OJAN POHJALLA

Olo on ollut kuin ojan pohjalla.  En ole ojan pohjalla ollut, mutta voin kuvitella. Ryytynyt, rähjääntynyt, liikaa laihtunut ja kuihtunut. Pää pökkyrässä ja voimat poissa. Kun on ensin neljä-viisi päivää maannut korkean kuumeen kourissa ja sitten muutaman päivän vähän lievemmässä kuumeessa, ei olo tunnu erityisen hehkeältä. Ei, vaikka kuume alkaa välillä olla jo poissa ja huterin jaloin olen päässyt suihkuunkin.

Sitä voisi kuvitella, että petipotilaana voisi nukkua makeasti, kuunnella kaikkea ihanaa, lukea tai ainakin ajatella. Ajatella suuria, kuten esimerkiksi ensi kesän istutuksia. Nauttisi vaan eteen kannetuista ruoista ja juomista sekä muista palveluista. Lukisi blogeja ja näpyttelisi uusia päivityksiä rennosti sohvalla maaten. Se vaan ei mene niin.

Miettii lähinnä sitä, miten saisi kerättyä voimia

jaksaakseen kääntää kylkeään ja juodakseen vettä.

Edes yhden kulauksen.

Kun makaa kuumeisena kylmä kääre otsalla, miettii lähinnä sitä, miten saisi kerättyä voimia jaksaakseen kääntää kylkeään ja juodakseen vettä. Edes yhden kulauksen. Että saisi menemään toisen kulauksen. Niinä päivinä korkealentoisimmat ajatukset kattoa tuijottaessa ovat: onpa meillä pölyiset verhot ja kellastunut palovaroitn.

Perhe on pyöräytellyt smoothieita, joista olen  saanut ainakin jonkin verran antioksidantteja, proteiineja, hyviä rasvoja ja kuitua.

Kun aamulla vessassa purskahtaa itkuun nähdessään vaa’an lukeman, eivät mielessä väiky pionit – eivät edes ruusut. Silloin miettii ainoastaan sitä, miten saada syötyä ja juotua. Pitkään jatkuva korkea kuume, pääkipu, kadonnut ruokahalu ja hirvittävä kurkkukipu on ikävä yhdistelmä. Kun kuudessa päivässä lähtee kuusi kiloa, lopputulos on kuin rotan raato.

Ei täällä ojan pohjalla öisinkään olla tähtitaivasta ihailtu. Täällä on keskitytty siihen, miten saisi yskimiseltä nukutuksi ja toivottu, ettei hengitys enempää vaikeutuisi. Juotu miehen keittämää hunajavettä – ja oltu kiitollisia perheestä.

Nenäliinojen menekkiä on lisännyt se,

että tyttäreni lähti au pairiksi Espanjaan.

Nuha ei sentään ole ollut paha. Nenäliinojen menekkiä on lisännyt se, että tyttäreni lähti au pairiksi Espanjaan. Ihan hassua, että tällainen äiti, joka on reissannut maailman ääriin ilman kännykkää ja muita vimpaimia lähettäen kortin tai kaksi, ikävöi omaa lastaan jo etukäteen. Sitä se äidinrakkaus on.

Kun opiskelijana itse reissasin, ei varmasti käynyt mielessäkään, olisiko vanhemmillani ehkä ikävä tai huoli. Nyt minulla on tyttären puhelinnumero, sähköposti, skypet sun muut ja vieläpä au pair-perheen yhteystiedotkin. Itselläni ei aina ollut antaa edes määränpäätä. En tiennyt sitä aina itsekään. Ja joskus tuli mutkia matkaan. Kerran meidän piti lentää Kööpenhaminasta jonnekin Kauko-Itään, muistaakseni Abu Dhabin kautta Kuala Lumpuriin. Oli tylsä yllätys huomata koko yön lentämisen jälkeen olevansa Frankfurtissa. Olimme eksyneet jossain ja kone oli maasta käsin ohjattu Saksaan. Onneksi äideillä on nykyään helpompaa – tai sitten ei.

Päivän jännittävimmät uutiset luetaan tänäänkin kuumemittarista. Jospa tänään mittari pysyisi ensimmäistä päivää normaalilukemissa. Tähän asti ainakin on näyttänyt lupaavalta. Mitään hälyttävää ei ole todettu, joten nyt minun tehtäväni on vain levätä oikein olan takaa.

Hyvää helmikuun jatkoa kaikille! Toivottavasti olette pysyneet terveinä.