KOTTIKÄRRYILLÄ PUUTARHAN YMPÄRI Toukokuussa

Toukokuun 3. päivä

Kun on tyhjentänyt kompostorit ja tarjoillut herkut ruusuille, kärhöille ja hedelmäpuille sekä valmistellut kuopat kahdelle pionille, on syytä loppuilta hehkuttaa kaikkea tätä.


Toukokuun 4. päivä

 
Touhuan monenlaista, mutta en saa mitään valmiiksi. Puutarhasuunnittelu vaatisi lapiovoimaa. Pihan siivoukseen täytyy järjestää talkoot: venetelineet eivät minun voimin siirry. Enkä vieläkään ole saanut päätettyä, mitä ihmettä teen kukkoasian kanssa. Asialla alkaa olla kova kiire, Lyydia on hautonut jo viikon.

Päätän yrittää vielä viimeisen kerran. Etsin Facebookista kaikki, jotka ovat tarjonneet chaboja viime vuosien aikana. Laitan heille jokaiselle viestin. Saan useita vastauksia, mutta kenelläkään ei ole sen enempää munia kuin kukkojakaan.

Lilli, joka on chaborotua, on seurallinen, utelias ja ihana.

Aion luovuttaa ja alan sopia mille fleur -siitosmunista, vaikka en sulkajalkoja haluakaan. Yhtäkkiä muistan hollantilaisen kääpiökukon silmät. Kipinä syttyy, liekki roihahtaa. Kukko ei ole vielä löytänyt uutta kotia ja alan neuvotella kukon hakemisesta, vaikka se onkin kooltaan pienehkö meidän parveemme enkä koskaan tulisi saamaan chabotipuja. Hakuajan sopimisessa on kovasti hankaluuksia, mutta lopulta teen suunnitelman. Ajelisimme keskiviikkona Hankoon ja yöpyisimme hotellissa. Seuraavana aamuna hakisimme kukon. Tunnen saaneeni asian valmiiksi ja olen niin innoissani, että unet karisevat silmistäni.


Toukokuun 5. päivä

Herätessäni mielessäni on hollantilaiskukko ja sen kauniit silmät. Hämmennyn, kun Messengerissä odottaa uusi viesti. Tiedän kyllä mitä vastaan, mutta tunteeni myllertävät. Sydän pamppaillen näpyttelen viestin sopiakseni yksityiskohdista. Kirkkonummelta on helppo hakea, keskiviikkoilta sopii ja mitään ei maksa. Haikein mielin kirjoitan viestin, että olen löytänyt etsimäni chabon enkä siis tulekaan hakemaan hollantilaista. Onneksi emme olleet hakupäivästä sopineet.

Nyt on kanoille kovasti kerrottavaa.

Toukokuun 6. päivä

Ilma on niin kylmä, etten voi päästää kanoja ulkoilemaan. Meteorologit ennustavat takatalvea, lumisadetta ja pakkasta. Orvokit voin silti istuttaa ja valmistella kuopat kolmelle pionille. Ei hullumpi saavutus sekään.

Toukokuun 7. päivä

Tykkään tällaisesta hitaasta keväästä. Kun en pääse istutushommiin, tyhjennän maatuneita rikkakasveja säkeistä kasaan. Siitä jos mistä tulee hyvä mieli.


Toukokuun 8. päivä

–Ei tänne tulisi lähdettyä, ellei olisi tosi painava syy, sanon Joukolle kaartaessamme Kehä II:lle. Maalaistyttönä täällä betoniviidakossa tunnen olevani aivan väärässä paikassa. Suurpelto onneksi kuulostaa lupaavalta. Muhevaisen puutarhan valikoima on hyödynnettävä, kun kerran tänne asti olemme tulleet.

Tuuli pyörittelee hiukset silmille ja nenä vuotaa, kun valitsen kylmän kangistamin käsin koristekastikan, vaaleanpunaisen loistosalvian ja ritarinkannuksen taimia kärryyn. Kaikki taimet eivät ole vielä tulleet, mutta löydän lisäksi ängelmän, rönsyleimun ja ’Lacy Doily’ -päivänliljan taimia.

En malttaisi odottaa, mutta syötävä on, joten lounastamme golfkerhon ravintolassa. Päivän kulttuurikohde, Hvitträsk, on mahtavuudessaan omaa luokkaansa, vaikka puutarha ei pääsekään täysin oikeuksiinsa näin varhain keväällä. Toisaalta ympäröivä järvimaisema ja puutarhan uskomattomat korkeuserot näkyvät parhaiten lehdettömänä aikana. Yläterassit ovat niin korkealla, että minua melkein huimaa. Olen vaikuttunut hämmästyttävästä puutarhasuunnittelusta. Tänne olisi kiva tulla myöhemmin kesällä.

Vihdoin kello lähenee viittä. Olemme sopineet hakevamme kukon kuin sian säkissä. Nyt kukko odottaa meitä pihalla pahvilaatikossa. Mukava pariskunta kertoo, että kiinniotettaessa se on loukannut harjansa lennettyään verkkoa päin. Voi, pientä raukkaa! Pidemmittä puheitta nostamme pahvilaatikon takakonttiin ja ajelemme kotiin. Turhaan pelkään koko matkan, että kukko kyllästyy matkustamiseen. Hiljaista on.

Avaan pahvilaatikon kanalassa. Kukko ei tee elettäkään noustakseen. Pelästyn, että sen on huono olla. Lopulta se säikähtää jotakin ja hypähtää pehkuille. Yhtäkkiä se näyttää reippaalta.

Floora, Lilli ja Lumikki istuvat orrella. – Tässä on Poppius, sanon, vaikka oikeasti sen nimi on Tarzan. (Poppius on ruusulajikkeen nimi.) Rouvat alkavat kohteliaasti jutella kukolle. Kukko kuuntelee ja vastailee. Aikansa juteltuaan Floora tulee alas. Se pyörähtää kukon edessä. Näytösluontoisesti nokkaisee pari murua rehua. – Täältä kattilasta löytyy parhaimmat kaurat, se kai sanoo. Ei ole nälkä, mutta Floora pöyhäisee pehkua näyttääkseen mistä löytyy jyviä.

Lilli ja Lumikkikin esittäytyvät, vaikka ujostelevat. Hautova Lyydia pysyy tiukasti pesässään. Ei ehdi tervehtimään, on tärkeämpää tekemistä. Poppius kurkottaa kaulaansa nähdäkseen Lyydian. Jonkin ajan kuluttua Floora johdattaa kukon orrelle. Lumikki saa kunnian nukkua kukon vieressä.


Toukokuun 9. päivä

Kanalassa on mukavan rauhallista. Päivällä Poppius kiekuu ensimmäisen kerran säröilevällä äänellä, mutta topakasti ja suloisesti.

Kylällä juoruillaan, että Lumikista on tullut Poppiuksen kainaloinen kananen. Ne on nähty useamman kerran kahdestaan pehkuilla ja vierekkäin orrella. Sitä paitsi pari kertaa näin, että Poppius ehkä tarjoili Lumikille omenaa – tai sitten Lumikki vain nappasi herkkupalan kukon nokan edestä. Lumikki on muuttunut rohkeammaksi. Sen täytyy olla rakastunut.

Pitkin iltaa pohdin Joukon kanssa kanalan suhdekiekuroita. Illalla viimeisenä Jouko käy tarkistamassa, onko Poppius päässyt Flooran ja Lumikin väliin orrelle. On päässyt. Mekin voimme nyt rauhassa ruveta nukkumaan.


Toukokuun 10. päivä

Jouko on ehtinyt kurkistaa kanalaan jo ennen minua. Kanat ovat kuulemma vielä orrella. Kun minä olen menossa kanalaan, Jouko työntää ovella salaatinkannan kouraani.

Lilli nokkii salaattia kädestäni innokkaasti ja Lumikkikin uskaltautuu syömään. Poppius tulee pikkuhiljaa lähemmäksi ja kun pieniä salaatinpaloja tippuu pehkuille, hiljaa potpottaen se alkaa tarjoilla niitä kanoille. Lumikki on innoissaan nokan eteen tarjoillusta salaatista, mutta ei sekään määräänsä enempää jaksa syödä. Silloin Poppius ottaa salaatinpalan ja kiertelee ympäriinsä etsien kanaa, jolle voisi sen tarjoilla. Itse se syö kuivan heinänkorren.

Putiikissa käydessäni vilkaisen samalla kanalaan. Kanat ovat munintapuuhissa, paitsi Lilli, joka kylpee. Poppius seisoo munintapesien edessä ja valvoo, että kanoilla on turvallista. Niin liikuttavaa!

Illansuussa pidämme pihatalkoot. Trampoliini ja puumaja joutavat pois. Haketettava risukasa vielä jää, mutta ei haittaa, kun on muuten ihanan siistiä. On juhlan aika.

Illalla käyn Joukon kanssa läpi kanalan päivän kuulumiset ja pohdimme suhdekoukerot. Miksi Floora ei halua nukkua Poppiuksen kanssa kylki kyljessä? Kuinka kauan Lyydia aikoo pitää vallankahvasta kiinni? Onkohan Lumikin ja Poppiuksen rakkaus molemminpuolista?


Toukokuun 11. päivä

Ihanaa, Poppius tulee vastaani, kun menen kanalaan. Odottaa saavansa herkkuja rouvilleen, mutta tällä kertaa minulla ei ole. Aion päästää kanat hetkeksi ulos. Siitäkös riemu repeää. Minua aivan naurattaa, kun Poppius pontevasti kuopii maata. Kanat ovat tietysti innoissaan, vaikka osaisivathan ne kaivaa herkut itsekin. Kyllä illalla uni varmasti maistuu.

Vielä ihanampaa on se, että Poppius syö ensimmäistä kertaa kädestä – tai eihän se tarkasti ottaen syö, vaan tarjoaa saamansa juustopalan kanan nokan eteen.


Toukokuun 12. päivä

On ihanin äitienpäivä ikinä! Pöytä on katettu kauniisti herkuilla. Avilla soittaa pianoa, Asla klarinettia ja Noeli selloa. Ihan mieletöntä, en olisi hetki sitten vielä osannut toivoakaan tällaista! Sen jälkeen kaikki lapset vielä laulavat Avillan säestyksellä. Minä tietysti itken täysillä, mutta omapahan on vikansa. Mitäs valitsivat näin koskettavan laulun ja lauloivat niin ihanasti.

Lahjaksi saan kaikilta lapsilta begonian ja Sinellalta ’Karl Rosenfield’ -pionin (kuvassa) sekä Joukolta ne kaksi köynnöstukea, jotka olin toivonut.

Toukokuun 13. päivä

Vihdoinkin lämmintä! Kanat pääsevät ulos koko päiväksi ja minä puolestani pääsen istuttamaan jaloritarinkannuksen, loistosalvioita ja keijuängelmän. Liikaa ei auta innostua istuttamaan, kitkettäväkin on. Rikkakasvit ottavat heti vallan, kun selkänsä kääntää.


Toukokuun 14. päivä

Kuusi pionin kuoppaa lisää tarkoittaa sitä, että koko kaivuuprojektista on nyt valmiina 38 %. Eivätkä päivän saavutukset jää tähän: saan istutettua vaaleansiniset jaloritarinkannukset, kuopat neljälle päivänliljalle sekä siistittyä ja kitkettyä.

Toukokuun 15. päivä

Tänään käymme orvokkiostoksilla, mutta pienet vaaleankeltaiset ovat kiven alla. Onneksi löydän sellaisia, joissa on sekä vaaleansinistä että -keltaista. Joukolle haemme tomaatin, paprikan ja chilin taimia.

Poppius on päivä päivältä rohkeampi. Se tulee ovelle vastaani ja herkkujen loputtua tulee pyytämään lisää. Ihana kukko!


Toukokuun 16. päivä

Kirsikkapuu kukkii. Yhtäkkiä Liikenneympyrän koivuangervoaita on muuttunut vihreäksi. Kanatarhan edustan tulppaanit ovat parhaimmillaan. Parkkeeraan pyörätuolini kirsikkapuun edustalle. Istun ja katselen. Kaipaan Intoa, joka näyttäytyy meillä nykyään kovin harvoin. Helteet voivat tietysti olla liikaa niin minulle kuin hänellekin.

Vaikka Into kuljeskelee missä lie, saan istutettua Sinellan antaman pionin, ’Lacy Doilyt’ ja rönsyleimut. Jouko kunnostaa mansikkamaan.


Toukokuun 17. päivä

Istutan viiruhelpiä rippijuhlia varten. Kuvittelen, kuinka kauniisti heinät kaartuisivat Eteläterassin korkeissa ruukuissa. Nooh, lopputulos on yhtä juhlava kuin Boris Johnsonin tukka.

Terassin pesu on hauskaa hommaa. Kaksi pienintä terassia on nyt pesty, joten sitä hauskuutta riittää vielä ensi viikollekin.

Toukokuun 21. päivä

Kaupunkiliikenne ja kerrostalot ahdistavat. Navigaattori neuvoo väärään ja suhaamme edestakaisin rakennusten sokkeloissa. Aika juoksee. Kylmä automaatti seisoo oven pielessä vastaanottamassa. Tunnen oloni numerosarjaksi teollisuuslaitoksen liukuhihnalla. Neurologin vastaanotto on kuitenkin kaikin puolin miellyttävä ja toivoa antava.

Iloisina lähdemme ajelemaan Pirkkalaan, kohti taimimyymälää. Olen palkkioni ansainnut. Koristekastikat ovat pieniä rääpäleitä, mutta ostan ne silti. En tule ajatelleeksi, että ne tuskin kasvavat täyteen mittaansa koko kesänä. Upea preeriaistutus taitaa jäädä unelmaksi.

Valitsemme lammen taakse tusinan pioneita sekä kolme keijuangervoa. Olemme loppusuoralla. Hätkähdän: hyllyllä on valkoisia verenpisaroita, joita olen havitellut jo monta vuotta. Pääni menee sekaisin ja otan kimppatarjouksena niitä kolme, vaikka olin ajatellut vain yhtä.


Toukokuun 22. päivä

Sairaalateema jatkuu, mutta tällä kertaa turisteina eikä potilaana. Tutustumme entisen Pitkäniemen mielisairaalan puistoon Nokialla. Sairaala-alue on rakennettu 1800-luvulla, ja se on ollut samassa käytössä aivan viime vuosiin asti. Nykyään alueella on kehitysvammaisten palveluita.

Nainen kävelee hetken vierellämme, kun Jouko lykkää minua pyörätuolissa. – Yhtä työnnetään pyörätuolissa, hän sanoo. – Onneksi mulla ei ole tommosta, hän jatkaa ja kiiruhtaa reippain askelin eteenpäin. Minua hymyilyttää. Tämä ei ole museo, vaan täällä eletään aitoa elämää.

Rannan tuntumassa kulkeva kävelyreitti on todella kaunis. Puut ovat hämmästyttävän suuria. Valkoposkihanhet hoitelevat poikasiaan. Kauniit penkit kutsuvat istumaan. Harmi, ettemme hoksanneet ottaa eväitä mukaan. Ulkoillessa tulee nälkä.

Olemme suunnitelleet lomapäivän reittimme siten, että voimme käydä hakemassa luujauhoa Ylöjärveltä. Luujauhot tuntuvat olevan loppu koko Pirkanmaalta. No, nyt on kasvien ruokapuoli hoidettu ja on meidän vuoromme. Minun tekee mieleni mustaamakkaraa, ja se maistuukin oikein herkulliselta puolukkahillon kanssa. Täysin vatsoin on hyvä jatkaa Pinsiön taimistolle.

Taimistolla haluan nähdä melkein kaiken, mutta etenen silti määrätietoisesti listan mukaan: pikkujasmike ’Avalanche’, morsionruusu, vaaleanpunaiset myskimalvat, koristekastikat (tällä kertaa korkeat), kolme ’Globosa’ -tuijaa. Lopuksi on mukava kiertää näytemaalla näin tulppaanien ja narsissien aikaan.

Kotiin on kiva kaartaa Mahnalan maisematien kautta sekä nähdä Siuronkoski ja Siuron kylä. Hämmästyttävää, miten täällä keskellä ei mitään on niin massiivinen tehdas ja paljon asutusta. Kotiin seikkailemme pieniä, mutkittelevia sorateitä pitkin, enkä lopulta tiedä mitä kautta oikeasti tulemme. Kutalantietä, vähän Sastamalantietä, Tottijärventietä…


Toukokuun 23. päivä

Joka vuosi harmittelen, miksi kylvin niin vähän kukkia tai miksi ne jäivät kylvämättä. Ja joka vuosi saan tietää siihen vastauksen. Tänä vuonna pakkaset vaihtuivat muutaman tuulisen päivän jälkeen helteisiin. Kylvä siinä sitten. Tänään on sekä tuulta että hellettä. Kylvän silti betonipysteihin unikoita ja kosmoskukkia. Jään sydän syrjällään odottamaan niiden itämistä.


Toukokuun 25. päivä

Kuuma päivä. Tosi kuuma. En jaksa olla yhtään puutarhassa. Ilmalämpöpumpun viileydessä on ihan hyvä. Noeli leipoo pizzaa. Sen verran käyn ulkona, että haen pizzan päälle pilkottavaksi kuunliljan lehtitötteröitä. Nam!

Illalla viilenee. Tuuli lennättää kirsikankukkien terälehdet kuin lumihiutaleet maahan. Tippuu muutama vesipisara. Kunpa tulisikin oikea sade.


Toukokuun 26. päivä

On eilistäkin kuumempi päivä. Pysyttelen siis sisällä. Illalla viilenee. Ja sitten tulevat hyttyset. Ei tarvitse talvella ihmetellä miksi kuvia on aina liian vähän.


Toukokuun 30. päivä

Onneksi on Noelin juhlat tulossa, meidän perheen rippijuhlien loppuhuipennus. Saadaan monta roikkunutta asiaa kuntoon. Tänään valmistuu Pohjoisterassin ruukkupuutarha: orvokkeja, verenpisaroita ja pallotuijia. Pidän todella paljon lopputuloksesta. Istutusta odottavat pallotuijat tekevät upean vaikutuksen. Harmi vain, että joudun leikkaamaan orvokit, jotta ne olisivat parhaimmillaan juhlapäivänä.