KIRJA, JONKA HALUSIN LUKEA

Nyt se on vihdoin valmis: oma kirjani. Painos kokonaista kaksi kappaletta – yksi äidille ja toinen minulle. Pidin viime vuoden puutarhapäiväkirjaa. Taitoin tekstit kuvineen kirjaksi, jonka painatin Solentrolla. Kannatti, vaikka kirja tulikin kalliiksi. Yhden kirjan hinnalla olisin saanut muutaman valmiin kirjakaupasta. Se ei tietenkään ole sama asia.

Sain idean vuodenvaihteessa ja kirjoitin päiväkirjaani näin:


Tammikuun 1. päivä 2020

Pöytään on katettu vähän parempi liina ja posliinit. Astiat kilisevät. Keittiöstä leijailee herkullisia tuoksuja. Mikä suurenmoinen tunne: päästä nälkäisenä juhla-aterian ääreen! Uusi puutarhavuosi on alkamassa. Kaikki hyvä on vielä edessäpäin.

Tuoksuista päätellen tulossa on ruokahalua herätteleviä alkupaloja. Ehkä lumisia puutarhakuvia, suojahuppujen laittamista, versojen idätystä, puutarhasuunnitelmia, puutarhakuvastojen selaamista, haaveita. Aivan kuin mausteena olisi kevätkaihoa. Siltä se ainakin tuoksuu.

Kevääksi on kenties täyteläinen keitto. Uuden kasvun hämmästystä. Innostusta. Lisääntyvää puutarhapuuhailua ja selkäsärkyä.

Hmmm, mikähän tuo kirpakka aromi voisi olla?

Ehkä selkäkipua, uupumusta iltaisin.

Sitten on varmaankin pääruoka kaikkine lisukkeineen. Täyteläinen ja runsas. Vaikuttaa siltä, että mausteita ei säästellä. Keittiöstä kantautuu ainakin voimakkaita kukkaistuoksuja. Olen tuntevinani flow-elämysten tuoksuja, täydellistä heittäytymistä, haltioitumista. Hmmm, mikähän tuo kirpakka aromi voisi olla? Ehkä selkäkipua, uupumusta iltaisin. Niin, täytyyhän ruuassa olla vähän terää.

Vaikuttaa siltä, että tulossa on mitä herkullisimpia makuelämyksiä. Syksyä kohti aromit muuttunevat happamen suuntaan.

Loppuvuodesta päästään jälkiruokiin. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, luvassa on perennanvarsien leikkaamista, työvälineiden puhdistamista, kurkien ja joutsenten huutoa. Syksyn haikeita aromeja. Luulenpa, että tarjolla on myös sipulien istuttamista ja talvisuojien laittamista, jotka eivät ole minun makuuni.

Sen sijaan suloisen makeat jälkiruoat sulavat suussa: tyytyväisyyttä kuluneesta kasvukaudesta, herkullisia puutarhakuvia, uusia suunnitelmia ja haaveita.

Mutta nyt on alkupalojen aika. Tarjolla on puutarha-aikomuksia. Hyviä päätöksiä. Uusia ideoita. Innostusta.

Mmmmm... Olenkohan koskaan maistanut mitään näin hyvää? Rikkakasvit eivät ole vielä ryöstäytyneet käsistä, yksikään tomaatin taimi ei ole hujahtanut honteloksi hujopiksi, mikään tilattu perenna ei ole väärän värinen. Kaikki on aivan täydellistä. Kaikki on mahdollista.

Vuodesta tuli ainutlaatuinen, niin kuin vuodet aina ovatkin. En minä, eikä moni muukaan osannut aavistaa, että vuodesta tulee koronavuosi tai -vuosien alku. Maailma mullistui monessakin mielessä. Trump hillui Amerikassa. Ravintolat suljettiin. Ostoskeskukset hiljenivät. Lentokoneet pysyivät maassa. Ihmiset alkoivat muuttaa maaseudulle.

Minun aiheeni liikkuivat kuitenkin paljon pienemmissä ympyröissä. Pääosassa oli tietenkin puutarha. Vaikka puutarha kuuluukin tavalla tai toisella jokaiseen päivään, elämä ei ole pelkkää puutarhaa. Välillä se on taistelua kehitysvammaisten oikeuksista, huolta isän terveydestä ja äidin jaksamisesta.

Kursivoidut tekstit ovat lainauksia päiväkirjastani.

Tammikuun 20. päivä

Hymähdän omille ajatuksilleni. Vuodenvaihteessa nimittäin sain idean kirjoittaa puutarhapäiväkirjan. Kirjoittaisin kasveista, puutarhanhoidosta, haaveista ja uusista puutarhaprojekteista. Onnelliseksi tekevät puutarha-ajatukset pulppuilisivat, jos nyt ei aivan joka päivä, niin ainakin joka toinen.

En aavistanut, että epäoikeudenmukaisuus puristaisi rintaani

jo ennen kuin olen saanut krassin siemenet itämään.

En ottanut huomioon, että puutarha ei poista maailmasta vääryyttä. En aavistanut, että epäoikeudenmukaisuus puristaisi rintaani jo ennen kuin olen saanut krassin siemenet itämään. En tullut ajatelleeksi, että jonakin päivänä en vain pysty kirjoittamaan. Näppäimistö kastuu kyynelistä. Onneksi myrskyn jälkeen tyyntyy ja sateen jälkeen paistaa aurinko.

Korona kosketti meitä vähän, koska kukaan lähipiiristämme ei sairastunut eikä menettänyt työpaikkaansa. Suhtauduin luottavaisesti tulevaisuuteen.

Maaliskuun 12. päivä

Tänään, kuten monena muunakin päivänä, olisi tarjolla ikäviä uutisia. Koronavirus on edennyt pandemiaksi asti. Muitakin murheita olisi valittavana.

En kuitenkaan suostu ajattelemaan niitä, vaan otan käteeni eilisen siemenkuvaston. Leikkaan siitä kaikki kiinnostavat kasvit. Perennoista on ihana haaveilla. Onnistuisinko kylvämään valkovuokkomeren? Voisin täyttää heleänsinisellä loistotädykkeellä jokaisen puutarhani tyhjän kolon. Se on yksi lempikukkani.

Koulun keittäjääkin voi tulla ikävä.

Maaliskuun 16. päivä

Lapset riemuitsevat: ylihuomenna koulut siirtyvät etäopetukseen. Minä en ole yhtä innoissani. Minulla on sellainen tunne, että ainakin rehtorin, apuopettajan ja kouluavustajan tehtävät lankeavat allekirjoittaneelle. Koulun keittäjääkin voi tulla ikävä.


Huhtikuun 1. päivä

Niilalla on asiaa naapurikylälle ja pyydän häntä tuomaan samalla pari pussillista kylvömultaa. Kylläpä ihmiset ovatkin innostuneet kylvämisestä; kaikki pussit ovat loppuneet kaupoista. Kuudennessa kaupassa onneksi tärppää – ja se on meidän oman kylämme pikkuruinen ruokakauppa.

Onneksi elämä on välillä myös juhlaa. Saimme juhlia äidin ja isän 60-vuotishääpäivää, äidin 80-vuotissyntymäpäivää, poikamme rippijuhlia sekä monia muita pienempiä tapahtumia. Enimmäkseen arki oli kuitenkin tavallisen onnellista: puutarhaunelmia ja niiden toteuttamista, inspiroitumista uusista asioista, nautintoa kukkien kauneudesta ja kaiken kasvusta.

Huhtikuun 14. päivä

Leppoisa pääsiäisloma on ohi. Lapset ovat istahtaneet kuulokkeet korvilla kukin oman laitteensa ääreen kotikouluun. Talossa on hiljaista.

Aurinko paistaa ja maassa on parin sentin lumikerros. En innostu lumisesta maisemasta, mutta on turha harmitella asioita, jotka eivät harmittelemalla muuksi muutu. – Taidan jäädä sisälle kylvöpuuhiin, ajattelen. Eihän lumisateessa voi... Ai, ei voi tehdä puutarhahommia vai? – Tekosyy, totean ja painelen ulos.

Kevät oli poikkeuksellisen kylmä, mutta se ei onneksi estänyt puutarhaintoilujani. Myöhemmin saatiin lämpöä, jopa hellettä, kuivia jaksoja ja sadetta. Syksy puolestaan oli poikkeuksellisen lämmin ja pitkä.

– Vain tosi puutarhahullut tulevat tänne tällaisena päivänä,

sanon hyllyjen välissä kyyristelevälle myyjälle.

Toukokuun 11. päivä

– Vain tosi puutarhahullut tulevat tänne tällaisena päivänä, sanon hyllyjen välissä kyyristelevälle myyjälle. Olen ainoa asiakas koko puutarhamyymälässä. Olen jäässä luita ja ytimiäni myöten. Taivaalta sataa märkiä rättejä ja tuuli on pureva. Minulla on talvitakki, mutta se tuntuu olevan yhtä tyhjän kanssa.

Hintalaput ovat lumen peitossa. Ensimmäistä kertaa en nauti taimistolla kiertelystä. Olemme Joukon kanssa ostamassa hänelle syntymäpäivälahjaksi rungollista marja-aroniaa. Sellaista ei löydy ja mielessäni siintelee vain kaunis lämmin kesäpäivä, jolloin ajelemme yhdessä ostamaan puun. Perennoja on hyvin vähän eikä vielä ensimmäistäkään päivänliljaa. Palaan autolle tyhjin käsin. Auto on unettavan lämmin. Ihana.

Tänään olisi kuun mukaan hyvä kitkemispäivä, mutta nyt ei kitketä yhtään. Sen sijaan ajatus pyykinpesusta ja muusta sen sellaisesta tuntuu ihmeellisen kiehtovalta.


Nautin puutarhapuuhista, vaikka välillä tuskailinkin rikkojen kitkemisen ja tekemättömien töiden sekä kipeytyneen selän kanssa.

Toukokuun 27. päivä

Puutarhapäivän anti: tyytyväisyyttä rungollisen marja-aronian ja 'ByBoughen'- kanukan saamisesta maahan. Iloa voikukkien hetkellisestä vähenemisestä. Kiitollisuutta vihdoin lämmenneestä ilmasta. Ihmetystä siitä miten paljon vaivaa pitää nähdä kaiken eteen; mikään ei mene maahan itsekseen, varsinkin kun maa on kovaa savea ja kivenmurikoita täynnä. Onnellisuutta siitä, kun Jouko sanoo aronian olevan hieno juuri tuossa paikassa. Lisämausteensa päivään tuo ankara selkäsärky. Illalla kaadun väsyneenä sänkyyn. Taitaa käydä niin kuin eilen illallakin, että uni tulee heti kun päänsä saa tyynyn.


Kesäkuun 16. päivä

Nyt minusta tuntuu siltä, että juhlavieraita parveilee jo kaikkialla ja minä vain seison tukka takussa arkivaatteissani moppiämpäri kädessä ja pyyhin hikeä otsalta. Unikot, pionit, ruusut, iirikset, laukkaneilikat, kurjenpolvet, hanhikit, kullerot, tädykkeet ja jalolupiinit seisoskelevat juhlatamineissaan täällä. Olin suunnitellut laittavani paikat kuntoon ja pöydän koreaksi ennen kuin juhlat alkaisivat. Mutta kaikki on vielä aivan alkutekijöissään.

Mikä tässä auttaa muu kuin ottaa vieraat hymyillen vastaan,

valokuvata vimmatusti ja ottaa sekatöörit kauniiseen käteen.

Lisää vieraita saapuu yhtenä virtana joka ilmansuunnasta. Minun piti ehtiä kattamaan pensasmustikat. Nyt niitä tuskin näkyy kortteiden seasta, vaikka katoin niiden ympäristöt sanomalehdillä ja hakkeella viime vuonna. Minun piti pestä terassit, istuttaa krassit betonipysteihin ja muut yksivuotiset sinne sun tänne. Minun piti istuttaa kesäkurpitsat ja ostamani pensaat ja perennat. Minun piti lannoittaa pensaita. Minun piti kitkeä rikat. Minun piti leikata kuivunut oksa sieltä ja toinen täältä. Minun piti siistiä paikka jos toinenkin. Ja tässä sitä nyt ollaan: kärvistelen helteessä ja saan tuskin mitään aikaan puutarhassa. Kun saan yhden nurkan kuntoon, ovat kuokkavieraat vallanneet jo toisen kulmakunnan.

Mikä tässä auttaa muu kuin ottaa vieraat hymyillen vastaan, valokuvata vimmatusti ja ottaa sekatöörit kauniiseen käteen. Illan viiletessä napsin havuista kellastuneet oksat, siistin ränsistyneen vuohenkuusaman ja leikkaan kukkivat hopeatopot. Kiskon korkeimmat heinätupot perennapenkistä, litukat ja ympäriinsä kylväytyneet ruohosipulit. Puutarhan – ja myös puutarhurin – ilme kohenee heti kummasti.

Puutarhurin päivän suloisimmat hetket ovat illalla.

Kesäkuun 19. päivä

Olo on ihmeellisen ihana. Jäsenet päivän puuhista raukeina nautin juustokakkua. Olen kitkenyt, siivonnut sisällä ja puutarhassa, järjestänyt jopa puutarhavarastonkin, uinut ja nauttinut kesän täyteläisestä vehreydestä. Istuskelen ja yritän käsittää, että on keskikesä, juhannusaatto. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti. Vastahan kaikki oli harmaata ja autiota.

Vaikka kesä kului aika lailla raatamisessa, en unohtanut rentoutumistakaan.


Elokuun 5. päivä

Kitkemisen lomassa heittäydyn selälleni nurmikolle. En muistanutkaan miten hauskaa on katsella pilviä. Valtavan suuri lintu kurkottelee maata kohti. Kun lintu on kadonnut, taivaalle muodostuu suuri sydän. Tätä pitäisi tehdä useammin.


Elokuun 17. päivä

Illalla alan olla päivän työstä väsynyt ja aion jäädä sisälle lorvailemaan. Olen juuri aikeissa ottaa jotakin syötävää, kun Asla tulee kysymään, olisiko hänelle puutarhahommia. – Mennäänkö saman tien, minä kysyn. Väsymys ja nälkä unohtuvat, kun kitkemme muurilta rikat. Työn jälki näkyy ja aika kuluu kuin siivillä. Taas saan todeta, että yksi käsipari + toinen käsipari on enemmän kuin kaksi käsiparia.

Syksyllä puutarhahommia tehtiin aina silloin, kun intoa riitti. Aina ei riittänyt.

Mikään ei ole niin tunnelmallista ja kutsuvaa

kuin ikkunasta loistava valo kosteassa ja hämärässä syysillassa.

Syyskuun 9. päivä

Sataa kaatamalla. Ei ole puutarhapäivä tänään. Eilenkin satoi. Tunnen itseni laiskaksi.

Käyn sulkemassa kanalan luukun. Kanat ovat jo nukkumassa. Sytytän puutarhavarastoon valot, vaikka näkisin hämärässäkin ottaa rehut ja jyvät. Mutta mikään ei ole niin tunnelmallista ja kutsuvaa kuin ikkunasta loistava valo kosteassa ja hämärässä syysillassa.

Syyskuun 15. päivä

Iris ’Blauw’ on lähemmäs metrin halkaisijaltaan. Asla saa hyppiä koko painollaan lapion päällä eikä juurakko tahdo siltikään antaa periksi. Lopulta juurakosta tulee viitisentoista jakopalaa, jotka istutamme kanatarhan etualalle ja muualle hedelmäpuutarhaan. Laskeskelen mielessäni, että jos yhden kurjenmiekan jakamiseen menee pari tuntia, niin viidentoista jakamiseen kuluu kolmekymmentä tuntia. Se olisi edessä kolmen tai neljän vuoden kuluttua, muuten iirikset alkavat ränsistyä eivätkä kuki kunnolla.

Jatkan laskutoimituksia: jos siis jokainen näistä viidestätoista iiriksestä jaetaan viiteentoista palaan, se tekee 225 uutta iiristä. Ja montakos tuntia niiden jakamiseen meneekään…

Joulun jälkeen saimme kunnon vanhanajan talven. Vuosi kaartui päätökseen, mutta unelmoin jo täysillä uudesta keväästä ja kasvukaudesta.

Joulukuun 31. päivä

Puutarha peittyy paksun lumen alle. On aika nousta juhlapöydästä ja kiittää puutarhavuoden herkuista. Ne olivat, ah, niin täyteläisiä ja maukkaita. On kylläinen olo, mutta ei niin täysi, etteikö seuraava puutarhan juhla-ateria menisi jo aivan pian. Vesi kielellä odottelen.

Uusi kirja on jo mietittynä.

Jos olet kiinnostunut tekemään oman kirjan, niin klikkaa TÄSTÄ. Saat 20% alennuksen käyttämällä koodia 20promo21fi. 

Minusta kirjan painojälki oli hyvä ja kirjan toimitus nopea ja luotettava. Taitto-ohjelma oli yhtä kömpelö kuin muillakin, mutta siinä oli hyvät mahdollisuudet tehdä omia malleja ja lisätä pitkiä tai lyhyitä tekstejä.