhyttelee siipiään rauhoitellakseen itseään ja tulee Aslan suojaan. Rauhallisena se istuu jopa Aslan sylissä. Kanoja uusi sulho ei vähempää voisi kiinnostaa. Muina rouvina ne jatkavat touhujaan.

Aurinko paistaa ihanasti tarhaan ja sää on lämmin, joten päästän kanat ensimmäistä kertaa ulos. Kukko saa rauhassa tutustua paikkoihin. Niin kuvittelen, mutta kukko kököttää minun jaloissani. Se nokkii herkkuja pehkuilta. Nousen lähteäkseni käymään sisällä. Kukko huomaa sen ja kiirehtii minun jalkoihini taas. En uskalla avata ovea, ettei kukko karkaisi ulos. Kanat ovat ulkoilusta tohkeissaan, mutta jonkin ajan kuluttua palaavat sisälle nokat savessa. Monta kertaa teen lähtöä sisälle ennen kuin onnistun.

Pikkuhiljaa Poppius tottuu liikuskelemaan lattialla. Orrelle meno sen sijaan jännittää. Lopulta löydän kukon yläorrelta. Hienoa! Elämä on taas mallillaan.


Maaliskuun 31. päivä

Kanalassa tuntuu olevan kauhea kalabaliikki koko päivän. Joku on kuullut jo kukon kiekaisun, mutta minä olen onnistunut kuulemaan vain kanojen närkästynyttä kaakatusta. Eivät vanhat oman arvonsa tuntevat rouvat ole oikein mielissään nuoresta kukonklopista. Tummine silmineen, pitkine säärineen ja mustine pussihousuineen Poppius on kyllä komea kuin mikä, mutta ei rassukka osaa vielä passata ja palvella rouvia. Ymmärrän niin kanoja kuin kukkoakin varsin hyvin.

Olisin minäkin halunnut vähän vanhemman kukon. Poppius on syntynyt 26.12.2024 eli se on nyt vasta reilun kolmen kuukauden ikäinen. Itse asiassa halusin toisen rotuisenkin, chabon. Ei ollut valinnanvaraa, pieniä kääpiökukkoja on tarjolla äärimmäisen vähän. Pitkään epäröin, mutta luotin, että asia menee niin kuin sen pitää mennä. Onneksi Poppius on ihana. Ja ikäpulmakin korjaantuu ennen pitkää.

Voi voi, Poppius-raukkaa! Se on aivan ruikulilla. Joudun pistämään koko porukan kaurakuurille. Sillä se paranee. Ei ole helppoa meillä kellään.

KIRJOITUSINTO

Jonakin vuonna järjestin blogissani arpajaiset ja sain siinä yhteydessä mielenkiintoisia kysymyksiä. Piparminttu kirjoitti: ”Olet taitava kirjoittaja – mistä intosi kirjoittamiseen on lähtöisin ja kirjoitatko muutakin kuin puutarhablogia?”

Sirkku kirjoitti: ”Olen niin kovin iloinen, että sinun blogisi on täällä. Se on raikas tuulahdus persoonallisella, iloisella tyylillä kirjoitettuna! Oletko koskaan miettinyt/suunnitellut kirjoittavasi puutarha-aiheista kirjaa, koska niin elävästi kuvailet puutarhasi kasveja? Lastenkirjaa, kenties?”

Näihin on helppo vastata lyhyesti ja ytimekkäästi: geeneistä ja kyllä.

Isäni on aina pitänyt kirjoittamisesta. Silmissäni on kuva isästä, joka naputtaa kirjoituskonetta kaksisormijärjestelmällä vinhaa vauhtia. Vieraskirjaan tai onnittelukorttiin hän usein väsäsi runon ihan tuosta noin vain ja kirjoitti sen persoonallisella käsialallaan. Ihailin hänen käsialaansa ja tekstejään.

Runoilijan lahjoja en ole perinyt. Koululäksynä meidän piti kirjoittaa runo. Minä tuskailin. En saanut paperille yhden yhtä sanaa, vaikka muuten äidinkielestä pidinkin. Opettajaisäni pelasti minut pulasta ja kirjoitti runon. Minä nolona keräsin kunnian. Opettaja luki runon luokalle ja vertasi sitä Saima Harmajan tuotantoon. Onneksi runoista ei puhuttu sen koommin.

Lapsena olin innokas kirjaston käyttäjä. Lainat merkittiin kirjan takana olevaan paperiin ja pahvikortille.

Kuva on ensimmäisestä lukukirjastani nimeltä Aikamme aapinen (Kirsi Kunnas)

Lapsena toimitin lehteä nimeltä ”Pipsa”, jonka painos oli yksi kappale. Aloitin monta kirjaa. Kirjoittelin kirjeitä ja päiväkirjaa. Yläasteella ja lukiossa pidin tutkielmien kirjoittamisesta ja haaveilin tutkijan urasta. Valitsin kuitenkin työn puheterapeuttina lasten parissa. Meni useita vuosia, etten kirjoittanut muuta kuin tenttivastauksia ja gradua.

Kuva on ensimmäisestä lukukirjastani nimeltä Aikamme aapinen (Kirsi Kunnas)

Ensimmäisen lapseni odotusaikana innostuin kirjoittamisesta uudelleen. Kirjoitin raskausajasta, myöhemmin vauvasta ja hänen kasvamisestaan. Tein näin jokaisen kuuden lapsemme kohdalla. Istuin vauva sylissäni tietokoneen ääressä ja naputtelin yhdellä kädellä. Imetin tai hyssyttelin vauvaa ja kirjoitin. Tallensin kirjoittaen jokaisen lapsen polun kielen ihmeelliseen maailmaan, leikkejä ja puuhia, juhlaa ja arkea. Kuvitin jutut valokuvilla ja kokosin albumeiksi. Jokaisesta lapsesta kirjoitin yhden albumin joka vuosi, kunnes sairauteni alkoi vaikeuttaa puuhaa.

Puutarhapäiväkirjan kirjoittamisen aloitin yhtä aikaa nykyisen puutarhani perustamisen kanssa. Siitä oli kohtuullisen lyhyt loikka bloggaamiseen tyttäreni vanavedessä. Tänä vuonna blogini täyttää yhdeksän vuotta. Blogi on tarjonnut hyvän kanavan purkaa loputonta kirjoitusvimmaa. Vuorovaikutus lukijoiden kanssa on ollut antoisaa ja mieluisaa, mutta nykyään käsien motoristen vaikeuksien vuoksi vuorovaikutus on jäänyt vähiin. 

Kirjan kirjoittamisesta haaveilin silloin tällöin. Aloin julkaista puutarhapäiväkirjojani omaksi ilokseni. Yhden kappaleen painos on minulle riittävä. Pidän kirjan taittamisesta ja oman puutarhan vaiheista on hauska myöhemminkin lukea. 

Julkaisusta puheen ollen, luonnokset-kansiossa on kolmekymmentäkolme valmista tai viimeistä silausta vailla olevaa juttua. Yritän pikkuhiljaa saada niitä julkaistua. On vain niin hauskaa keksiä uusia juttuideoita, etten tahdo ehtiä julkaisemaan vanhoja. 

NEITO KAUNEIMMILLAAN

Tarhakullero ’New Moon’ on huoleton nuori neitokainen. Hän on puhdas ja kaunis, kerta kaikkiaan suloinen. Elämä on edessä ja haaveet ovat toteuttamista varten. Hän ei ajattele tulevaisuuden taakkoja, sairauksia, menetyksiä, ikäviä asioita. Nythän on tämä ihana päivä. Toisten nuorten kanssa on ihanaa viettää aikaa – kokoontua yhteen kesäpäivinä, hymyillä, jutella, nauraa, nauttia toisten seurasta, haaveilla, olla vain.

Hän on jokaisen vanhemman unelma:

helppo ja hyvin menestyvä.

Ei hänellä aihetta huoleen olekaan. Jos hän saa kasvaa oikeanlaisessa kasvualustassa – tuoreessa tai kosteassa – ja aurinkoisessa tai puolivarjoisassa paikassa, hän on terve ja kaunis. Hän on jokaisen vanhemman unelma: helppo ja hyvin menestyvä.

Vaikka nuoret vaikuttavat kovin itsenäisiltä, on heistä kuitenkin tarpeen pitää huolta. Kullero on hyvä leikata ja antaa lannoitetta kukinnan jälkeen ja saattaa olla ihan hyvä kastellakin pitkinä poutakausina, jos kasvualusta ei ole riittävän kosteutta pitävä.

Muistan vieläkin tuon erikoisen tunteen.

Olin pari vuotta sitten viettämässä vapaata viikonloppua mieheni kanssa ja kiertelin puutarhalla myyntipöydältä toiselle. Kun tulin ’New Moon’ –kulleron kohdalle, askeleeni pysähtyivät. Muistan vieläkin tuon erikoisen tunteen. ’New Moon’ sykähdytti niin, etten päässyt jatkamaan kulkuani ennen kuin olin poiminut ostoskoriini kaksi tainta.

En ole kirkkaankeltaisen ystävä, mutta tämän Uuden kuun kalvakankeltainen väri oli minulle vastustamaton enkä ole valintaani katunut. Se on yksi suosikkikukistani. Yllättävää, mutta pidän myös kirkkaankeltaisesta kullerosta.

Kauneus on katoavaista. Kullero kukkii jonkin aikaa touko-kesäkuussa. Onneksi Uuden kuun neidon kauneus ei sentään katoa ikiajoiksi. Kun sen leikkaa kukinnan jälkeen, se kukkii uudestaan loppukesällä. Sen lehdet ränsistyvät kukinnan jälkeen, joten kullero kannattaakin istuttaa perennapenkin keskelle. Ei kauneus katoa silloinkaan. Seuraavana keväänä Uuden kuun neito nousee taas niin hehkeänä, ettei muistakaan sen olevan niin sykähdyttävän kaunis.

Kärsivällisesti se odottaa sitä oikeaa.

Neito kasvaa ja vahvistuu. Jonkin ajan kuluttua sen voi jakaa saadakseen lisää taimia. Siementaimiakin voi saada, mutta kullero on tarkka pölyttäjien suhteen. Kärsivällisesti se odottaa sitä oikeaa. Ainakin niittykullerosta kerrotaan, että sen pölyttäjäksi kelpaa miltei ainoastaan kullerokärpänen. Kulleron kukka on niin umpinainen, että vain jotkut kimalaiset ja tuo mainitsemani kullerokärpänen pääsee sen pölyttämään.

Neidolla on serkku, joka pukeutuu vähän räväkämmin, kauniin kirkkaankeltaiseen asuun. Luonteeltaan hän on silti yhtä rauhallinen kuin Uuden kuun neitokin. Pidän heistä molemmista hyvin paljon.

Kullerot ovat suloisia niin ulkona kuin maljakossakin. Ne kestävät maljakossa kauan, jos ne poimitaan nupuillaan.

KUMPI VAI KAMPI?

Puutarhaharrastaja kahlaa valintojen virrassa. Vaihtoehtoja on niin paljon, että välillä pää menee pyörälle. Mainostekstit eivät kerro kaikkea tai ainakin niitä täytyy osata tulkita oikein. Joitakin tietoja täytyy osata etsiä. Sellainen voi olla esimerkiksi tieto aggressiivisesta leviämisestä. Sellaisen kohdalla kannattaa punnita, aikooko pärjätä villisti siementävän kasvin kanssa vai suosiolla tyytyä saman tyyppiseen helpompaan sorttiin. Yllättävän usein hyviä vaihtoehtoja löytyy.

Pulmana saattaa olla jokin muukin kuin villi taipumus levitä. Jokin kasvi saattaa olla arka, toinen saattaa olla altis sairauksille ja joku puolestaan voi vaatia paljon työtä. Olen esitellyt muutamia tällaisiakin tapauksia ja niille vaihtoehtoja. 

Joskus ihastuu tiettyyn kasviin niin, että toivoo sen kukkivan mahdollisimman pitkään. Eri lajikkeista siihenkin toiveeseen saattaa löytyä ratkaisu. Tästä aiheesta voisi tehdä oman postauksensa. Voit antaa siihen omia vinkkejäsi. Tähän juttuun olen valinnut esimerkinomaisesti vain pari tällaista tapausta.

Jos sinulla on kokemusta hyvistä vaihtoehdoista, niin kirjoita ihmeessä kommentteihin hyödyksi muillekin. Tässä alla ovat minun löytöni. Kuvat ovat nimien mukaisessa järjestyksessä, jos niitä ylipäätään on.

Viiruhelpi vai koristekastikka 'Overdam'?

Viiruhelpi on kaunis, mutta katala kasvi. Jos sille vähänkään antaa löysiä, se ottaa ohjat omiin käsiinsä, ja valloittaa puoli puutarhaa. Sen kanssa kyllä pärjää, jos sen ympärille tekee kunnon rajauksen. Jos rajaus ei ole pomminvarma, viiruhelpi tulee siitä yli, ali tai läpi. Minulla viiruhelpiä on ollut vuosikausia useissa paikoissa eri puolilla puutarhaa. Kaikki rajaukset eivät ole pitäneet ja viiruhelpi on lähtenyt kuljeskelemaan. Nuo kuljeskelijat olen vaihtanut kilttiin koristekastikkaan.

Koristekastikalla on samanväriset raidalliset lehdet kuin viiruhelvelläkin. Koristekastikka 'Overdam' lienee lähinnä viiruhelven kokoinen. Huomaa, että jotkut lajikkeet ovat jopa lähemmäs parimetrisiä. Tärkeintä on, että koristekastikka on kiltti, eikä lähde omille reissuilleen. Se kyllä täyttää istutuspaikkansa, mutta ei leviä aggressiivisesti, eikä siemennä. Harmillisesti minun valokuvani eivät tee oikeutta koristekastikalle, koska kuvat on otettu istutusvuonna.

Maruna vai ohotanmaruna?

Marunat ovat koristeellisia hopealehtisiä kasveja, mutta ne ovat villissä maineessa. Ne siementävät kovin ahkerasti. Marunoista valitsin ohotanmarunan, joka leviää hyvin hillitysti. Olen päässyt sitä jonkin verran jakamaan, mutta se ei tietääkseni ole tehnyt siementaimia lainkaan näiden monien yhteisten vuosien aikana.

Jättipoimulehti vai reunuspoimulehti vai keltajapaninangervo?

Jättipoimulehti on ihana kasvi, joka valloittaa niin sydämen kuin puutarhakin. Olen sietänyt sen aggressiivista leviämistaipumusta, sillä isossa puutarhassa tarvitaan runsaasti kasveja. Olen pitänyt sen kurissa leikkaamalla kukat pois ennen kuin kasvi ehtii siementää. Silti siementaimia joutuu myös kitkemään aika ahkerasti. 

Jättipoimulehdelle olisi olemassa kiltimpi vaihtoehto, reunuspoimulehti, joka kuulemma leviää huomattavasti hillitymmin. Minulla ei sitä kuitenkaan ole, koska suuressa puutarhassa muutama taimi ei näytä vielä miltään. Olen varautunut siihen ajatukseen, että jos kuitenkin joudun jättipoimulehteä ruveta karsimaan, limen väristä en luovu. Istutan tilalle keltajapaninangervopensaita, jotka korkeutensa ja värinsä puolesta ovat lähinnä jättipoimulehteä, vaikka muuten ovatkin hyvin erilaisia. Mutta kaikkea ei voi saada.

Valkoinen kyläkurjenpolvi vai kurjenpolvi ’Laura’?

Pitkäaikaiset lukijani tietävät, että nimetön valkoinen kyläkurjenpolvi on todella kaunis kasvi, mutta inhokkini numero kaksi. Ykkönen on korte, mutta ei siitä tässä tämän enempää. Sinisilmäisesti istutin kyläkurjenpolven puutarhaamme sekä levitin sitä muutamaan paikkaan, ja monta vuotta tuota virhettäni katkerasti kaduin. Kun olin päättänyt hävittää tuon kaunottaren puutarhastamme, minun piti kitkeä siementaimia vielä monta vuotta. Voi niitä olla vieläkin, sillä pieninä taimina niitä on todella vaikea erottaa muista kurjenpolvista.

Jos olisin ollut viisaampi, olisin heti valinnut kiltin kurjenpolvilajikkeen nimeltä ’Laura’. Se on vähintään yhtä kaunis kuin mainitsemani kyläkurjenpolvi, mutta ei leviä juuri ollenkaan. Tuo onkin sen paras, mutta samalla myös huono puoli. ’Lauraa’ pitäisi heti alkuun ostaa todella monta kappaletta, jotta ne näkyisivät suuressa puutarhassa. Pitäisi olla paksu lompakko. Parempi kuitenkin näin. Liian aggressiivisesti leviävästä kasvista ei ole iloa, olipa se kuinka kaunis tahansa.

Iiris vai päivänlilja?

Iiris on aivan ihastuttava kasvi. Kaunis, elinvoimainen ja kestävä. Yksi huono puoli sillä kuitenkin on. Tämä kurjenmiekaksikin kutsuttu kasvi tarvitsee jakamista muutaman vuoden välein ja se jakaminen ei sitten olekaan ihan pieni homma. Lapion päällä saa hyppiä ja pomppia, eikä juurakko silti tahdo antaa periksi. Iän karttuessa elämän realiteetit ovat alkaneet tulla vastaan. En haali puutarhaani lisää iiriksiä niin ihania kuin ne ovatkin. 

Paikkaan, jonne tarvitsen puskan kauniisti kaartuvia kapeita lehtiä sekä suloista kukintaa, istutan jatkossa päivänliljoja. Päivänliljat eivät vaadi oikeastaan yhtään mitään. Ne kukkivat pitkään loppukesällä ja valikoimaa on runsaudenpulaksi asti. On rakastamiani kalpeankeltaisia lajikkeita, vaaleanpunaisia ja paljon muuta tutun kirkkaankeltaisen värin lisäksi. Kukinta on tietysti erilainen ja eri aikaan kuin iiriksillä, mutta suurimman osan kasvukaudesta ne näyttävät kaartuvine lehtineen melko samanlaisilta.

Purppurapunalatva vai rusopunalatva vai kumpikin?

Purppurapunalatvasta ei ole pahaa sanaa sanottavana, mutta haluaisin silti kokeilla myös rusopunalatvaa, jonka sanotaan olevan purppurapunalatvaa näyttävämpi. Se taitaa kukkiakin kauemmin. Lähes parin metrin korkuiseksi kasvava rusopunalatva kukkii elo-syyskuussa.

Harmaamalvikki vai ruusumalva?

Istutin puutarhaamme harmaamalvikkia. Pidin tuosta kauniista vaaleanpunaisesta pilvestä todella paljon, mutta kyllästyin sen villiin taipumukseen siementää ympäriinsä. Vaihdoin sen ruusumalvaan, joka siementää vain vähän. Voi olla, että kitken vielä pitkään harmaamalvikin siementaimia. Pääsen silti varmaan helpommalla kuin ennen. Ulkonäkönsä puolesta niillä on niin vähän eroa, että niitä on jopa vaikea erottaa toisistaan.

Puksipuu vai tuija?

Puksipuu on ihana kasvi niin kauan kuin se suostuu talvehtimaan. Parhaimmillaan olen saanut sen talvehtimaan muutaman vuoden ajan, mutta olen alkanut kaivata puksin tilalle helpompaa vaihtoehtoa. Viime kesänä istutin varjoisan terassin ruukkuihin pallotuijat, jotka olivat yhtä kauniita kuin puksipallot. Syksyllä istutin tuijat maahan, joten täytyisi keksiä uusi vaihtoehto. Mitä ehdotat? Yksi kesä menee vielä pallotuijien varassa, sillä niille löytyvät paikat puutarhamaasta. Sen jälkeen pitää keksiä jotakin muuta.

Syysleimu vai kiiltoleimu vai molemmat?

Minulla on paljon syysleimuja. Hyvin olemme yhdessä pärjänneet, vaikkakin kuivina kausina niitä olisi pitänyt kastella enemmän. Härmästä ei silti ole ollut vaivaa. Jos härmä olisi riesanamme, alkaisin vaihtaa syysleimuja kiiltoleimuihin. Kiiltoleimut nimittäin kestävät härmää paremmin kuin syysleimut. Olen hankkinut kiiltoleimuja vain pidentääkseni leimujen kukinta-aikaa, sillä kiiltoleimut aloittavat kukinnan aikaisemmin. Muuten ne näyttävät hyvin samanlaisilta. Kiiltoleimusta löytyy useita lajikkeita ja värivaihtoehtoja.

Loistokärhö vai tarhakellokärhö 'Arabella' vai joku muu yritys vielä kerran?

Loistokärhöt ovat tunnettuja diivoja. Ottavat kyllä nokkiinsa, jos asiat eivät mene kaiken taiteen sääntöjen mukaan. Olen ajatellut, että jokaisen menetetyn kärhön tilalle istutan tarhakellokärhö ’Arabellan’. Sen kukat häviävät koossa loistokärhöille, mutta kärhö kukkii sitäkin runsaammin.

Punaherukka vai vaaleanpunainen herukka ’Aili’?

Punaherukka on niin hyvä marja, että sen poimimisesta täytyy kilpailla lintujen kanssa. En halua viritellä verkkoja, joten valintani oli vaaleanpunainen herukka ’Aili’. Sen marjoja linnut eivät näe. Pidän myös siitä, että vaaleanpunaiset marjat ovat hieman miedomman makuisia kuin kirkkaanpunaiset.

Kartiovalkokuusi vai tuija ’Holmstrup’?

Kartiovalkokuusi on kaunis, mutta kevätauringolle arka. Se paahtuu suojaamisesta huolimatta helposti tosi karun näköiseksi eikä korjaannu aivan ennalleen. Menetettyjen tilalle olen istuttanut tuijaa nimeltä ’Holmstrup’. ’Holmstrup’ on siinä mielessä parempi kuin muut tuijalajikkeet, että se kestää aurinkoa ja savimaata muita tuijia paremmin.

Idänhopeapensas vai lännenhopeapensas?

Hopeapensaalla on nimensä mukaisesti hopeanhohtoiset lehdet. Leviämistaipumukseen kannattaa varautua.

Idänhopeapensas (E. angustifolia) on voimakas juurivesojen tuottaja. Leviää aggressiivisesti ja voi muodostaa tiheitä pensastoja. Käytetään joskus eroosiontorjunnassa, mutta voi olla haitallinen vieraslaji joillakin alueilla. Lännenhopeapensas (E. commutata) tekee myös juurivesoja, mutta yleensä vähemmän kuin idänhopeapensas. Leviää hillitymmin ja on suositumpi koristekasvina.

Tarhatulppaani vai Darwin-tulppaani vai molemmat?

Tarhatulppaaneista löytyy mitä upeimpia tulppaaneita jokaiseen makuun. Valitettavasti useimmat niistä kukkivat näyttävästi vain ensimmäisenä vuonna ja sitten alkavat taantua. Vaikka ne nousisivat uudestaan seuraavina vuosina, niiden ulkomuoto ei ole enää yhtä loistelias kuin alussa. 

Suuressa puutarhassamme en voi olla joka syksy istuttamassa kaikkia tulppaaneita uudelleen, vaan valitsen mieluummin pitkäikäisiä Darwin-tulppaaneja. Ne ovat tavallisesti muodoltaan vaatimattomampia, mutta suurena massana ne antavat todella hyvän vaikutelman vuodesta toiseen. Niiden lisäksi saatan silloin tällöin hankkia tarhatulppaanien laajasta valikoimasta jotakin vähän erikoisempaa, vaikka ne olisivatkin lyhytikäisiä.

AINA AIKATAULUSSA

Mietin puutarhan aikaa, mutta nyt en puhu kuukausista, viikoista tai päivistä, tunneista tai minuuteista. Nyt katson ajankulkua korkeintaan kurjenkellosta. Unohdan viisarit ja kalenterit.

Lumikevät ja ruskeiden huppujen aika

Minun kevääni alkaa siitä, kun joulutavarat on pantu pois ja aurinko paistaa ensimmäisen kerran ruokapöytään. Olkoot lunta ja pakkasta miten paljon tahansa, niin siitä alkaa lumikevät ja ruskeiden huppujen aika.

Jouluruusut ovat nupuillaan ja varjoyritit vihreinä lumen alla. Pitkä puutarhakausi on edessä ja kaikki on vielä mahdollista.

Kukkakevät ja krookukset

Jossain vaiheessa lumet sulavat ja satavat uudelleen, mutta kuitenkin on kukkakevään aika. Krookukset saavat minut huokailemaan ihastuksesta, mutta aika ei pysähdy. Krookukset kuihtuvat. Yksi aikakausi on päättymässä. Tulee haikea olo: kaikki tämä ihanuus ei kestäkään loputtomiin.

Tulppaanien ja kirsikankukkien aika

Pian haikeus kuitenkin haihtuu. Kevättähdet ja muut pikkusipulikukat ovat nousseet – nuo tulppaanien airuet. Pienet kukat näyttävät paljaassa puutarhassa suuremmilta kuin ovatkaan. Huput joutavat pois. Kanat pääsevät ulkotarhaan. On jo melkein kesä, mutta ei ihan vielä. Terassit ovat pesemättä.

Tulppaanien nuput pullistuvat. Odotus hiipii mieleen. Jokohan ne pian puhkeavat kukkaan, ja saan nähdä viime syksyn vaivannäön tulokset? Eikä tosiaan mene kauan, kun kukkia on kaikkialla maassa ja puissa. Meidän kirsikankukkajuhlamme alkaa. Tätä olen odottanut! 

Kirsikka- ja hedelmäpuiden kukkien terälehtien sataessa maahan tuntuu, että kevät valuu käsistä. Näinkö pian kevät meni?

Arovuokkojen aika

Kunpa ajan saisi edes hetkeksi hidastumaan. Mutta aika jatkaa juoksuaan: kirsikankukista siirrytään arovuokkojen aikaan. Krookusten jäähyväisten haikeus on unohtunut jo aikaa sitten, ja kaiken uuden keskellä unohtuvat pian myös maahan varisseet kirsikankukkien terälehdet. 

Pioniaika

Olen odottavalla mielellä: 'Claire de Lune' aloittaa pionien yltäkylläisen ajan. 'Royal Wedding' -unikot kulkevat airueina 'Buckeye Belle -pionien edellä. Muut pionit yhtyvät riemuun iiristen, jalolupiinien, poimulehtien ja ruusujen säestyksellä, kunnes 'Elsa Sass päättää pionien ajan. 

Pioniaikaan niitä on kaikkialla, sisällä ja ulkona. En meinaa uskoa todeksi tätä kaikkea vihreyttä ja kukkarunsautta. Sen kuitenkin tiedän, että aika rientää. Kun pionit ovat kuihtuneet, tuntuu varmaankin vähän samalta kuin lasten lähdettyä kotoa. Tyhjältä. 

Tyhjyyden aika

Jos minulla olisi runsaasti jaloritarinkannuksia, nyt alkaisi upea ritarillinen aika. Nuppujaan availeva kärhö lohduttaa tietysti vähän, mutta silti tätä ajankohtaa leimaa pieni tyhjyyden tunne, jopa alakulo. Vuodesta riippuen Tässä ei ole mitään järkeä -teemapäivää vietetään yleensä tähän aikaan. 

Syysleimujen aika

Oi-joi, joko nyt ollaan taas syysleimuissa, huokailen. Leimuista kesä alkaa väistämättä taittua syksyä kohti. Ei auta, että unohtaa syys-etuliitteen. Syksyä  kohti silti mennään. Ei sillä, että syksy olisi jotenkin kurja, mutta että jo nyt.

Tädykkeitten aika

Tyhjyys ja alakulo unohtuvat tädykkeitten ajan alkaessa. Tätä aikaa leimaa sellainen piirre, että innostun tekemään leikkokimppuja ja kukka-asetelmia. Nimittäin jos niitä aikoo ylipäänsä tehdä, kannattaa tehdä nyt, kun puutarhassa on vielä kukkia jäljellä. 

Päivänliljojen ja ruusujen aika

Tädykkeitten ajasta liu'utaan luontevasti päivänliljojen aikaan. Kerään päivänliljoja runsaasti maljakoihin eri puolille taloa.

Päivänliljat saattelevat kohti ruusujen aikaa. Ruusut ovat kukkineet pitkin kesää, mutta nyt muiden kukkien vähentyessä ne nousevat näyttävämpään osaan.

Talven kukka-asetelman aika

Nyt syksy tuntuu hyvältä. Syyshortensian kukat ovat sopivasti punertuneet. On aika varautua talveen, ja kerätä materiaalit seinäasetelmaan. Asettelen ne tuoreina seinätelineeseen, jossa ne saavat kuivua kauniisti. Asetelmaa säilyy kevääseen asti.

Ruska-aika

Ruskaa täytyy vähän odottaa, mutta on se  sen arvoinen. Kasvukauden loppuhuipennus.

Talviunen aika

Pikkuhiljaa alkaa olla ansaitun talviunen aika.

Näin se menee. Pääsitkö kärryille vai tuntuiko ajanlaskuni monimutkaiselta? En ole silti ainoa, jonka aikayksiköt ovat tai ovat olleet vaihtelevia. Wikipediassa kerrottiin, että ammoisina aikoina egyptiläiset mittasivat aikaa vain päivisin. Kun he sitten alkoivat mitata aikaa myös öisin, vuorokausi jaettiin 24 tuntiin. Älkää vain luulko, että asia olisi kuitenkaan ollut niin yksinkertainen! Tunnit olivat eri pituisia riippuen päivän valoisan ajan pituudesta.

PUUTARHANI JA MINÄ Helmikuussa

Helmikuun 4. päivä

Nyt laulattaa: ”Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget, pakkasherra nurkissa jo paukuttaa…” Ei ehkä suksin kelkoin hangelle nyt kiiruhdeta, mutta onhan se jo jotain, kun on pakkasta kahdeksan astetta. Tosin välillä käväisee mielessä, miten perennat pärjäävät ohuissa toppatakeissaan. Sentin tai parin paksuinen takki ei paljoa lämmitä.

Floora-ressukka on yhä rähjääntyneemmän näköinen. Paljasta pintaa on sen verran paljon, että en viitsi arvon rouvaa valokuvata. Minulla ei ole tapana ottaa alastonkuvia. Onneksi tiedän, että sulkasato on täysin normaalia ja uusi mekko on kasvamassa hyvää vauhtia. Jännä nähdä, minkä värisen koltun Floora tällä kertaa saa.


Helmikuun 7. päivä

Flooran uusi mekko kasvaa kovaa kyytiä. Kolme jäljellä olevaa pyrstösulkaa ovat repaleiset, mutta saan kanarouvasta valokuvan ilman kiusallista salakuvauksen tunnetta. Jännittää, millainen mekkomuoti nykyään on. Joskus Flooran puku on ollut vähän vaaleampi, joskus tummempi ruskeankirjava. Onkohan mustavalkoinen nyt uusinta huutoa?

Aurinko ei paista, mutta puutarha näyttää aika satumaiselta. Kaikki kasvit ovat valkoisessa huurteessa.


Helmikuun 9. päivä

Tunnen erityisen syvää kiitollisuutta kanalassa. Nimittäin vähän aikaisemmin pihassamme on jolkotellut kunnioitusta herättävän kokoinen kettu. Kanoilla ei ole huolen häivää.


Helmikuun 23. päivä

Nyt on kanoille jännittäviä uutisia. Kukko on kiikarissa ja komea kukko onkin! Fiksu ja filmaattinen. Ja sopivan kokoinen. Nuori nappisilmä hurmasi ainakin minut kertaheitolla. Kyseessä on Thüringenin kääpiöpartakana, jollaisista en ole koskaan kuullutkaan.

Innoissani kerron asian kanoille, jotka vastaavat hyväksyvästi piipittäen. Tiedän toki, että se ei ole koko totuus. Nooh, en ihan koko totuutta kertonut itsekään. Jätin sanomatta, että kukko on vielä niin nuori, ettei ymmärrä kanoista mitään. Ei ainakaan osaa passata ja palvella.

Vaihdan vielä viestejä kasvattajan kanssa. Tarina jää tosi jännään kohtaan, sillä sovimme, että annamme kukon vielä hetken aikaa kasvaa. Alan jo miettiä nimeä.

Helmikuun 26. päivä

Ihan hassua kulkea paljasta laattakäytävää pitkin helmikuussa. Lumet sulavat kovaa kyytiä. Ei tule wau-elämystä, kun tuntuu, etten ole vielä valmis kevääseen. Haluaisin odottaa kevättä. No, tällaisiakin säitä tarvitaan.

Positiivareiden sivuilla törmään Eckhart Tollen ajatukseen: ”Hyväksy – sitten toimi. Mitä tahansa nykyhetkeen kuuluukaan, hyväksy se ikään kuin olisit itse niin valinnut. Toimi aina sen kanssa, älä sitä vastaan.” Näin ajatellen sää ei ole murhe eikä mikään.


Helmikuun 28. päivä 

Sähköpostissa odottaa yllättävä viesti: toimittaja haluaisi tehdä jutun puutarhastamme. – Voi, en haluaisi tuottaa hänelle pettymystä, ajattelen. Eihän tämä puutarha nyt oikeasti niin hieno ole. Vilkaisu ulos vahvistaa asian. Toisaalta luotan toimittajan ammattitaitoon. Hmm, mitähän vastaisin?