PUUTARHANI JA MINÄ Heinäkuussa

Heinäkuun 1. päivä

Avilla toivoo kyytiä Tampereelle. Minä olen heti valmis. – Voitais käydä Milavidassa, ehdotan Joukolle. Päivä sattuu olemaan lämmin ja kaunis.

Puitteet ovat hulppeat. Ihailen loisteliasta rakennusta ristiriitaisin tuntein. Palatsia kuutisen vuotta rakennuttaneet Nottbeckit eivät ehtineet asua lainkaan uudessa kodissaan, vaan molemmat kuolivat sitä ennen: äiti kaksosten synnytykseen ja isä umpisuolen tulehdukseen. Heidän neljä pientä orpolastaan – Iris, Andree, Alfred ja Olga – asuivat palatsissa vain kolmen vuoden ajan palvelusväen hoivissa. Surullinen tarina. Kiertelemme vielä palatsin puutarhassa, muun muassa hauskassa labyrintissa, sekä Tallipihalla. Kotimatkalla sulattelen kaikkea kokemaani.

Omaan kotiin on aina ihana tulla. Monet pionit ovat puhjenneet kukkaan päivän aikana. Puutarha alkaa olla jo melkein viidakko.

Kanat eivät, ihme kyllä, ole järjestäneet mitään yllätyksiä. Lyydia hautoo edelleen  (koemunia). Päätän, että jos joku tulevista tipuista on kukko, se saa nimekseen Alfred.


Heinäkuun 2. päivä

Kun aamulla menen kanalaan, huomaan Lyydian makaavan kylpylaatikossa. Floora seisoskelee pesän astinlaudalla. Ei ollut yllätys, että kanat ovat järjestäneet yllätyksen. Kolme päivää menikin ihan yllätyksettömästi. Seurailen tilannetta. Jonkin ajan kuluttua huomaan Lyydian asettuneen viereiseen tyhjään pesään. Että sellaista tällä kertaa!

Kahlaan puutarhan umpeen kasvaneita polkuja pitkin valokuvaamaan pioneita. Aika monet niistä ovat tänään aukaisseet kukkansa. Osa kukista on sateen tärvelemiä. Kuvaan ahkerasti, sillä huomiseksi on ennustettu rankkasateita ja kovaa tuulta.

Jännityksellä odotan tietoa siitosmunista. Lopulta saan tietää, että munia on neljä ja ne voi hakea aikaisin aamulla.


Heinäkuun 3. päivä

Vilpas tuo munat. Olin ajatellut neljää, mutta yllätyksekseni munia on viisi. Noin kalliita munia meillä ei ole varaa syödä, joten päätän laittaa kaikki viisi munaa Lyydian alle. Sitä ennen niiden on kuitenkin annettava asettua viileähkössä vuorokauden ajan. Piirrän lyijykynällä rinkulan jokaisen munan ympäri ja vien ne kallelleen varastoon. P.S. Rinkulat olisi pitänyt piirtää tussilla. Lyijykynällä piirretyt merkinnät kuluivat pois.

Illalla Jouko kantaa ämpärikaupalla pioneita sisälle. Minä huokailen ihastuksesta ja asettelen kukkia maljakoihin. Jouko kyselee, riittävätkö meillä maljakot. Nyt ei säästellä, vaan laitetaan koko ämpärillinen kukkia samaan vaasiin. Yksi maljakko ruokapöydälle, toinen soikealle pöydälle, kolmas sohvapöydälle, neljäs eteiseen ja viides vessaan. Kaikki kimput suuria ja muhkeita. Miksi en aiemmin ole hoksannut viedä pionikimppua wc:hen, sehän antaa hurmaavan tuoksun pieneen tilaan?


Heinäkuun 4. päivä

Tuulen voimakkuus hipoo myrskylukemia, mutta onneksi sää ei estä pionien siistimistä ja rikkojen kitkemistä. Eipähän ole hyttysiä eikä paarmoja. Aika kuluu kuin siivillä.

Puutarhamansikat alkavat kypsyä. Ihmettelen, että Avillan mansikkamaalta levinneet rönsyt tuottavat niin hyvää satoa. Ajattelin niiden toimivan lähinnä maan peitteenä, mutta raakileita on valtavasti. Onneksi en ehtinyt noudattaa ohjeita ja leikkaamaan rönsyjä pois.

Illalla vien munat Lyydian alle. Rauhallisesti se odottaa sylissä, kun laitan munat pesään. Tyytyväisenä se jää makaamaan. Lasken tästä eteenpäin kaksikymmentäyksi vuorokautta. Laskettu aika on siis 25.7.

–Kukko ja musta ovat yläorrella, mummo alempana ja Lyydia hautoo taaemmassa yläpesässä, Jouko raportoi myöhemmin illalla. – No, sitten asiat ovat juuri niin kuin niiden pitää ollakin, vastaan iloisena. Taitaa perheenlisäystä odotella joku muukin kuin minä.

Heinäkuun 5. päivä

Ihana aamu! Lyydia hautoo pesässä. Tuntuu mukavalta ajatella, että sillä on ihan oikeita munia alla. Sää on aurinkoinen eikä taivaalla näy tummia pilviä. Jatkan Liikenneympyrän kunnostustöitä kaivamalla pari kuoppaa pioneille sekä tasoittamalla maata.

Nautin lounaaksi piimää ja talkkunaa aivan kuten lapsuuden kesinäkin. Siitä tulee ihanan kesäinen fiilis. Asettelen singeliä laattojen väleihin. Enää yksi betonisäkillinen ja sitten on valmista. Hetken ehdin kitkeäkin ennen kuin alkaa sataa.


Heinäkuun 6. päivä

Aamu näyttää sateiselta, joten on paras tuoda puutarha sisälle. Saavillinen kukkivia pioneita tekee ihmeitä. Uudistan vanhat kimput ja teen uusia. Nautin. Pioneista on niin paljon enemmän iloa sisällä kuin ulkona sateessa.


Heinäkuun 7. päivä

Yöllä on satanut, joten puutarha on märkä. Onneksi laattojen ja tien reunasta on helppo kitkeä kastumatta itse läpimäräksi. Miten iso vaikutus pienten rikkojen nyppimisellä onkaan mehitähtien alueilla! Sadetta saadaan taas, mutta nyt on hyvä käydä sisällä syömässä. Sadekuurojen välissä ehtii siistiä muutaman pionin sekä leikata kuolleet ruusunoksat. Oi-voi ’Aichaa’! Yhtään oksaa ei jäänyt.

Sää näyttää epävakaiselta, mutta se ei estä betonivaluja. Jouko aukaisee yhdeksännen betonisäkin. Säkki riittää tismalleen loppuihin laattojen väleihin sekä yhteen erilliseen laattaan autotallin kulmalla. Oi, miten ihanaa onkaan saada laatoitus valmiiksi ja varsinkin se autotallin kulman osuus, jota olen suunnitellut vuosikausia joka kerta sen paikan yli kävellessäni.

Taivas selkenee ja ilma kirkastuu. Kiertelen valokuvaamassa. Sateinen kesä ei ole ollut eduksi pioneille. Märät, painavat pallot taivuttavat oksat, ja kukat ruskettuvat helposti sateessa. Onneksi koko talo on täynnä pioneja. Saan pionikuvia tavanomaista vähemmän, mutta joskus näinkin. Joka tapauksessa tämä kesä jää muistoihin vuotena, jolloin aniliinit pionit kukkivat runsain määrin ensimmäistä kertaa.

Sadekuurojen väleissä ehdin siirtää liian tiheässä kasvavat kehäkukat tyhjään laariin. Illalla voi hyvillä mielin leipoa pizzaa, satoi tai paistoi.

Heinäkuun 8. päivä

En muista aikaisemmin tyhjentäneeni kompostoreita näin myöhään. Ilo valmiiksi saadusta työstä on sitäkin suurempi. Nyt tästä arvokkaasta aineesta saavat parsojen lisäksi nauttia myös pionit. Sää näyttäisi muuttuvan aurinkoiseksi ja jopa kuumaksi, joten kivikompostoreiden tyhjentämisellä alkaa olla jo kiire. Nyt kuitenkin siistin pionipenkit ja kiskaisen rikkoja sieltä täältä. Pysyy puutarha edes jotenkuten kuosissaan.

Heinäkuun 9. päivä

Kun minä vielä loikoilen sängyssä, paraatipuolen portaikkoon ilmestyy ramppi. Massiivinen monumentti, mutta tietenkin turvallinen ja käytännöllinen. Ei voi mitään. Kaikkea ei voi itse valita.

Päivä on kuuma jo aamusta asti, joten nyt on hyvä lähteä ostoskeskukseen. Kanoillakin taitaa olla kuuma, kun ne vain seisovat luukun kynnyksellä. Lyydia hautoo uskollisesti. Tänään olisi hyvä aika läpivalaista munat, mutta en viitsi häiritä hautojaa.

Illalla paahde hellittää ja valo muuttuu pehmeämmäksi. Kiertelen puutarhassa ja kuvaan. Tajuan, että ramppi on pilannut suosituimman kuvauskohteeni. Harmittaa, vaikka samalla olen myös kiitollinen.


Heinäkuun 10. päivä

Hyödynnän aamun viileyden valokuvaamiseen ja muuten vain kukkien ihailuun. Teen muutaman täsmäiskun perennapenkkeihin; kitken ja leikkaan ihan kiireellisimmät vain. Sitten on vihdoin ja viimein aika ruveta pesemään pohjoisterassia. Mikä kauhea törky siellä talven jäljiltä onkaan! Olen odottanut puuhaan lämpimiä kelejä, ja nyt on se hetki. Lopulta terassi hohtaa puhtauttaan. Nyt on taas ilo kulkea sisään ja ulos.

Heinäkuun 12. päivä

Päivästä on tulossa helteinen, joten lapiohommat kannattaa tehdä heti aamulla. Saan istutettua ’Barbara Mitchel’ -päivänliljat Liikenneympyrään, mikä tuottaa minulle suurenmoista iloa. Mallaan vielä kuunliljat tuleville paikoilleen. Ai, että miten hyvältä alue jo näyttää!

Ilo lisääntyy yhä, kun poimin sinikuusamia kanoille. Poppius villiintyy herkuista niin, että sen ääni nousee falsettiin, ja minua naurattaa. Uskollinen Lyydia hautoo. Juttelee lempeästi tuleville tipusilleen. Lumikki käy fiilistelemässä viereisessä pesässä, mutta nukkumapaikka kukon kainalossa ylimmällä orrella taitaa illalla vetää pidemmän korren.

Lämpötila huitelee 27 asteessa ja tietokoneelle ilmaantuu kuumuusvaroitus. Vietän aikaani sisällä ja syön jäätelöä. Välillä käyn kanalassa katsomassa, että kaikki on hyvin. Illaksi annetaan sadevaroitus. Ukkonenkin voi jyristä. Tuntuu niin heinäkuulta.

Ilta ei tunnu viilenevän, mutta auringon paahde onneksi helpottaa. Menen puutarhaan valokuvaamaan – ja hämmästymään. Kukkia on niin paljon kaikkialla, että tunnen kulkevani kuin satukirjassa. Kaikki kukkien värit sointuvat hyvin yhteen, myös ne muutamat kirkkaankeltaiset, joista en luullut pitäväni. Puutarha on ryöstäytynyt (aika) villiksi, mutta en kanna huolta siitä nyt. Ihailen vain. Talikollekin on töitä, mutta vasta sitten kun jättipoimulehdet lopettelevat kukintaansa.


Heinäkuun 13. päivä

Menen kanalaan heti hampaidenpesun jälkeen. Ulko-ovella tuntuu kuin menisin kuumaan saunaan. Onneksi kanoilla ei ole mitään hätää. Niillä on viileitä, varjoisia paikkoja oleskeluun eikä kanalankaan lämpötila nouse yhtä korkeaksi kuin ulkona. Kikkareita kerätessäni kuulen Lyydian juttelevan tipuilleen. Ihana Lyydia! Se piipittää niille hellästi, hiljaisella äänellä.


Heinäkuun 14. päivä

Mittari näyttää 29 astetta. Tällä helteellä ei paljoa jaksa tehdä mitään. Hetken pystyy varjopaikoissa kyykkimään kitkemässä. Valvatteja, heinää ja kaikkea muutakin olisi tarjolla.

Iltapäivällä lämpötila kipuaa 30,5 asteeseen. Ukkonen jyrähtelee. Sähköt katkeilevat. Onneksi alkaa myös sataa. Minä viihdyn joka tapauksessa sisällä. Ulkona on ihan hämärää, vaikka kello ei ole paljon.

Sateen jälkeen avaan toiveikkaana ulko-oven. Ehkä ilma olisi raikastunut. Ehei, ilma on aivan yhtä painostava kuin ennen ukkostakin. Kanalassa on raukea tunnelma. Lyydia hautoo uskollisesti, välillä lepertelee pienokaisilleen. Lumikki kokeilee haudonnan ihanuutta viereisessä pesässä, Floora istuu sen edessä. Tänään on haudonnan 11. päivä, aika lailla puoliväli siis. Uskallan varovaisesti toivoa, että haudonta sujuisi ilman kommelluksia loppuun asti.

Lopulta viilenee sen verran, että uskaltaudun ulos siistimään pioneita. Tuon uusia kukkia sisälle ja asettelen ne  maitopulloihin. Illalla sataa rankasti niin kuin monesti ukonilmalla. Se on vain hyvä; puutarhaa ei tarvitse itse kastella ja huushollikin tulee joskus siivottua.

Ennen nukkumaan menoa istuskelen kanalan kynnyksellä tuulettamassa kanalaa. Kanat ovat jo orrella. Poppius käy välillä juomassa vettä, ja palaa Lumikin viereen. Korjaa paikkaansa pari askelta lähemmäs Lumikkia. Nyt ne näyttävät olevan jo kylki kyljessä, mutta taitaa vielä muutama milli olla väljyyttä, kun Poppius vielä kerran korjaa paikkaansa. Miten suloista!


Heinäkuun 15. päivä

Helteet näyttävät jatkuvan niin pitkälle kuin ennusteita riittää. Kanalan terassin pesu on parasta puuhaa mitä tiedän tällaisena hellepäivänä. Samaan syssyyn saan pestyä vielä kodinhoitohuoneen terassinkin. Ihanaa, tätä olen odottanut!

Unta odotellessa alkaa sateen kohina. Taas saavat uudet puut ja muut istutukset sopivasti vettä.


Heinäkuun 16. päivä

Pitkään jatkuva helle vie minulta voimat. Jouko laittaa kanalan eteläikkunaan varjostuksen. Minä vien kanoille vesiheinää ja ahomansikoita. Poppius tietää jo ämpärin nähdessään odottaa mansikoita. Vesiheinä ei ole niihin verrattuna mitään.


Heinäkuun 17. päivä

Koreakärsämöt, tähtiputket ja tädykkeet ahdistelevat pensasmustikkaa niin, että Jouko kiskoo ne juurineen. Asettelen kukat väliaikaisesti vanhaan lasipurkkiin, mutta kimpusta tuleekin vahingossa ihan nätti.

Ilta viilenee ja minäkin pääsen ulos puutarhaan. Valokuvaan kukkaan puhjenneita kärhöjä ja viimeisiä pionien kukkia. ’Lady Orchid’ on kauneimmillaan. Leikkaan nuorista pioneista siemenkodat pois. Niitä leikatessa tuntuu yhä vahvemmin siltä, että nyt siirrytään uuteen aikaan; aletaan kaartaa loppukesää kohti.  

Mietin, että ehkä en tänäkään kesänä vietä Tässä ei ole mitä järkeä –teemapäivää. Vaikka puutarha on kovasti villiintynyt, siellä vallitsee jonkinlainen seesteisyys.


Heinäkuun 18. päivä

Aamulla lämpötila nousee nopeasti, mutta ehdin sentään raivaamaan enimmät ruusumalvat ja häiritsevimmät heinät. Puutarhan ilme selkeytyy kivasti.

Ennen auringonlaskua pääsen puutarhakierrokselle. ’Barbara Mitchellit’ ovat puhjenneet kukkaan juuri niin kauniina, aprikoosin värisinä, kuin olin toivonutkin.


Heinäkuun 19. päivä

Olen niin yllättynyt, että nyt on jo haudonnan viidestoista päivä, eivätkä kanat ole järjestäneet mitään yllätyksiä. No, onhan tässä vielä kuusi päivää aikaa. Floora-mummon on ilmeisen vaikea luopua haudonnan ihanuudesta. Hyvin usein näen sen istuvan pesän etulaudalla. Onneksi pesästä ei ole tullut kiistaa.

Heinäkuun 20. päivä

Päivän paras uutinen: viikon päästä helteet helpottavat ja saadaan taas sadettakin. Sitä ennen kärvistellään jopa 29 asteen lämpötiloissa. 

P.S. Todellisuudessa ennusteet muuttuivat ja helteet jatkuivat vielä pitkään, mutta pelkkä ajatus hellejakson loppumisesta helpotti.


Heinäkuun 21. päivä

Kiirehdin heti hampaidenpesun jälkeen kanalaan, ettei lämpötila ehtisi nousta kovin paljon. Ja siltikin on liian kuuma. Kikkareita kerätessäni Lyydia tulee jaloittelemaan. Nyt minulla on hyvä tilaisuus kurkistaa pesään. Näen kuusi munaa aseteltuina kauniisti ringiksi. Harmi, että lyijykynällä tekemäni merkinnät ovat kuluneet pois. En siis pysty poistamaan ylimääräistä munaa. No, olkoot sitten. Luotan, että kaikki menee hyvin.

Jonkin ajan kuluttua käyn katsomassa, että Lyydia on päässyt pesälleen. On päässyt. Floora makaa pesän edessä. On selvästi hengessä mukana. Ihana Floora-mummo!


Heinäkuun 22. päivä

Tänään alkaa eteläterassin kesä. Se on nyt putipuhdas. Terassi ei olekaan koskaan ollut näin puhdas tähän aikaan kesästä.

Muutama pikkujuttu villissä puutarhassa saa paljon aikaan: apilapuskan kitkeminen, kirsikkapuun oksan leikkaaminen ja koivuangervoaitojen siistiminen saavat puutarhan taas kuosiinsa. Nyt on ihanaa ajella kirsikkapuun oksien alta ja etsiä uusia kuvakulmia.

Enää kolme päivää. Etsiskelen sopivan kokoisia kiviä tipujen juoma-astiaan. Suunnittelen kanalaan uutta järjestystä, jotta tiput pääsevät kulkemaan turvallisesti. Pesen kananmunankuoria; hienorakeista kalkkia täytyy olla myöhemmin tarjolla. Mietin ruokailua, kylpemistä, ulkoilua…


Heinäkuun 23. päivä

Tänään lähdemme ostamaan tipuille uutta kuiviketta. Pitää olla pehmeää ja pölyämätöntä. Onneksi ei tarvitse Pirkkalaa kauemmas lähteä.

Aika hurjaa, että kello on jo 19 ja mittari näyttää kaksikymmentäseitsemän astetta. Niin odotan viikonloppua, että lämpötilat alkavat laskea. 

P.S. Todellisuudessa helteet helpottivat vasta kahden viikon kuluttua, mutta silloin kuumuuteen oli jo ehtinyt tottua.


Heinäkuun 24. päivä

Touhuan kanalassa jo ennen aamupalaa, sillä pehku on vaihdettava uuteen ennen huomista. Huomenna on laskettu aika. Pesästä kuuluu kimeää piipitystä. Mitä ihmettä, voiko se olla tipujen ääntä? Lyydia makaa rauhallisena tuijotellen äärettömyyteen. Äänen täytyy kuulua Lyydian alta, mutta ovatko tiput vielä kuorissaan vai ulkona?

Sinella kurkistaa varovasti Lyydian siiven alle. Höyhenten seassa näkyy liikettä! Hyvä, että pehku on nyt vaihdettu, tipujen juoma-astia täytetty kivillä ja kulkureitit varmistettu. Nyt täytyy malttaa vielä odottaa.

Illalla päätämme siirtää Lyydian tipuineen ja munineen alapesään, etteivät tiput pääse putoamaan korkealta yläpesästä. Sinella nostaa vastustelevan Lyydian. Kanan alla on kaksi pörröistä tipua. Kolmessa munassa on pienet reiät. Ylimääräisessä munassa on särö. Siitä tuskin kuoriutuu mitään. 

Kaksi ensimmäiseksi kuoriutunutta ovat vaaleita ja pörröisiä. Ja supersuloisia. – Hei, Meelika, tervehdin. Kokonaan vaalea tipu saa nimen, joka muistuttaa Sinellasta. Pienenä hän nimittäin lallatteli: ”Entten tentten, meelika tentten…” Toisella tipulla on päälaelta selkään ulottuva paksu musta viiru. Tipu saa nimekseen Celeste.

Seurailemme tilanteen kehittymistä. Poppiuskin tarkkailee. Se hämmentyy tyhjästä yläpesästä ja menee sinne itse makaamaan. Aikoo kai pelastaa tilanteen, kun kerran emo on kadonnut jonnekin.

Pikkutiput kurkistelevat suloisesti emon siipien suojista. Floora menee makaamaan Lyydian kanssa samaan pesään. Nämä tipuset eivät ainakaan tuuliajolle jää. Varahoitaja on nokan mitan päässä.

Illalla käyn vielä varmistamassa, että kanalassa kaikki on hyvin. Ihanaa, kun Jouko haluaa tulla kanssani. Lyydia on väsynyt, mutta onnellinen. Floora on asettunut yläpesään hautomaan. Poppius haukottelee Lumikin vieressä orrella. On tainnut kukollakin olla touhuntäyteinen päivä.

Auringon laskiessa ajelen vielä ulkona. Tuntuu yllättävän viileältä, vaikka mittari näyttää kaksikymmentäviisi astetta. Ensimmäiset kaunopunahatut ja idänliljat ovat kukassa. Muurahainen ylittää polkua raahaten isoa taakkaansa. Pysähdyn, sillä muurahaisilla on etuajo-oikeus täällä. Katselen tyytyväisenä muuttunutta puutarhaa, kunnes hyttyset ajavat minut sisälle.

Miten oikeassa kanat olivatkaan silloin, kun ne eivät suostuneet hautomaan minun valitsemanani ajankohtana! Silloin tiput olisivat kuoriutuneet kesän kiireisimpään aikaan. Nyt sen sijaan, kun puutarhassa on vähän tekemistä eikä helteillä mitään jaksaisikaan, on juuri parahiksi aikaa keskittyä kanalan elämään.


Heinäkuun 25. päivä

Tunnelma kanalassa tiivistyy. Lyydian alta kuuluu piipitystä ja kaksi pientä päätä pilkistää höyhenten raosta. Lyydian silmät luppasevat. Ei ihme, että ramaisee. Koko yö varmasti mennyt pienten kanssa valvoessa. Mutta missä muut kolme tipua ovat vai ovatko ne kenties vielä kuorissaan? Floora ja Poppius seisoskelevat pesän edessä valmiina hoitamaan piiperoisia heti samalla sekunnilla, kun tarve vaatii. Minä puolestani kyykin pesän edessä kameran ja rehukippojen kanssa.

Kun Celeste meinaa tulla siiven alta, uskollinen Lyydia ohjaa sen hellästi nokallaan takaisin suojiinsa. Annan pesään vähän rehua, josta Lyydia ja tiput innostuvat. Kohta kaikki viisi vaaleaa tipua nokkivat innoissaan murusia. Kiipeilevät toistensa yli. Ihanaa, kaikki viisi tipua ovat kuoriutuneet ja hyvissä voimissa! Sen verran ehdin siinä sekamelskassa huomata, että Meelika taitaa olla ainoa kokonaan vaalea tipu.

Lyydia nousee jalkeille ja huomaan sen alla vielä yhden munan, sen liian myöhään munitun. Minun pitäisi saada muna pois, mutta en tässä hässäkässä sitä pysty ottamaan. Toivottavasti se ei mene rikki.

Poppius touhottaa rehun kanssa ja koittaa sitä tipuille tarjoilla. Lumikki saa pärjätä tarhassa omin nokkineen, sillä sulhasella on nyt tärkeämpää tekemistä. Floora touhuaa pesän edessä ja yrittää olla avuksi. Minä ojennan rehua ja räpsin kuvia niin paljon kuin vain ehdin. Kunpa joku niistä onnistuisi. Tämä se on oikeaa perheonnea!

Lopulta hässäkkä on ohi ja tiput vetäytyneet Lyydian suojiin. Kanala hiljenee taas paitsi silloin, kun Poppius hoitaa velvollisuuksiaan ja kiekaisee.

Mittari näyttää kaksikymmentäyhdeksän astetta.

Tällä kertaa saan houkuteltua Lyydian jalkeille ja totean ylimääräisen munan kadonneen. Lyydian on täytynyt syödä se, koska ei se voisi kadota kuin tuhka tuuleen.

Vien kanoille tuoretta kurkkua paloina ja teen rehusta puuroa. Hyvä, kun pienimmätkin tiput rohkenevat tulla syömään ja saavat vähän nestettä. Eivät nimittäin vielä osaa juoda vesiastiasta.

Seuraavalla kerralla keksin vielä paremman idean ja vien kurkun raastettuna. Sitä on ainakin helppo syödä. Poppiuksenkin mielestä idea on loistava. Kukko tulee avukseni tarjoilemaan herkut tipuille – kutsuu innokkaasti kaikki syömään ja nostelee kurkkuraasteen valmiiksi annosteltuna pehkuille. Saavat tipurassukat puruissa paneroitua kurkkua. Minulla on täysi työ tässä kilpajuoksussa ehtiä tarjoilemaan ruoka puhtaana, ennen kuin avuliaat aikuiset sotkevat sen. Tässä me kuitenkin hoidamme tipuja kylki kyljessä Poppiuksen kanssa. Kukko tuntuu ymmärtävän, että me olemme nyt samalla puolella. Jokin aika sitten esiintyneestä uhittelusta ei ole enää häivääkään jäljellä.

Illalla muistuu mieleen edellinen tipuhärdelli. Olinkin jo ehtinyt unohtaa, miten intensiivistä niiden hoito alussa on – huolimatta kukon ja Lyydian erinomaisesta panoksesta. Kyllä nyt maistuu uni!


Heinäkuun 26. päivä

Kipaisen kanalaan jo ties kuinka monennen kerran – on jo iltapäivä, niin ehkä seitsemännen kerran. Tipuilla täytyy aina olla raikasta vettä ja puhdasta ruokaa. Valvon ruokailuja, mutta aina minun poissa ollessani ruoka-astiat on täytetty puruilla.

Laitan pikkuruiseen astiaan (sinappitölkin kansi) tipurehua ja vettä. Poppius seuraa tarkkana vieressä. Se tietää, että ojennan ruoan tipuille. Poppius ei muista kutsua rouviaan syömään, tipujen hoitaminen on nyt tärkeintä. Kukko syö tipujen kanssa samasta astiasta aivan kuin malliksi niille. Välillä se jähmettyy liikkumattomaksi paikoilleen. Suloisinta on, kun tipu tulee silloin nokkaisemaan murusen kukon nokasta. Floora ja Lumikkikin viettävät kaiken aikansa sisällä perheonnen ihanassa kuplassa.

Näin helteisenä päivänä (29 astetta) tiput viihtyvät paljon pehkuilla ja viipottavat sinne tänne. Lasken, että kaikki ovat tallessa. Kanalassa istuskellessani olen ehtinyt seurailemaan tipuja niin paljon, että niiden nimet ovat jo vakiintuneet. Meelika on täysin valkoinen, Ellellä on vähän mustaa siiven kärjissä. Celestellä on päästä selän yli ulottuva paksu musta-ruskea raita. Alicella, tuttavallisemmin sanottuna Aliisalla, on hennompi musta raita. Se, jonka päälaella on pieni musta viiru, on Stella.

Poppius yrittää olla huolehtivainen isä, mutta ensikertalaisena se ei oikein tiedä miten isänä ollaan. Kun tiput käyvät emon alle lepäämään, Poppius näyttää ihmettelevän, mitä nyt pitäisi tehdä. Mille sitä nyt osaisi alkaa, kun tiputhan voivat millä hetkellä hyvänsä tarvita ruokaa tai muuta huolenpitoa.

Sisällä talossa huomaa, että on tipuaika. Minun kulkureittini ja sohva on merkitty paksulla kerroksella purua. Illalla uni maittaa.


Heinäkuun 27. päivä

Kipaisen puolipukeissani kanalaan. On sunnuntai ja kello on seitsemän. Tiput ovat jo täydessä touhussa. Vaihdan tipuille puhtaan veden ja tarjoan tuoretta ruokaa. Poppius touhuaa täysillä mukana tipujen ruokinnassa. Huokaisen helpotuksesta, kun tiput oppivat juomaan vesiastiasta. Nyt pääsen vähän helpommalla.

Kun tiput ovat syöneet ja kömpineet emon alle lepäämään, Poppius alkaa houkutella Lumikkia pesintäpuuhiin. Poppius makaa yläpesässä, kurluttaa ja porisee niin, että koko kukko tärisee. Lumikki ei innostu, mutta kukko yrittää sinnikkäästi. Minua huvittaa. Tästä rodusta ei ole suotta sanottu, että kukot pitävät hyvän huolen parvestaan.

Illan suussa tarjoan keitettyä kananmunaa. Minusta on liikuttavaa, kun ihan koko porukka syö sulassa sovussa samalta ruokalautaselta. Jotenkin kaikki tietävät, että tipuja ei saa häiritä. Tiput viipottavat herkkupala nokassaan kauemmas toisistaan syömään rauhassa. Nopeasti ne tuonkin oppivat. Hoksasivat nopeasti senkin, että jos ei ylety hyppäämään ruokatasolle yhdeltä reunalta, niin voi kipaista portaita pitkin toisesta suunnasta. Miten nopeasti ne kasvavatkaan! Nyt siipisulat alkavat jo näkyä hyvin. Ne ovat saaneet myös lisää värejä, paitsi Meelika, joka on kokonaan valkoinen.


Heinäkuun 28. päivä

Arki sujuu tipujen tahtiin. Pienokaiset ovat oppineet jo kuoputtamaan pehkua ja kylpemään. Topakasti ne lennättävät purua pikkuruisilla jaloillaan. Niin söpöä! Lyydia haluaisi kovasti jo ulkotarhaan, mutta sinne tiput ovat liian pieniä. Niinpä Lyydia tyytyy makaamaan ikkunan edessä tipujen päiväunien aikaan.

Ennen iltaseitsemää alkaa minun vapaa-aikani. Lyydia on johdattanut tiput pesään yöunille. Ukkonen jyrähtelee, mutta sataa vain hetken. Nautin aurinkoisesta puutarhasta. Yleisilme on rauhallinen, kun kuunliljojen kukkavarret on leikattu, pioneita siistitty ja jättipoimulehtiä parturoitu. Syysleimut ovat parhaimmillaan, monet päivänliljatkin kukkivat jo. Olen onnellinen, että Tässä ei ole mitään järkeä –teemapäivä oli tältäkin vuodelta peruttu.


Heinäkuun 29. päivä

Poppius tulee vastaani heti, kun näkee minut ovella. Se seuraa jokaista liikettäni, kun lusikoin rehua tölkin kannelle. Se tietää, että joskus saatan kaataa vettä rehun sekaan ja tehdä puuroa. Kun puuro on valmis, kukko kutsuu tipuset syömään. Jos tarjoan pelkkää kuivarehua (vesiastia on vieressä), Lyydia nostelee nokallaan vettä tipujen eteen. Ihanan huolehtivainen emo!

Pikkuväen aamupuuron jälkeen minulla on aikaa nauttia puutarhasta; värien harmoniasta sekä miellyttävästä kesätuulen vireestä. Oli onni, että tein päätöksen luopua väreiltään yhteensopimattomista kasveista ja tein muutamia muita pieniä muutoksia. Nyt saan nauttia tehdyn työn hedelmistä.

Saan iloita myös siitä, että ahkera kitkeminen on tuottanut tulosta. Nytkin kitken ja kiskon kirsikan vesoja. Muutamat vesat ovat kasvaneet parimetrisiksi katajan kätkössä. Muutama valvatti sieltä, puna-apila täältä ja hiirenvirna tuolta tekee ihmeitä. Ja kun kukkineet malvat leikkaa tässä vaiheessa, ei leviä sekään vaivaksi asti.

Päivällä tiput viihtyvät auringon läikässä ja kylpevät antaumuksella. Ne kiipeilevät jo vähän tikkaille ja puulaatikon päälle. Pitkin päivää ne vilistävät ympäriinsä ja kasvavat silmissä.

Illalla sataa kaatamalla. Tiput ovat jo kuuden aikaan menossa yöunille pesään.


Heinäkuun 30. päivä

Ulkona on kuin kasvihuoneessa. Ilmassa on ukkosta. On parasta valmistella viikonlopun matkoja ja siivota koko huusholli. Työnjälki todellakin näkyy.

Minun touhutessani sisällä pojat kaatavat ’Gårdebo’ -kirsikkapuun. Viime vuosina puu on koko ajan muuttunut yhä huonokuntoisemmaksi. On kaikille harmillista luopua isosta puusta, mutta oli surullista katsoa puun kuolemista oksa kerrallaan. Nyt saan ehkä leveän polun sähkärillä kulkemiseen itäpihalla.

Illalla kuulen anopin kertoneen tyttärelleen, että olemme tulossa ja aiomme tuoda kukkia hänelle. Liikuttavaa! Uni meinaa karata silmistä, kun mielessäni kuljen pitkin puutarhaa ja suunnittelen poimittavia kukkia maljakoita varten.


Heinäkuun 31. päivä

Aurinko paahtaa kuumasti jo aikaisin aamulla, kun menen Joukon kanssa poimimaan kukkia puutarhasta. Kurjet huutavat yläpuolellamme niin, että ääni tuntuu sisuksissa asti. Syyssinikat ovat aukeamaisillaan. Kesä alkaa vääjäämättä kääntyä syksyä kohti.

Ehdimme sopivasti ravintola Verstaan herkkupöytien ääreen. Ravintola on täynnä väkeä ja ilma tukala, vaikka ovet ovat auki ulos. Onneksi autossa on ilmastointi.

Olemme varanneet anopille ämpärillisen kukkia. Sinikka on osannut jo odottaa niitä. – Tästä tulee Sinikan kimppu, sen saat tehdä aivan itse, sanon. Vanhus on mielissään. – Mitä väriä haluat laittaa ensin, kysyn. Hän haluaa sinistä ja minä esittelen sinisiä kukkia. Syyssinikka on varma valinta. Hymyssä suin hän valitsee lisää värejä ja kukkia. Minä asettelen oksat maljakkoon hänen avukseen. Valkoista, vaaleanpunaista ja keltaista. Innostus antaa voimia tehdä täyteläinen kimppu. – On se hieno, vaikka ite sanonkin, anoppi nauraa.

Jouko tekee seuraavan kimpun ja me seuraamme jännityksellä, millainen siitä tulee. Kaunishan siitä. Minä teen oman kimppuni. Yöpöydälle riittää vielä yksi pieni maljakko. Ihmeellistä, että anoppi jaksaa olla mukana koko ajan. Tämä on selvästi meidän yhteinen tärkeä juttumme. Lupaamme tulla huomenna iltapäivällä uudestaan ja tehdä vielä kimpun hoitajienkin iloksi.

VAALEANKELTAINEN TALO, TALON VÄRI, TALOMAALI, TALON MAALI

Talomme väriä on sen verran usein kysytty, että teen nyt siitä oman postauksen. Jospa tieto maalin sävystä löytyisi jatkossa blogistani vaikkapa hakusanoilla talon väri, talomaali tai talon maali. Tämä ei ole millään tavalla mainos tai yhteistyöpostaus. 

Käyttämämme vaaleankeltainen maali on Tikkurilan Ultra 507 X. Valkoinen maali on Tikkurilan Ultra Classic A. Uusi talo maalattiin kolmeen kertaan. Autotallirakennus maalattiin samoilla maaleilla.

Talon vaaleankeltaisesta väristä kirjoitin jutussani nimeltä Kuin aamuauringon säde. Jutussa kerroin, että sävy oli kompromissi. Mies halusi voimakkaamman sävyn ja minusta keltaisen sävy olisi voinut olla ihan pikkuisen vaaleampi. Heti kun talo oli maalattu, olimme molemmat kuitenkin sitä mieltä, että tämä sävy oli juuri paras. 

En ole kertaakaan katunut valintaamme. Vaaleankeltainen ei ehkä ole muodissa, mutta mielestäni sävy sopii hyvin vanhan tyyliseen taloon. Me saimme idean Narvan vanhasta meijeristä, jonka seinään pieniä mallipaloja vertailimme.

Puutarhaharrastajan näkökulmasta vaaleankeltainen on aika ihanteellinen talon väri. Se ei riitele juuri mihinkään värin kanssa sekä  on kiva tausta vihreälle ja monen värisille kukille. Tietenkään se ei ole paras mahdollinen tausta silloin, jos suosii kirkkaankeltaista tai haluaa saada vaaleankeltaisia kukkia juuri talon eteen. Hillityn tyylin ystävälle väri sen sijaan on onnen omiaan.

Talon sävyä on vaikea valokuvata, koska valo-olosuhteet vaihtelevat. Joissakin kuvissa väri näyttää beigeen vivahtavalta ja joissakin aurinkoisissa kuvissa väri on melkein valkoinen. Oikeasti maalissa on selkeä vaaleankeltainen sävy.

Kuva on otettu toukokuussa.

PUUTARHANI JA MINÄ Kesäkuussa

Kesäkuun 1. päivä

Taas tuulee niin navakasti, että suhinan ja kohinan yli on vaikea kuulla pikkulintujen ääniä. Räkättirastaan ääni sentään kuuluu ja valitsenkin tuon tuimailmeisen räksyttäjän päivän linnuksi.

Monet inhoavat meluisia räkättirastaita, jotka syövät marjoja puutarhasta sekä sotkevat paikkoja. Britteinsaarilla räkättirastas on kuitenkin odotettu jouluvieras. Amerikassa räkättirastaita näkee harvoin, mutta silloin kun se muuttomatkallaan eksyy Atlantin taakse, bongarit tulevat katsomaan lintua tuhansien mailien takaa.

Joukkovoima on räkättirastaan vahvuus. Rastaita uhkaileva peto saattaa saada vastaansa koko kulmakunnan räkättirastaat. Ja metakka on sen mukainen. Monet muut linnut hyötyvät tästä saadessaan nekin suojan. Käsittääkseni räkätit eivät syö toisten poikasia, joten räksät eivät ole uhka pikkulinnuille. Puutarhurin on hyvä tietää sekin, että vaikka rastaat käyvät ärsyttävästi mansikkavarkaissa, niiden ruokalistalle kuuluvat myös etanat.

Joukkovoima toimii myös toisella tapaa. Räkättirastaat puolustavat pesästä lähteneitä, vielä kömpelösti liikkuvia poikasiaan pommittamalla petoja – tai lintujen rengastajia – yhteisvoimin ulosteilla. Huh-huh!


Kesäkuun 2. päivä

Sää on tuulinen, sateinen ja kylmä. Värjöttelen terassin suojissa kuuntelemassa lintuja. Sepelkyyhky lentää metsän laitaan ja saa kunnian olla päivän lintuni. Sepelkyyhkyn huhuilu muistuttaa pöllön ääntelyä. Kuitenkin kyyhkyt huhuilevat päivällä kun taas pöllöt öisin. Sepelkyyhkyt ovat suurempia ja arempia kuin kaupungeissa viihtyvät kesykyyhkyt eli pulut, mutta nykyään niitä saattaa nähdä kaupungeissakin vaikkakaan ei yhtä suurina laumoina kuin puluja. Kaupungistuminen on siis yltänyt sepelkyyhkypiireihinkin.

Sepelkyyhky munii kaksi munaa, joita molemmat emot hautovat. Poikasiaan emo ruokkii kupumaidolla eli kyyhkynmaidolla, jota linnun kupu erittää. Talveksi suurin osa sepelkyyhkyistä muuttaa Ranskaan tai niille nurkille.

Illalla sää on kaunis ja melko lämmin. Ihailen arovuokkoja, joita kasvaa isoina alueina eri puolilla puutarhaa. Juuri tällaisesta olen haaveillut! Kaikkialla on vihreää ja rehevää. Koivuangervoaidat olisivat valmiita parturoitaviksi.


Kesäkuun 3. päivä

Tänään ohjelmassa on kattamista, kitkemistä ja kärräämistä.

Istun pellon laidalla kauniissa kesäillassa. Kuuntelen tuttua ääntä. – Voiko se olla töyhtöhyyppä, mietin, en ole nähnyt niitä pariin päivään. Jos ne ovatkin muuttaneet jo pois. Naapuri kävi kylvämässä pellon toissa päivänä. Pesät ovat voineet tuhoutua, ja siinä tapauksessa töyhtöhyypät lähtevät muuttomatkalle jo varhain kesäkuussa. Onneksi Muuttolintujen kevät -sovellus vahvistaa töyhtöhyypän äänen. Kesä on pelastettu.

Helpottuneena katselen kahden kauniin töyhtöhyyppäpariskunnan lentotaiturointia pellon yllä. Voi, kunpa ne malttaisivat viipyä pitkään! Töyhtöhyypät nimittäin saapuvat ensimmäisten joukossa ja myös muuttavat etelään aikaisin, suurin osa jo heinäkuussa, myöhäisimmät vasta lokakuussa.

Tänään opin, että töyhtöhyyppäkoiras kaapii maahan monta pesää, joista naaras valitsee parhaimman. Oi ei, naiset ovat naisia! Jälkikasvun hoidossa sentään pääsevät helpolla, kunhan vähän perään katsovat. Hämmästyttävää, että poikaset lähtevät oman ruokapöydän ääreen heti kun kuoriuduttuaan ovat kuivuneet.


Kesäkuun 4. päivä

On niittyleinikkien aika. Kitken, kärrään ja vähän kylvänkin. Pidän uudenvuodenlupaukseni ja kylvän laareihin kehäkukkia. Muutama kottikärryllinen lisää maata Älypenkissä on aina lähempänä tavoitetta.

Mitä ihmettä: tiukujen helinää! Se on tilhi. Mielessäni alkaa soida: ”Tiu tau, tii-il-hi, äidin ryytimaassa…” Saan taas yhden syyn lisää istuttaa koristeomenapuu pihaamme. Tilhet syövät sen hedelmiä, kun pihlajanmarjat loppuvat. Tilhi on helppo tunnistaa ulkonäöstään, mutta en ole ennen huomannutkaan, että sillä on rosvonaamio. Kieltämättä tukkatöyhtöineen se on muutenkin aika kapinallisen näköinen.

Olen luullut tilhien viihtyvän ympäri talven Suomessa, mutta se on muuttolintu. Tilhiä toki voi nähdä vuodenvaihteeseen, jopa helmikuulle asti, ja maaliskuussa ensimmäiset palaavat jälleen takaisin. Tilhet muuttavat sitä mukaa etelämmäs kun marjat ja hedelmät ehtyvät. Olen onnekas, että satuin tapaamaan sen tähän aikaan. Tilhet nimittäin pesivät pääosin Itä- ja Pohjois-Suomessa.


Kesäkuun 5. päivä

Päivä on tuulinen ja harmaa, siis oikein sopiva jakolaskuihin. Ensin kärrään maata Älypenkkiin ja istutan odottaneet kielot takaosaan. Jotta puuha ei kävisi liian yksitoikkoiseksi, jaan yhden vaaleansinisen iiriksen paloiksi ja istutan lammen taakse. Yhdestä iiriksestä taidan saada kuusi uutta. Jakojäännöstä ei jää, sillä lammen taakse mahtuu ainakin toinen mokoma. Huomenna kuskaan taas maata.

–Kuoooooviii-trrrrrr, kuuluu mahtipontinen linnun ääni tuulen huminan yli. Kuovihan se siellä, helposti tunnistettava laji niin äänen kuin ulkonäkönsäkin perusteella. Katson netistä, mitä tästä kauniista linnusta kerrotaan. Jopas nyt jotakin: kun kuovi on muninut ja poikaset ovat kuoriutuneet, niin äiskä ottaa ja lähtee! Mieli tekee Brittein saarten tai Ranskan rantamaisemiin. Jättää iskän pärjäilemään jälkikasvunsa kanssa omin nokkineen. Toki kuovi-isä hommansa osaa, modernina isänä on osallistunut hautomiseenkin. Poikaset osaavat etsiä oman ruokansa itse, kunhan isä vähän perään katselee. Vähän haikeaa ajatella, että naaraat ovat ehkä lähteneet jo näihin aikoihin. Eivät isä ja lapsetkaan kauan täällä viihdy, heinä-elokuussa nekin muuttavat pois. Sellaista on elämä.

Päivä tuulessa alkaa väsyttää. Tulen hetkeksi sisälle ja alan etsiä omenalajikkeita. Jouko on nimittäin hirveää vauhtia kaivamassa kuoppia niille. Tiesin, että lajikkeen valinta on vaikea, mutta tämähän on hirmuinen suo. Hiki päässä selaan nettisivuja. Puun pitäisi olla terve ja kestävä. Oksakulmien pitäisi olla luonnostaan hyviä, hedelmien hyvänmakuisia ja säilyviäkin. Pienimmät ja suurimmat puut karsin pois. Ja tietenkään täydellisestäkään lajikkeesta ei ole iloa, jos sitä ei myydä missään.

Jouko tulee välipalalle. Esittelen hänelle huokailujen säestyksellä etsintäni tuloksia. – Tekaistaanpa näistä äkkiä taulukko, ehdotan. Taulukkoon päätyy neljä ehdokasta: ’Huvitus’ (altis omenaruvelle, oksakulmista ei tietoa), ’Borkovskoje’ (hedelmät säilyvät huonosti), ’Grenman’ (hyvä yleispölyttäjä, mutta hedelmien säilyvyydestä ei tietoa) ja ’William's Pride’, joista viimeksi mainittu karsiutuu voittajaksi. Se vaan, että riittääkö ’Valkea kuulas’ sille pölyttäjäksi?

Koristeomenapuun etsiminen onkin sitten jo toinen tarina.


Kesäkuun 6. päivä

Istun taas tuntikausia lintujen kielen intensiivikurssilla. Ja mikäpä onkaan istuskellessa aamuauringon paisteessa. Aluksi kerrataan helppoja ääniä, kuten kuovin, räkättirastaan, haarapääskyn, västäräkin, kiurun ja variksen. Pian siirrytään haastavampiin tehtäviin.

Tänään aiheena on erityisesti kirjosiepon ja pajulinnun visertelyjen erottaminen toisistaan. Tehtävä olisi helppo, jos näkisin laulajat, mutta puiden lehtien välistä en näe vilaustakaan. Kirjosiepon se säkeistö, jonka lopussa kuuluu ’kvik-kvik’, on aika helppo. Tänään opin, että sen yhdessä säkeistössä kuuluu ’tiitü-tiitü…’. Sen sijaan niitä muita lurituksia en millään muista. Jotenkuten hahmotan, että pajulintu laulaa ’titi-tyytyytyy’ mitämämukaoontehny-äänensävyllä ja lurittelee paljon muutakin.

Tällä kurssilla edetään niin nopeasti, että pää menee pyörälle. Nyt tuohon kaikkeen liverryksien sekametelisoppaan lisätään vielä viherpeipon, rautiaisen, peipon, kottaraisen ja monen muun linnun äänet.

Välillä tehdään kirjallisia tehtäviä. Perehdyn lempilintuni, kirjosiepon, elämään tarkemmin. Se on kauneimpia lintuja mitä tiedän, mutta kaikilla meillä on omat myrkkymme. Kirjosiepolla se on röyhkeys. Se saattaa vallata itselleen sinitiaisen pesän munineen/poikasineen päivineen ja vieläpä siinä vaiheessa, kun se on nähnyt pesimisen onnistuneen hyvin kyseisessä pesässä. Se hämää sinitiaista tuomalla pesään munien päälle muutaman männyn kaarnan palasen, jotta sinitiainen ei tunnistaisi pesäänsä. Silloin tällöin asunnonvaltauksesta tulee raivokas yhteenotto, josta voi seurata traagisia uutisia.

Koiraat pitävät jalkavaimoja ja jättävät ne yksin ruokkimaan poikasiaan. Koiras saattaa hankkia pari jalkavaimoa ja palata sitten hoitelemaan ensimmäisen rouvansa kanssa poikasiaan. Ei ihme, että valmiille kotikoloille on kovasti tarvetta, vaikka naaras hoitaakin kodin sisustuspuolen. Eivät naaraatkaan mitään puhtaita pulmusia ole, saattavat nekin tehdä syrjähyppyjä. Kukahan nämäkin suhdekoukerot on selvittänyt?

Mikä ihana kesäpäivä! Jouko kaivaa touhukkaana kuoppia puille. Lähdetään vielä illemmalla ostamaan niitä. Minä puolestani jaan iiriksiä lammen taakse. Kaksi tiukkaa paakkua tälle päivälle on oikein sopiva määrä. Jakopaloista saa hyvän kokoisen alueen täyteen.

Nyt vielä muotoilen Älypenkin istutuskuntoon. Multaa kuluu uskomattomat määrät. Nyt näyttää jo hyvältä. Vielä kärryllinen, sillä istutuskumpare painuu yllättävän paljon. Sitten kai riittää. Vielä pari kärryllistä. Jokohan nyt vihdoin olisi tarpeeksi? Vielä muutama… Mihin se maa oikein häviää?

Mallaan pallotuijat kuoppiinsa ja kastelen. Juuri sillä hetkellä tapahtuu jotakin ihmeellistä: kirjosieppo seisahtaa sähkärini käsinojalle. Pieni, suloinen nappisilmä. Kerrassaan ihana! Seisoo ja katselee minua silmiin. Minä katson sen virheetöntä höyhenpukua. Saan rauhassa tarkastella jokaista höyhentä erikseen. Katselen sen varpaita. Lintu kääntelee päätään ja katsoo minua toisesta suunnasta silmiin ja taas toiselta puolelta. Sillä ei ole mitään kiirettä pois. Silmäkulmani kostuu katsellessani tuota pikkuruista ihmettä. Että minä sain tällaisen tilaisuuden!

Koitan olla liikkumatta. Juttelen linnulle aivan hiljaa. Se ei säikähdä ääntäni. Korjaan varovasti käteni asentoa ja silloin lintu lehahtaa pois.

Ihmeellistä, että olin juuri vähän aikaa sitten katsellut netistä kirjosiepon kuvia. Olin haikeana ajatellut, etten ehkä koskaan saisi luonnossa nähdä sen upeaa höyhenpukua. Olin harmitellut, etten pysty käyttämään kiikaria, enkä siksi näkisi lintua kovin hyvin. Ja sitten tapahtuu tällainen! Lintu jättää minulle käsinojalle muistoksi kakkakikkareen. En malta siivota sitä pois.

Kaikki kiva ei pääty tähän. Lähden Joukon kanssa ajelemaan Pinsiön taimitarhalle. Ostoslistallamme on neljä puuta: koristeomenapuu ’Aamurusko’, omenapuut ’William’s Pride’ ja ’Grenman’ sekä kirsikkapuu ’Fanal’.

Koristeomenapuulajikkeesta olemme käyneet pitkää keskustelua. Melkein luovutimme jo. Päätämme käydä katsomassa näytepuutarhassa juuri kukkivia koristeomenapuita. Nähdessämme ’Aamuruskon’ asiasta ei tarvitse enää keskustella eikä kompromisseja tarvitse tehdä. Molemmat ovat tyytyväisiä.

Omenapuun taimet valitsen tarkasti sen mukaan millä on vähin leikkaustarve. Oksakulmien täytyy olla hyviä ja oksien täytyy olla tasaisesti eri puolilla puuta. Onneksi on valinnanvaraa. Löydän niin hyvät yksilöt, että puutarhurin mielestä leikkaustarvetta ei ole vielä ensi vuonnakaan. No, huh! Kirsikkapuuta ei onneksi yleensä tarvitse leikata ja koristeomenapuunkin leikkaustarve on vähäinen.

Jouko aikoo istuttaa puut saman tien, joten minulle on tiedossa työnjohdollisia hommia. Pitää muistaa kalkitseminen, lannoitus, juurten oikominen, tiivistys, tuenta ja kunnon kastelu. Ennen pitkää hyttyset aikovat tehdä minut hulluksi, joten jätän Joukon viimeistelemään istutuksia ja pakenen sisälle. 

Kesäkuun 7. päivä

Tuulee ihan kamalasti, mutta ei auta ruikuttaa. Jakamiseen soveltuvat säät eivät voi jatkua loputtomiin. Nyt töpinäksi. Täytän talvituhojen jälkeiset aukkopaikat keittiön ikkunan edessä vuorenkilvillä ja kodinhoitohuoneen ikkunan edessä varjoyrteillä ja kevätkaihonkukilla.

Pääsen vihdoin ja viimein istuttamaan Älypenkin pallotuijat sekä rungollisen marja-aronian. Jaan muutaman kookkaan kuunliljapehkon toiseen laitaan. Lohkaisen palan koristekastikkaa kevennykseksi. Täytän aukkopaikat kieloilla. Kerrankin täyden näköistä kertaheitolla!

Kieloja istuttaessani tajuan saavuttaneeni pitkäaikaisen unelmani. Voin vaivatta tehdä suuriakin istutusalueita käymättä taimitarhalla. Sen kun vain lohkaisen palan sieltä ja toisen täältä. Jakopaloissa ei tarvitse säästellä, vaan voin istuttaa ne kuinka tiheään tahansa. Voin antaa niitä vieläpä tuttavillenikin.

Tuuli yltyy yltymistään. On turha äänittää lintujen lauluja. Onneksi ihana västäräkki tepastelee nurmikolla pyrstöään keikutellen. Västäräkki sulattaa monen sydämen, eikä ihme. Tuo siro lintu on tuttavallinen ja kaunis. Puolisot viettävät onnellista perhe-elämää rakentaen salaisen pesänsä yhdessä ja hoitaen poikasensa niin ikään yksissätuumin. Pesä saattaa olla kiviaidan kolossa, kuten meillä, tai vaikkapa halkopinossa. Erittäin salaisessa paikassa joka tapauksessa.

Västäräkin pyrstön keikutus on mietityttänyt ihmisiä kautta aikojen. Siihen liittyy tarina vuodelta 1938: ”Kun kivitasku kutsui västäräkin häihinsä, västäräkki alkoi katsella kotimiestä, mutta ei löytänyt kuin variksen. Varis vannoi hoitavansa västäräkin pojat hyvin ja västäräkki uskoi tätä. Kun västäräkki oli mennyt, pisti varis västäräkin pojat poskeensa ja meni menojaan. Kun västäräkki tuli häistä kotiin ja näki poikiensa hävinneen, se säikähti niin kovasti, että heiluttaa vieläkin häntäänsä.”

Kesäkuun 8. päivä

Arovuokot kieppuvat villisti tuulessa. Köynnöskuusaman kehikko natisee uhkaavasti. Aurinko paistaa nätisti pilvien välistä. Katselen puutarhaamme hämmästyneenä. Kaikki on niin suurta. Viime kesänä pystyin liikkumaan puutarhassani niin vähän, että yksi vuosi tuntuu jääneen välistä. Nyt pysähtelen, ihailen kaikessa rauhassa ja valokuvaan. Seurailen västäräkkiä nurmikolla ja naakkoja pellon laidassa.

Minulla näitä lempilintuja riittää. Ihastuin naakkaan viime kesänä Sastamalan torilla, kun tuttavallinen naakkaherra tai -rouva (niitä on vaikea erottaa, kun ovat samannäköisiä) odotteli saavansa meiltä jäätelöä. Se oli niin sympaattisen näköinen.

Naakkaparvi

Naakat seurustelevat pitkään ennen kuin menevät naimisiin ja elävät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti. Kun on naimisiin menon ja pesänrakennuksen aika, koiras nikkaroi pesän rungon ja naaras hoitelee sisustuspuolen. Kuulostaapa tutulta. Kun koti on tiptop, naaras munii keskimäärin viisi munaa. Koiras tuo rouvalle ruokaa ja välillä päästää jaloittelemaan sijaistamalla hautomisessa. Pariskunta hoitelee poikaset yhdessä. Pariskunnat kulkevat parvessakin yhdessä, kun ne yleensä pesimäajan ulkopuolella kokoontuvat suuriksi joukoiksi hakemaan turvaa ja ruokaa.

Kesäkuun 9. päivä

Nyt kun Valkeakoskella satumme Joukon kanssa olemaan, viivähdämme Kauppilanmäen viehättävällä museoalueella. Syreenit ja kurjenpolvet kukkivat parhaimmillaan. Linnut laulavat täysillä. Kaikkialla on vihreää ja luonnonmukaista. Kuvittelemme, millainen vilske täällä on ollut, kun kaikki naapuruston lapset ovat kokoontuneet leikkimään. Aika idyllistä.

Paluumatkalla näen naurulokkeja. Niitä on meidänkin pihapiirissämme. Olen iloinen, kun tunnistan tuon hauskannäköisen tummapäisen linnun toisten lokkien joukosta. Nauru taitaa tosiaankin pidentää ikää. Vanhin tiedetty naurulokki eli 30 v 8 kk ikäiseksi.

Kitken, kerään harsoja, leikkaan pienet pallotuijat, siistin sieltä ja täältä. Tulppaanit ovat jo menneet ja osa vuorenkilvistäkin. Onneksi arovuokot loistavat vielä täysillä. Arovuokko tuo ilon tullessaan.

Kesäkuun 10. päivä

Ihanaa, hevoskastanjamme on puhjennut kukkaan! Siis yhteen kukkaan. Olen todella onnellinen siitä yhdestä, sillä vain vanhat hevoskastanjat kukkivat. Kukinnan alkamiseen voi mennä kymmenen tai ehkä jopa kolmekymmentä vuotta, jos kukkii silloinkaan. Hevoskastanjan kukinta tulee varmasti olemaan ensi kesänkin kohokohta.

Kuulen pääskysten varoitusääniä ja näen niiden häätävän harakan pois. Se jättääkin pääskyset rauhaan, mutta yrittää kai heti toiselle pesälle. Taitaa kytätä tilaisuuttaan tiheän kasvillisuuden suojissa.

Komea se on kuin mikä, frakki ja kaikki, mutta pahamaineinen pesärosvo. Minäpä katson, mitä harakasta kerrotaan. Ensinnäkin löydän kaksi osuvaa runoa.

Herra Harakka hieno niin
jällehen laittihe samettiin.
Vihreää, näätte, hän rakastaa;
siintävän rinnalla purppuraa.

Herra Harakka liivit sai
valkeat – silkkiä – totta kai!
Vieläpä tuotiin saappahat
uudet markkoja maksavat.

Herra Harakka harjaa näin
kiiltävän tukkansa taaksepäin –
sitten niin kummasti naurattaa:
hi-hi-hi-hi, hi-hi-hi-hi, hih-hah-haa!

Tekijä ilmeisesti Aila Meriluoto

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
– älä putoa, kiuru! – tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä moista, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon –
sai valmiiksi harakanpesän!

Lauri Pohjanpää

Oikeastaan tiedän aika montakin asiaa harakasta ihan vain lorujen ja satujen perusteella. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että harakka tunnistaa oman peilikuvansa. Pesärosvohan se on, mutta mikäs minä olen arvostelemaan luonnon järjestystä. Ovat aika kovia tappelemaankin jopa lajitoveriensa kesken.

Meillä Euroopassa harakka ei ole oikein suosiossa. Ilmaisut ”harakanpesä” ja ”mennä harakoille” eivät imartele lintua, mutta Kiinassa harakkaa pidetään onnentuojana, Tiibetissä jopa pyhänä lintuna. Aasialaisessa hääsomistuksessa saatetaan käyttää pariuskollisen harakan, auringossa välkehtivän sateenkaarilinnun, kuvia. Harakan nauru tietää hyviä uutisia tai mieluisia vieraita.

En ole tiennyt, että harakka on puutarhurin hyvä kaveri. Se saalistaa myyriä sekä muun muassa etanoita ja kotiloita. Se siivoaa haaskat ja ruokien jätteet pois. Miksi en siitä hyvästä muutaman marjan voisi antaa? Hyvä siis olisi saada ainakin jokunen harakkapari puutarhaan pesimään, nauraa räkättämään – ja hyvää mieltä tuomaan.

Illalla sataa vettä kuin saavista kaataen. Alkaa tuntua ihan oikealta kesältä. Jouko on jakanut verikurjenpolvia tien varteen. – Onneksi sain istutettua ne ennen sadetta, nyt ne saavat kunnolla vettä, hän iloitsee. Nyt hän fiilistelee valmista istutusta. Niin hyvin tiedän tuon tunteen! Ilolla katselen, kuinka Joukosta on kuoriutumassa puutarhaharrastaja.


Kesäkuun 11. päivä

Syön aamupalani seuraillen kahta kurkea pellolla. Siinä ne seisovat vastakkain ja katselevat, välillä sukivat höyheniään. Erikoista nähdä kurjet tähän aikaan olohuoneen ikkunasta. Yleensä ne pysähtyvät meillä vain muuttomatkallaan. Toivottavasti niiden pesintä ei ole mennyt pieleen.

Sattuipa sopivasti, sillä tänään olemme lähdössä vierailulle Laukon kartanoon, Klaus Kurjen kuuluisiin maisemiin. Lapset ovat antaneet meille joululahjaksi rahaa käytettäväksi Laukon taidenäyttelyn pääsylippuihin. Sateen on ennustettu alkavan reilun tunnin päästä, joten viivyttelemättä matkaan.

Kartanoa ympäröivä puisto on hieno. Puut ovat vanhoja ja ryhmyisiä, ja niitä on paljon. Kukkia on vähän, mutta laajat nurmialueet, luonnonkaunis järvenranta sekä valkoiset kivirakennukset muodostavat upean kokonaisuuden. Kiertelemme rauhassa kauniista miljööstä ja taideteoksista nauttien, kunnes tulee nälkä. Buffet-pöytä on houkuttelevan monipuolinen ja herkullinen, joten jäämme vielä nauttimaan ruuasta. Vasta lähtiessämme alkaa sataa.

Luen, että kurki on noin metrin korkuinen ja sen siipien kärkiväli on pari metriä. Komean kurjen näkeminen sykähdyttää erityisesti keväällä: talvi on vihdoin ohitse. Syksyllä puolestaan äänekkäät kurkiaurat saavat mielen haikeaksi.

Opin, että yhden kurjen näkeminen pellolla tarkoittaa pesintää. Jos sen sijaan näkee kurkiparin pellolla, niiden pesintä on epäonnistunut. Voi ei! Kurjet ovat puolisoilleen uskollisia koko elämänsä ajan. Yhdessä rakentavat pesänsä ja hautovat munansa. Ruokansa poikaset oppivat hakemaan itse pian kuoriutumisensa jälkeen, joten vanhempien tehtäväksi jää perään katsominen.


Kesäkuun 12. päivä

Tämän päivän osuus lintujen kielen kurssista on vaativa. Kun kiurujen kimitykseen lisätään haarapääskyn, hippiäisen, rautiaisen ja sirittäjän korkeat äänet sekä pajulinnun ja peipposen toisiaan muistuttavat luritukset, voin vain huokailla osaamattomuuttani. Olen kuitenkin tunnistavinani peipposen laulun.

Hämmästyttävää, että peipponen käyttää pesänsä rakennustarpeiksi jopa hämähäkinseittejä sammalen, korsien ja karvojen lisäksi. Miten ihmeessä se kaiken tuon tekee?


Kesäkuun 13. päivä

’Barbara Mitchel’ on houkutellut minut suunnittelemaan matkan Turkuun. Herään klo 7.00 aurinkoiseen aamuun pirteänä kuin peipponen, ja pian olen Joukon kanssa valmiina lähtemään matkaan. Matkasuunnitelma on sellainen, että ensin haemme Viherlassilasta päivänliljat ja vaaleanpunaiset pionit, ja sitten katsomme mihin muuhun kivaan aikaa riittää.

Aprikoosinväriset ’Barbara Mitchel’ -päivänliljat ovat olleet ostoslistallani jo kaksi vuotta sitten, mutta tuolloin niitä ei Viherlassilalla ollut. Nyt tärppää. Hyllyssä on kuusi tainta ja otan ne kaikki. Kuudesta taimesta olin haaveillutkin. Niiden lisäksi otan kahdeksan vaaleanpunaista pionia (’Do Tell’ 4 kpl, ’Wladyslawa’ 2 kpl, ’Petticoat Flounce’ 1 kpl ja ’Neon’ 1 kpl). Nälkä kurnii, joten en jää tämän enempää fiilistelemään puutarhalle.

Otamme varman päälle ja suuntaamme Navettaan. Ravintola on tupaten täynnä, mutta mahdumme vielä sekaan. Ruoka on juuri niin herkullista kuin oletimmekin. Voisin tulla tänne pelkästään leivän takia. Se on niiiin hyvää. Vatsa täynnä on hyvä suunnata Ruissaloon.

Ruissalon saari on niin suuri, ettemme millään ehdi nähdä kaikkea. Tänään haluan nähdä rantapromenadin ja sen pitsihuvilat. On ihana kävellä meren rantaa mukailevaa kävelytietä kurkistellen valtavien tammien väleistä pilkistäviä huviloita sekä pikkuisia mökkejä veden äärellä. – Tämähän on kuin sadusta, huokailen.

Tien varrella on suloinen pikku kioski. Myyjää ei näy, mutta pikkuruisen kioskin seinällä näkyvät ohjeet. Kuumia juomia on termospulloissa, kylmät juomat jääkaapissa. Leivonnaiset ovat pöydällä valmiina. Maksuna käy käteinen tai MobilePay. Minä niin rakastan tällaisia itsepalvelupaikkoja. On hienoa ajatella, että on vielä tällaisia paikkoja, joissa ihmisiin voi luottaa. 

Paluumatkalla poikkeamme jäätelökioskilla, joka toimii niin ikään itsepalveluperiaatteella. Myytävänä on vaniljajäätelötuutteja. Asiakkaat saavat istuskella laiturilla, jossa on myös pikkuruinen mökki. Aika ihanaa!

Vielä on aikaa käydä kasvitieteellisessä puutarhassa. Puutarha on valtavan iso, joten valitsemme pari mielenkiintoisinta kohdetta. Onkalotammi kuulostaa hauskalta ja sitä se onkin. Aika ihmeellistä, että aikuinen mahtuu seisomaan onkalon sisällä aivan helposti.

–Mitä ihmettä, tuo ei voi olla linnun ääni, hämmästelen lammen ohi kulkiessamme. Ääni on oikeastaan aika kauhea. Jos kuulisin sen pimeässä, saisin kyllä äkkiä jalat alleni. Sehän on sammakko, joka kurnuttaa ja vaakkuu täysillä. Olipa onni, että tulimme tänne!

Nyt kotimatkalle Salon kautta. Viime lokakuussa löytämämme Hiidentie (Salosta Somerolle) on varmasti uskomattoman kaunis tähän aikaan kesästä. Niin onkin. Tunnen matkustavani mielimaisemieni halki. En voi saada kyllikseni kumpuilevista vihreistä pelloista!

”Jokeen sortuneen” kirkon jälkeen epäröimme; ei kai tie vain johda johonkin taloon. Tosi kaunista täällä! Kyllä tämä vanha tie näyttää menevän kylän halki. Taitaa olla Veitakkalan kylä. Jos joskus muuttaisin jonnekin, niin ehkä näille nurkille.

Tie kapenee. Se mutkittelee syvien laaksojen poikki. Onneksi Jouko ajaa hitaasti, ettei kouraisisi mahanpohjasta. – Toivottavasti traktori ei tule vastaan, Jouko sanoo. Nyt minäkin älyän toivoa sitä. Matka muuttuu tosi jännittäväksi. Kyllä olisi aikamoista peruuttaa jyrkkää ylämäkeä ties minne asti. Huh! Levennyksiä tai risteyksiä ei ole näkynyt pitkään aikaan. Vastaantulijoita ei ole ja lopulta tie levenee. Saavumme Kaivolaan, josta ostamme piepoa (vaaleaa talkkunaa) ja piimää. Luvassa on lapsuusmuistoja herättävä iltapala.

Pysähdymme Perttelin kirkolla. Olen onnellinen tunnistaessani nurmikolla kävelevän kottaraisen. Kirkon pihalla laitamme navigaattoriin osoitteen. Olen ihan solmussa näiden Hiisien kanssa – Vähä-Hiisi, Hiisi, Iso-Hiisi, Nokkahiisi ja onkohan vielä keksitty muitakin… No, joka tapauksessa osoite on väärä ja parhaat loppumatkan maisemapaikat jäävät tällä kertaa näkemättä. Kotiin ajelemme pieniä mutkaisia teitä nauttien kesäillan valosta ja tunnelmasta. Olipa ihana, että tuli lähdettyä!

Kotona etsin tietoja kottaraisesta. Olen luullut sen olevan pikimusta, mutta oikeasti musta hohtaa sateenkaaren väreissä. Loppukesällä sulkasadon jälkeen höyhenten vaaleat kärjet luovat vaikutelman, että linnulla olisi neulepaita päällä. Kottarainen on taitava matkimaan toisten lintujen ja nisäkkäiden ääniä sekä mekaanisia ääniä, esimerkiksi junan pilliä. Voih, en ole oppinut vielä sen peruslauluakaan saatikka sitten kymmeniä variaatioita. Tuskin edes erottaisin jäljitelmää aidosta.


Kesäkuun 14. päivä

Lämpömittari hipoo hellelukemia. Lintujen äänet ovat kovasti vaienneet, mutta kiurun liverrys kuuluu korkealta taivaalta. Minusta se kuulostaa siltä kuin kiurulla olisi niin paljon sanottavaa, että kieli meinaa mennä solmuun. Olen monesti sekoittanut kiurujen ja pääskyjen äänet. Ei ihme, sillä kiuru matkii muun muassa haarapääskyä, metsävikloa ja liroa.

Olin kuvitellut, että kiuru viihtyisi lähinnä ilmassa, mutta enimmäkseen se oleskelee maassa. Kulkee kävellen tai juosten. Laululennon koiras esittää korkealla ilmassa, laskeutuu pikkuhiljaa alemmas ja pudottautuu lopulta maahan kuin kivi. Ohhoh!

Puutarhassa tunnelma on kuin suuret juhlat olisivat juuri alkamaisillaan. Kuunliljat ja jättipoimulehdet ovat kasvaneet valtaviksi. Pioni ’Claire de Lune’ soittelee alkutahteja. Köynnöskuusama ja grönlanninhanhikki kukkivat täyttä päätä. Ensimmäiset ruusut, iirikset, loistosalviat, unikot ja kurjenpolvet ovat ehtineet jo kukkaan. Pionit ovat kasvaneet kovasti korkeutta ja nuput pullistuvat. Jos lämpimät säät jatkuvat, juhlat alkavat minä päivänä hyvänsä.


Kesäkuun 15. päivä

Alkaa tuntua oikealta kesältä. Heti aamusta asti on niin lämmintä, etten oikein viihdy puutarhassa. Mieluummin piirtelen paperille ympyröitä sommitellen Liikenneympyrään ryhmiä pioneista, päivänliljoista, syysleimuista, jaloritarinkannuksista ja kuunliljoista.

Valokuvaan. Ihastelen nurmitädykettä, jota kasvaa siellä täällä sinisinä laikkuina. Se on kukkinut jo ties kuinka kauan ja näyttää yhä hehkeältä. Arovuokotkin kukkivat edelleen. Ihanaa! Uusia kukkia puhkeaa hengästyttävällä tahdilla: kulleroita, isorikkoja, varjorikkoja, loistosalvioita…

Pikkulinnut ovat aika hiljaa. Kauniit kalalokit käväisevät pellolla kirkumassa ja matoja syömässä. Luen netistä, että kalalokit ovat erilaisia kuin muut lokit. Ne eivät viihdy suurissa parvissa kuten muut. Ne muuttavatkin pienellä porukalla. Kumma juttu. Opin, että kalalokki haluaa tehdä pesänsä avoimelle, näkyvälle paikalle. Kuulostaa aluksi oudolta, mutta lokki ei halua tulla yllätetyksi. Niinpä. Kauempana vahtivuorossa seisova puoliso on valmiina puolustamaan pesää valehyökkäyksin ja ulostepommituksin.

Illalla istun pitkään lintujen kielen kertauskurssilla. Ilma on jo viilentynyt, mutta on aurinkoista ja viihtyisää. Nyt lintujen tunnistaminen on melko helppoa, kun kaikki eivät ole yhtä aikaa äänessä: mustarastas, peippo, pajulintu, kiuru, haarapääskynen, viherpeippo, naakka, kalalokki… Sinitiaista en tunnista. Hämmästelen puutarhan viidakkomaista tunnelmaa. En voi käsittää, että kaikkialla on niin rehevää.


Kesäkuun 16. päivä

Loikoilen valveilla sängyssä. Kuulen, kuinka laulujoutsenet lentävät pellon yli trumpettejaan töräytellen. Ihana, aurinkoinen aamu!

Olen kuullut, että joutsenet ajavat aggressiivisesti lajitoverinsa pois omalta reviiriltään ja häiritsevät myös pienempien lintujen pesintää. Onneksi jälkimmäinen väite on vain huhua, eikä tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. Joutsenparat ovat saaneet leiman syyttä suotta niskaansa, vaikka ne päinvastoin auttavat muita puolisukeltajia nostamalla ruokaa syvältä pintaan.

Se ei sen sijaan ole huhu, että joutsenilla on pesässään lämmitysjärjestelmä. Joutsen rakentaa pesänsä maatuvista vesikasveista, turpeesta, sammalesta ja mudasta. Kompostoituessaan pesä siis lämpenee. Pesä painuu kasaan, joten aika ajoin sitä on vähän korjailtava. Aika nerokasta!

On lämmin päivä, muttei helteinen. Saan istutettua ’Barbara Mitchellit’ ja ’Do Tellin’ Ameriikkaan. Hahmottelen Liikenneympyrän istutuksia metallikeppien avulla. Hui, mitä tulikaan tehtyä – kuusi pionia ja pari päivänliljaa odottavat istuttamista kovaan savimaahan! (P.S. Ei ollutkaan kovaa savea. Sattui vain tietyissä kohdissa olemaan pieniä kiviä ja vanhoja juuria.)


Kesäkuun 17. päivä

Aamulla sataa tihuttaa. Mikä onni, etteivät jakolaskut vielä lopukaan, vaikka niin jo ehdin luulla. Jaan yhden syysleimun eilisen istutuksen täydennykseksi ja siirrän Liikenneympyrän peittokurjenpolvet omenapuun alle. Pioni ’Petticoat Flounce’ pääsee Etelä-Ameriikan polun varteen.

Illansuussa kielikurssilla harjoitellaan sinitiaisen ja punavarpusen äänten erottamista naakkaparven vaakkumisen sekamelskasta. Aika haastava tehtävä.

Luulen kuulevani punavarpusen kimakan tervehdyksen: ”Nice to meet You.” Sitten on vielä kirjalliset tehtävät. Opin, että vain vanhat koiraat ovat eksoottisen näköisiä punaisella koristellussa puvussaan. Naisväki ja nuoriso ovat mitäänsanomattoman ruskeita. Punavarpunen viihtyy esimerkiksi puutarhoissa ja on paikkauskollinen. Ensi kesänä voin odottaa näkeväni/kuulevani sen samassa paikassa uudelleen. Siksi kai se livertääkin, miten mukavaa on taas tavata.


Kesäkuun 18. päivä

Suunnittelen Liikenneympyrän istutuksia huolellisesti, jotta lopputulos näyttäisi huolettomalta. Keppien päissä keikkuvat muoviruukut ovat olevinaan pioneita. Katselen niitä eri suunnista. Mietin korkeuksia sekä värien tasapainoa. Istutan ’Neon’ -pionin, vaaleansinisiä iiriksiä ja valkoisia syysleimuja. Näyttää jo aika kivalta.

Typistän vuorimäntyjen vuosikasvaimet, kiskaisen puista runkovesat, kitken ja siistin vähän sieltä ja täältä. Nyt alkaa olla juhannusfiilistä.


Kesäkuun 19. päivä

Istun tukiopetuksessa. Pitäisi oppia erottamaan eri tiaisten laulut. Opettajani kertoo, että liikkeellä on niin sinitiaisia kuin talitiaisiakin ja saattaapa olla joku pyrstötiainenkin. Kaikki tehtävät menevät väärin. Juuri kun olen saamaisillani kiinni jostakin tutusta sävelmästä, laulava lintu vaihtuu. Yhtään ei helpota sekään, että viereisessä kuusessa vilahtelee monta pientä livertelijää, sillä kuusen oksat estävät näkyvyyden.

Eivät kirjalliset tehtävätkään ihan helppoja ole. Sinitiaisesta pitäisi löytää jotakin omintakeista kerrottavaa. No, jos sen jossain sattuu näkemään, sinitiaisella on sininen lakki ja mustat uimalasit päässä. Pienellä linnulla on pippuria. Ärhäkästi se puolustaa itseään ja pesyettään kotikoloonsa tunkeutuvia kirjosieppoja vastaan ja talviruokintapaikoilla pitää puolensa itseään isompia talitiaisia vastaan.

Sadekuurojen välissä istutan Liikenneympyrään pioneita. Saan kaikki terassilla odotelleet pionit maahan ja maanpintaakin korotettua mukavasti. Istutusalue alkaa pikkuhiljaa hahmottua. Pitkin iltaa käyn istutuksia ihailemassa.

Kesäkuun 20. päivä

Kitken silmiinpistävimmät rikat. Nostatan juhannusfiilistä kiskomalla kirsikkapuun vesat. Ne on vielä helppo kiskaista irti. Viherpeippo transponoi lurituksiaan hauskasti.

Jouko on ottanut projektikseen tuloväylän betonilaattojen välien valamisen. Minä asettelen singelit pinnalle. Käki kukkuu. Hyttyset kiusaavat. Illassa ei saa paljon aikaan, eikä pari betonisäkkiä riitä mihinkään. Tuntuu kuitenkin tosi kivalta, kun työ on aloitettu ja idea käyttökelpoiseksi sekä kauniiksi todettu.

Nuoriso grillaa. Ulkona on aika kylmä, mutta juhannuksena kuuluu syödä terassilla. Hytisen kylmästä ja nautin herkuista. Illalla otan kipakat löylyt – ja suunnittelen Joukon kanssa betonivalun seuraavaa rupeamaa maanantaiksi.


Kesäkuun 21. päivä

Sataa reippaasti, välillä kaatamalla. On juhannuspäivä. Ihanaa, että uudet istutukset saavat vettä. Ne ovatkin päässeet hyvään kasvun alkuun.

Iltapäivällä sade taukoaa. Aurinko pilkistää ja saa minut luulemaan, että loppupäivän sää on kesäisen kaunis. Päästän kanat ulos. Sade on kastellut rehuastian, ja rakeisesta rehusta on tullut puuroa. Poppius kutsuu rouviaan riemullisesti puurolle aivan kuin tarjolla olisi jotakin spesiaalia gourmet-ruokaa. Hyvä, kun maistuu.

Valokuvaan muutamia auenneita pioneita sekä juhannusruusua, joka kukkii juuri. Mustarastas lurittelee yksinlauluaan. Aurinko menee pilveen, alkaa tuulla kylmästi ja sitten ropsahtaa sade. Iltaa kohti sade voimistuu. Tuore raparperipiirakka tuo juhannustunnelmaa.


Kesäkuun 22. päivä

On vihdoin aurinkoinen ja lämmin päivä. Kuljeskelen omassa pihapiirissämme kuin jättiläisen puutarhassa. Kaikki on suurta, paitsi polut, jotka ovat kasvaneet melkein umpeen. Komeat kuunliljat, pionit ja jättipoimulehdet kaartuvat poluille. Iirikset ulottuvat minua olkapäihin asti. Osa pioneista kurkottelee yhtä korkealle. Jättipoimulehdet ovat nimensä mukaisesti jättimäisiä. Oh-hoh! Sadeko tämän kaiken on saanut aikaan?


Kesäkuun 23. päivä

Aamulla on poutaa, joten jatkamme laatoitetun käytävän uudistamista. Jouko valaa pohjat. Minä asettelen Noelin kanssa kiviä vieri viereen. Betonisäkillisen verran saamme työtä jatkettua, mutta sitten alkaa sataa. Sade jatkuu iltamyöhään saakka.

Kesäkuun 24. päivä

Sataa, aivan kuin monena muunakin päivänä lähiaikoina. Enemmän tai vähemmän. Aamusta iltaan. Oikeastaan ihan hyvä, niin saan tehtyä sisähommiakin välillä. No, toki tihkusateessa trimmeröin vähän ja aloittelen parsapenkin vierustan kattamista.


Kesäkuun 25. päivä

Tänään on poutaa, mutta melko kylmää. Saan katettua parsapenkin viereisen alueen, todellisen murheenkryynin. Jospa vuosien taistelu vihdoin helpottaisi.

Sade on villiinnyttänyt puutarhan kasvuun, myös rikat. Pahimmillaan ne ovat toista metriä korkeita. Onneksi rikkoja ei tiheän kasvillisuuden seassa  enää kasva kovin runsaasti. Ja ihmeellistä kyllä, parhaimmillaan iirikset ulottuvat minua otsaan asti, eivätkä korkeimmat pionit jää kauas siitä. Jättipoimulehdet ylettyvät melkein lantioon asti. Kasvihuoneen vieressä lamoherukat ulottuvat helposti polviin.

Silmiini osuu Rea Peltolan kirjoitus komealupiinista ja sen haitallisiksi väitetyistä vaikutuksista Suomen luontoon. Uuden kansainvälisen tutkimuksen mukaan lupiini ei olekaan haitallinen, vaan jopa hyödyllinen mesikasvi. Ihanaa, nyt ei tarvitse harmitella tienvarsien lupiineja, vaan voin hyvillä mielin ihailla niiden kauneutta.


Kesäkuun 26. päivä

Pioni ’Pink Hawaiian Coral’

Sää on muuttunut aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Suurin osa pioneista on vielä tiukalla nupulla, mutta ’Pink Hawaiian Coral’ kukkii kauneimmillaan pikkuportin pielessä yhdessä ’Miss American’ kanssa. Palaan yhä uudelleen ihailemaan niitä.


Kesäkuun 29. päivä

Pioni 'Miss America'

Päivä on tuulinen. Floora ja Lumikki istuvat ikkunalla ja odottavat sopivaa hetkeä mennä ulkoilemaan. Lyydia on päättänyt alkaa hautomaan yläpesässä. Jostakin syystä se on valinnut toiseksi suosituimman pesän. Suosituin ammottaa tyhjyyttään. Tästä se arvaamattomien asioiden ketju alkaa.


Kesäkuun 30. päivä

Lyydia siis hautoo. Mietin, onko sillä munia alla ja jos on, niin montako ja kenen ne ovat. Hmmm. Joka tapauksessa joudun taas jotenkin kikkailemaan. Ehkä vaihdan kaikki haudottavat munat alle yhtä aikaa, että ne myös kuoriutuisivat samanaikaisesti. Kyselen chabon siitosmunia. Torstaihin mennessä voisi olla kolme kasassa – jos Kirkkonummen kanarouwat suostuvat munimaan. Myös yhden oman kanalan munan voisin sujauttaa alle.

Avillan lento Saksaan lähtee aikaisin torstaiaamuna. Sopisikohan Vilpakselle, että hän hakisi munat paluumatkalla? Sopii kuulemma. Kunpa rouwat nyt vain muistaisivat munia.