SUURPERHEEN ÄITI

Mehitähti on ihana. Kaunis. Runsas. Sympaattinen. Hoitelee pienokaisia helmoissaan kuin suurperheen äiti. Ihan pieniä vauvoja, taaperoita, koululaisia ja teinejä. Isoimmat lähteneet jo maailmalle, mutta eivät kovin kauas. Ovat hyvissä väleissä edelleen.

En lakkaa ihastelemasta tuota näkyä kun lempeä äiti pitelee kädestä lapsiaan. Hellästi ja turvallisesti. Tietäen, että lapsoset tarvitsevat juuret. He tarvitsevat lempeää huolenpitoa niin kauan kunnes ovat valmiita muuttamaan omilleen. Rakkautta ja huolenpitoa riittää ihan jokaiselle. 

Suurperheen äiti näyttää freesiltä. Voi olla, että vauvat ovat valvottaneet, mutta lapsukaiset tuovat myös ilon. Siksi mehitähti näyttää tyytyväiseltä. Hänestä huokuu onni. Tyylikkyyden hän on saanut ihan syntymälahjanaan.

Mehitähti on arjen monitaituri, joka klaaraa hommat. Pitää rikat poissa, peittää tyhjät aukot, veistoksellisella olemuksellaan tuo luonnetta istutuksiin. Kesät talvet huolehtii perheestään.

Ammoisina aikoina mehitähdillä on ollut tärkeitä tehtäviä. Eikä ihme. Ukkosenjumalalle ja taivaanjumalalle pyhitettyinä kasveina niitä on istutettu katoille estämään salamaniskuja. Niitä on myös istutettu turvekatoille estämään tulipaloja, mistä kattomehitähti onkin saanut nimensä.

Mehitähti on kuin äidit yleensäkin – lapsille ensin ja vasta sitten itselle. Ei hän ole vaatimassa puutarhan muhevinta multaa ja parhainta paikkaa. Itse asiassa kuiva ja laiha maapala on oikein hyvä. Toki aurinkoinen paikka on ihana – lasten takia. Lapsista hän haluaa huolehtia, joten varjoisa paikka ei sentään sovi. Ei lapsia pimeässä voi kasvattaa.

Äidin ja isän sylissä on tungosta.

Äidit ovat sitkeitä. Puolustavat lapsiaan ja kotiaan maailman kylmiltä tuulilta. Eivät tosin kaikki mehitähtiäidit Suomen oloissa pärjää, lämpimiin maihin tottuneet.  Minä menetin jonkin lajikkeen, jonka nimeä en tiedä.  Ne, jotka täällä karussa Pohjolassa pärjäävät, porskuttavat läpi ankarien talvien, sateisten kesien ja vaikka millaisissa sääoloissa hyvänsä.

Sattuipa tässä keväällä niin, että eteläreunan oja oli tulvinut ja mehitähtien perheet joutuneet veden alle. En tiedä kuinka kauan he olivat olleet uppeluksissa ennen kuin mieheni pelasti heidät avaamalla ojan. Siitäkin he selvisivät.

Tämä 'Bicolor' ei kasvata isoja ruusukkeita kuten kattomehitähti. Se tekee paljon pieniä palleroita vieri viereen eikä täytä aluetta yhtä nopeasti kuin serkkunsa.

Minulla noita sitkeitä pärjääjiä ovat olleet kattomehitähti, punertava mehitähti ’Bicolor’ ja limenvärisin kukin kukkiva partamehitähti – harmaapartainen isoisä.

Partamehitähden kukat ovat keltaiset, seittimehitähdellä ne ovat punaiset.

Mehitähti tulee toimeen siis tumpelonkin puutarhurin kanssa. Kerran keväällä kokeilin kylvää mehitähtiä. Jos olisin tiennyt miten mitättömiä siemenet ovat, en ehkä olisi edes uskaltanut ostaa niitä! Siemenet eivät meinanneet tulla edes pussista ulos, vaan kevyinä tarttuivat suojapakkaukseen. Ei puhettakaan siitä, että olisin nähnyt mitä oli tullut kylvettyä!

Ei mennyt läheskään kolmea viikkoa kun ne jo itivät. Muutama hädin tuskin silmin nähtävä taimi pilkisti mullasta. Kasvoivat ne pieniksi taimiksikin, joita hoitelin milloin muistin, ehdin ja jaksoin. Juhannusaattona kyllästyin hoivaamaan niitä ja istutin ne yhtenä rykelmänä kiven päälle.

Ihmeellistä kyllä, mutta nämä siemenistä kylvämäni mehitähdet kasvoivat. Eivät raasut tienneet, millaisen puutarhurin hoidossa olivat. Olin nimittäin onnistunut tuhoamaan pavutkin. Heidän myöhemmistä vaiheistaan en tiedä enempää, sillä jäivät muutettuamme entiseen puutarhaan.

Enää en keinoemoksi aio ryhtyä. On niin hienoa saada pulleat pikkupallerot äitinsä helmoista, valmiiksi hyvin kasvatetut. Niiden istuttaminen onnistuu lapsiltakin. Tökkää palleron vain maahan. Mehitähtiäitikään ei näytä surkealta, vaikka poikasia ottaa helmoista. Onhan se hienoa kun lapset löytävät oman paikkansa tässä suuressa maailmassa. Ja pian on sitten lastenlapsiakin ympärillä iloa tuomassa.

Mehitähti sopii niin maahan kuin ruukkuunkin. Mehitähtiasetelmasta kannattaa tehdä heti melko tiivis, jotta se on näyttävä mahdollisimman pian. 

Äidit eivät elä ikuisesti, eivät myöskään mehitähtiäidit. Kun ne ovat kukkineet, ne kuolevat. Ruusukkeesta nousee korkean varren päähän punertava tai kellertävä kukka. Kuinka kaunis loppu! Äidin paikka jää hetkeksi tyhjäksi, mutta elämä jatkuu. Pian lapset ovat kasvaneet ja tyhjä aukko täyttyy uudella elämällä.

Sempervivum

KUKAT: punertavia, kellertäviä ja valkoisia lajikkeita, kukkii kesä-elokuussa lajikkeesta riippuen

KORKEUS: lehtiruusuke 5-10 cm, kukka muodostuu korkeamman kukkavanan päähän

KASVUPAIKKA: mieluiten aurinkoinen, jopa paahteinen paikka

KASVUALUSTA: saa olla kuiva ja niukkaravinteinen, läpäisevä maa, ei siedä talvimärkyyttä

HOITO: ei kaipaa hoitoa


P.S. En lue itseäni suurperheen äidiksi, vaikka mielelläni olisin sellaiseksi tullut. Ihailen heitä. Sain kuusi lasta ja olen heistä hyvin onnellinen.

Seuraan Keltainen keinutuoli –blogia, jota pitää yhdeksän lapsen taiteilijaäiti, Virpi. Kurkkaa tästä mikä kuva minulle tuli mieleen kirjoittaessani tätä juttua. Virpillä on taito kirjoittaa ja valokuvata – ja tietenkin maalata tauluja. Lapsistaan hän kirjoittaa elämänmakuisesti rakkaudella ja kiitollisuudella, onnellisena saamistaan lahjoista.

JAKOLASKUJA

Elokuu on ihanaa aikaa. Kurjet huutavat. Into ja Tarmo ovat vielä täysillä mukana puutarhapuuhissa ja me kyykimme uusien istutusten kimpussa. Teen jakolaskuja.

Yksi loistosalvia jaettuna kolmella on kolme loistosalviaa. Mahtavaa - siitä riittää Talon nurkalle jo hyvin. Toisesta loistosalviasta saan vielä toiset kolme enkä enempää tarvitsekaan. Loput salviat jaan entiseen paikkaansa ja keväällä tuskin huomaa, että niitä on verotettu.

Loistosalvia on kuvattu heinäkuun alussa.

Yksi neidonkurjenpolvi jaettuna x:llä onkin sitten jo vaikeampi yhtälö. Juurakko on kietoutunut yhdeksi syttyräksi, jota on mahdotonta jakaa ilman, että juuret katkeilisivat. Muutama verso irtoaa nätisti ehjänä, mutta monet katkeavat. Peittelen juurentynkiä multaan toivoen, että ne lähtisivät kasvuun. Lähtevät kai. Minulla ei ole aavistustakaan montako uutta neitokaista saan, mutta jakojäännökseksi jää ämpärillinen leikattuja versoja. Napsaisin nimittäin versoista pitkät pätkät pois, että jaksavat juurtua paremmin.

Minun neidonkurjenpolveni kasvoi peittokurjenpolven naapurina, mutta sai siirron loistossalvian viereen.

Suosikkini ruusuleimu jaettuna neljällä on toivottavasti neljä ruusuleimua, mutta voihan se olla kaksi tai kolmekin - jos pikkuruiset juurennysät eivät lähdekään kasvamaan.

Mehitähtien jakaminen vasta hauskaa onkin. Yksi iso mehitähti jaettuna x:llä on ihan mahdottoman paljon. Poikasia voi nyppiä helposti toista kymmentä eikä emo jää silti surkeaksi. On vain mielissään kun lapsoset saavat oman paikkansa tässä maailmassa.

Kattomehitähti on helpoin mahdollinen jaettava.

Juuri äskettäin ostamiani, vielä pienikokoisia, ’Johnson’s Blue’ -kurjenpolvia ei voi jakaa. Täytyy lainata. Tarvitsisin nimittäin sellaisia uuteen ruusupenkkiini Muurin päätyyn eikä niitä tähän aikaan saa muuten kuin tilaamalla. Mitä jos lainaisin Polun pään penkistä ja toisin ensi syksynä jakopaloina takaisin?

Nämä jakolaskut ovat koukuttavia. Jos jaan tuon keväällä ostamani, ruukussa komeaksi kasvaneen 'Twilight' -kuunliljan, niin monellako sen voi jakaa…

Mies on innoissaan. Kaikki jakopalat uppoavat suuren puutarhan uumeniin. Ehkä ensi vuonna ei tarvitse ostaa enää kuin yksi autolastillinen kasveja. Ei kai :).


Dear, Michelle Conley and Traci Kincaid! I'm very happy to see you following my blog. Wellcome! I hope you'll enjoy it.

RAKAS PÄIVÄKIRJANI,

Torstaina, elokuun 3. päivänä 2017

Miten liikuttavaa kun Niila sanoi lähtevänsä kaverinsa kanssa kalaan ja ottavansa Noelin mukaan! Että viisitoistavuotias osaakin olla niin ihana, että ottaa pikkuveljen mukaan kalaan! Siitä huolimatta, että 8-vuotias ajaa pyörällä paljon hitaammin ja virvelin siimat on koko ajan sotkussa.

Kesken puutarhapuuhieni pojat soitti, voitaisko hakea heidät autolla kun pienin ei varmaan jaksa polkea takasin ja iso haukikin on aika vaikea kuljettaa kotiin. Ei se mitään, olikin jo aika oikaista vähän selkää.

Sain ajo-ohjeet ja lähdin matkaan. Soratie jatkui ja jatkui. Ihan loputtomiin. Jyrkkiä ylämäkiä ja alamäkiä. Meinasi usko loppua. Pari kertaa piti soittaa lisäohjeita. Vihdoin ja viimein levikkeellä seisoi poikaporukka, Niilalla valtava hauki kepin nokassa. Painoa oli lähemmäs seitsemän kiloa. Olin ällistynyt. En tajunnut edes kuvaa napata kännykällä. Kotona vasta valokuvasin. On meillä ihanat lapset! Oon niin kiitollinen Taivaan Isälle heistä kaikista.

Illalla ilahduin kun Pirkko, se Vaarintorpan puutarha -blogin kiva puutarhaihminen, muisti mua. Oli heittänyt mulle tällaisen päiväkirjahaasteen. Olis kai tarkoitus kirjoittaa puutarhasta. Mun on kyllä pakko kirjoittaa perheestäkin, sillä ilman miestä ja lapsia puutarhani olis autio.


Perjantaina, elokuun 4. päivänä 2017

– Äiti, mä aion opettaa Roselle sen noutojutun. Mä veistin sille kepin. Se on puhdas. Mä voin näyttää mallia, Asla tuli kertomaan puhdistaessani puutarhatyökaluja. Keskeytin puuhani ja menin katsomaan. Rose ei oikein tajunnut homman ideaa, vaan tökkäsi keppiä kuonollaan. Asla päätti tutkia asiaa netistä.

– Äiti, mä olin ihan asian ytimessä. Alussa riittää kun koira kiinnostuu kepistä, Asla kertoi innoissaan. Jatkoin puutarhapuuhiani hymy huulillani. Voi, noita ihania lapsia!


Lauantaina, elokuun 5. päivänä 2017

Oi että, miten ihana oli herätä ja ajatella mitä kaikkea kivaa voinkaan tehdä tänään puutarhassa! Oon tosi onnellinen kun mulla on niin paljon energiaa. Siis kun sain sen kilpirauhasen vajaatoiminnan  paranemaan. Eihän siitä muille viitsi sanoa, eivät usko kuitenkaan. Oli kiva nähä ne labra-arvot. Oon vieläkin niin kiitollinen siitä. Eihän puutarhahommista tulis yhtään mitään, jos olisin sellaisessa kunnossa kuin sillon neljä ja puol vuotta sitten Thyroxinin aikaan ennen Regulaattia ja näitä homeopaattisia.

Tänään sainkin paljon aikaan. Istutin ne kaks 'Lac Majeau' -ruusua, 30 mansikan tainta ja maksaruohoa uusien pallotuijien juurelle. Oli tosi kesäinen sadepäivä ja mä juoksin sateen mukaan minne milloinkin: sadekuuron aikaan varastoa järjestelemään ja kuuron mentyä puutarhaan. Aurinko porotti kuumasti ja kuivatti kastuneen hellemekon hetkessä. Kuvasin. Kitkin. Herkuttelin musta- ja viherherukoilla. Laitoin mustia muoveja. Siivoskelin.

Tänään näin tän 'Schneewittchen' -ruusun ensi kertaa kukkivan. Ajatella, että istutin sen keväällä ja nyt se on jo noin komea. Kukka on kertakaikkiaan kaunis!

Mietin pitkin päivää, että onnellisuus ja kiitollisuus kulkee käsi kädessä.


Sunnuntaina, elokuun 6. päivänä 2017

Ihanaa kun on sunnuntai! Tulee yhtenä päivänä oikein kunnolla levättyä. Ehtii valokuvata, kirjoittaa, lueskella, suunnitella, haaveilla ja tavata ystäviä.

Oli mahtavaa kun Tarja tuli meille. Tehtiin yhdessä rikkakasviota ja meillä oli tosi hauskaa. Oli kyllä vähän noloa katsoa kaikki puutarhan rikkakasvit, mutta ei se mitään. Jouko vähän naureskeli meille kun oltiin niin innoissaan rikoista. Nyt mulla on 30 kasvia koossa. Siitä saisin kasi plussan.

On ihan huippua kun on tuollainen ystävä! Tarja lupasi antaa mulle Tornionjokilaakson ruusun. Hienoa!


Maanantaina, elokuun 7. päivänä 2017

Mahtavaa! Nyt mulla on 46 rikkaa kasviossa. Se tekee siis kymppi plus!!!  Vielä hienompaa on, että kitkin ne kaikki lajit puutarhasta, ainakin noin suurin piirtein. Aamulla vaan rupes kitkettämään. Hyvä, että kitketti, sillä rikkoja tosiaan oli. Sinne menivät kierumatarat, peltohatikat, savijäkkärät ja lutukat. Ja kyllä on niin kuin kivi olis pudonnut sydämeltä. Puutarha on taas siedettävässä kunnossa - ihanaa!

Tiistaina, elokuun 8. päivänä 2017

On aina yhtä ihanaa kun Noeli tuo mulle mansikan omalta maaltaan, millon vähän raa'an ja millon multasen, mutta aina suurella rakkaudella poimitun. Hän on aivan käsittämättömän suloinen ja ihana! Ja se ensimmäinen mansikka, joka saatiin jakaa Joukon kanssa puoliks, se sisälsi välittämistä ja rakkautta enemmän ku mitään vitamiineja!

Keskiviikkona, elokuun 9. päivänä 2017

Hienoa, että puutarha alkaa vihdoinkin näyttää puutarhalta eikä pelkästään työmaalta. Kuunliljat on uhkeita ku mitkä. Tädykkeet on aivan huippuhienoja. Ne kukkii ensimmäistä kertaa niin runsaina. Välitilahan lainehtii sinisenä - ainakin melkein - ja uusien jaloritarinkannusten 'Summer Skies' väri on aivan huikea! En voinut etukäteen uskoa sen olevan niin puhtaan sininen.

Jaloritarinkannus 'Summer Skies'

Huomenna alkaa syksy. Lapset lähtee kouluun. Päiviin tulee rytmi. Marjat kypsyy. Kohta kuuluu kurkien huuto. Tuntuu haikealta ja hyvältä yhtä aikaa.



Hyvät blogini lukijat!

Tämän haasteen ideanikkarina on ollut Viherrilli, joka kirjoitti blogissaan: "Halusin muistuttaa omalla päiväkirjan pidollani itseäni olemaan kiitollinen, hengittämään edes kerran päivässä syvään ja katsomaan ympärilleni sydänlasien läpi oman puuhamaani epätäydellisyyden unohtaen, positiivisiin, hyviin ja kauniisiin asioihin keskittyen. "

Puutarhaihmisen kiitollisuuspäiväkirjahaasteen säännöt:

Pidä puutarha-aiheista kiitollisuuspäiväkirjaa 7 päivän ajan ja tee siitä postaus. Kerro postauksessasi kuka sinut haastoi ja haasta kolme tai useampia puutarhaihmisiä mukaan haasteeseen.

Minulla on ilo ojentaa tämä mukava haaste seuraaville:

Keijunkukkanen / Keijunkukkaset -blogi

Marja / Pionihullun päiväkirja -blogi

Kaupunkilaistyttö / Kaupunkilaistyttö muutti maalle -blogi

Olkaa hyvät! Ottakaa tai jättäkää, mutta suosittelen. Haasteeseen osallistuminen lisää onnellisuutta ;)

RIKKAKASVIO

Se alkaa siitä kun heinäkuu taittuu elokuuksi ja koulun alku lähestyy. – Äiti, mä en löydä enempää kasveja. Mulla on vasta seitsemäntoista, kahdeksannelle menevä poika huokaisee.  Poika on tekemässä kasviota ja kymppiin tarvittaisiin neljäkymmentä kasvia. – No, lähdetäänpäs katsomaan, sanon. Tuntuu ihan tutulta. Viime vuonna samoihin aikoihin etsiskelin kasveja vanhemman pojan kanssa. Jätän bloggaamisen sikseen ja painun pojan kanssa metsään.

Nykyään kasvion voi tehdä valokuvaamalla. Oppilaan nimilappu kasvin  viereen ja kaksi kuvaa - yleiskuva ja lähikuva. Sitten tekstinkäsittelyohjelmalla kasvin nimitiedot, kuvauspaikka ja sen sellaiset. Ihan minun mielipuuhaani, mutta nyt on maltettava antaa pojan tehdä itse.

Minusta on mukavaa kierrellä pojan kanssa metsässä etsimässä oravanmarjoja, seinäsammalta ja palleroporonjäkälää, mutta vähän väliä ajatukseni karkaavat omaan pihapiiriin. Haluaisin niin kovasti tietää, minkä nimisiä rikkoja puutarhassamme kasvaa.

Kotiin tultuamme päätän tehdä oman versioni kasviosta ja kuvata pihamme rikkakasvivalikoiman. Tottakai tähtään kymppiin. Meidän pihapiiristämme rikkoja löytyy varmasti kymppi plussan edestä.

Ruiskaunokki ja mikä lie saunio saavat juhlistaa satavuotiasta Suomea muurin päällä.

Kierrän pihapiirin, niin puutarhaksi kunnostetun kuin luonnontilaisenkin alueen. Tehtävä tuntuu helpolta, ihan liian helpolta. Kamerassa on runsaasti kuvia, joten nyt vain nimet niille ja siinä se sitten on.

Leskenlehden opin jo lapsena.

Olen iloinen kun ahkerasta konmarituksesta huolimatta kirjahyllystäni löytyy Marjorie Blameyn kirja Luonnonkukat väreittäin. Se todellakin tuottaa minulle iloa juuri nyt. Kasvit on luokiteltu loistavasti ensinnäkin värien ja toisekseen kukkien tyypin mukaan. Piirroskuvat ovat selkeät, mutta vaihtoehtoja on aivan liikaa. Olen pulassa tasasoukkien, nyhähammaslaitaisten ja sepivien lehtien kanssa.

Näppäilen Googleen Kukkakasvien tunnistaminen ja menen Luontoportin sivuille. Nyt alkaa Lyyti kirjoittamaan, vaikkei se ihan helppoa ole vieläkään. On helpompi löytää nimiä kun voi rajata kasvupaikan ja ajan ja määritellä kasvin ominaisuuksia. Kuvat ovat kuitenkin yllättävän huonoja ja esimerkiksi lehtien muotoja on välillä vaikea erottaa kuvista.

On vaikea tietää onko kyseessä kamomillasaunio, peltosaunio vai pihasaunio. Ja voihan valvatti, ne keltaiset mykerökukkaiset vasta vaikeita ovatkin! Jotakin sentään selviää ja opin tuntemaan ainakin peltoemäkin, lehtohorsman ja savijäkkärän.

Peltoemäkki on kaunis, mutta aivan liian innokas leviämään.

Jokainen uusi tunnistamani kasvi tuottaa iloa ja kannustaa jatkamaan.

Särmäkuisman tunnistaminen ilahduttaa erityisen paljon, sillä tuo taitavasti koivuangervon sekaan soluttautuva keltakukkainen kasvi on vaivannut mieltäni koko kesän. 

Nyt minulla on jo kuusitoista nimettyä kasvia. Sillä määrällä saisin arvosanaksi kuutosen. Tavoitteena on kymppi, joten ei auta muu kuin jatkaa uurastamista.

Poikani, se kahdeksanelle luokalle menevä, pyörähtää luonani ja kerron hänelle puuhistani. Hän katsoo minua oudosti. Pitää minua ihan tärähtäneenä kai.

Ensi kesänä minulla on vapaata. Kolmas pojistamme menee kuudennelle. Kasvio tehdään vasta seitsemännen luokan jälkeen.

ON ILMOJA PIDELLYT

On ollut kuulemma huono kesä. Ai, minä en ole huomannut. Minulle tämä sateinen ja viileä kesä on ollut ihanteellinen. Ahneuksissani – tai optimistisuudessani – istutin keväällä ihan valtavan määrän puita ja perennoja. Hellekesä olisi ollut suorastaan katastrofi. Miten ikinä olisin selvinnyt kaikkien niiden kastelemisesta?

Minulle ei Suomessa ole huonoja säitä. On vain erilaisia säitä tehdä eri asioita. Pieni kesäsade on ihana. Silloin on mukavaa istuttaa taimia. On raikasta. Tuntuu kesältä. Sateenkaari kaartuu talon ylitse.

Sadepisarat kimaltelevat 'Claire de Lune' -pionin terälehdillä.

Rankkasadekin on kiva. Kasvit saavat vettä. Ehtii käydä laittamassa pyykit koneeseen. Niitähän ei voi poutasäällä pestä. Ei ehdi. Siis ei malta mennä sisälle kun on tuo ruusu juuri ihanasti odottamassa istutusta. Miltähän muurin edusta sitten näyttää kun ruusut ovat nätisti paikoillaan, kurjenpolvet siinä edessä ja kate siististi niiden ympärillä…

Pidän erityisesti siitä kun sade ropisee kirkkaalta taivaalta.

Pilvipoudalla voi tehdä mitä vain. Ei ole Eteläreunallakaan tukalaa. Silloin on vain se huono puoli, että selkä tulee kipeäksi. Tulee huhkittua liikaa kun ei malta lopettaa. Ei tietenkään kun voi tehdä mansikkamaan valmiiksi. Onhan se sitten ensi kesänä ihana saada herkkuja omasta maasta. Voi kääntää terassin edustan kasvualustan, tukea ruusun, kitkeä vähän...

Kyläkurjenpolvet, isokonnatatar ja minä pidämme puolivarjosta.

Raekuurossa on eksotiikkaa. Nyt äkkiä hakemaan kamera! Pitää saada kuva kun heinäkuussa sataa rakeita.

Aurinkoinen sää on upea, jos ei ole liian kuuma. Lapset kirmailevat ulkona ja minä kannan kiviä. Saa tuonkin polun pätkän kuntoon. Olen siitä jo ehtinyt haaveilla. Lapiomies innostuu auttamaan. Saadaan valmisteltua kuopat tarhakurtturuusuille ja asennettua juurimatto tien reunaan. Mies rakentaa tallia. On onnellinen kun lämpötila alkaa nousta. Tuntuu kuulemma kesältä kun tulee hiki.

Hellepäivinä kyykin varjossa. Mukava kun tulee kerrankin kitkettyä joku alue oikein kunnolla. Kun aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, maltan tehdä sisähommiakin. Tuntuu kivalta kun vihdoin saa huushollia kuntoon. Se onkin välillä aika retuperällä, sillä en vain malta jäädä laskostelemaan pyykkejä kun yhtä hyvin voin leikata Muotopuutarhan koivuangervoaidan ojennukseen.

Istutukset saavat vielä odottaa.

Helteellä nautin lasten ja mieheni riemusta. Tuli kuulemma vihdoinkin kesä - ainakin yhdeksi päiväksi. He lähtevät uimaan. Ihanaa kun Jouko vie lapset rannalle. Muistavat sen ehkä vielä aikuisenakin. Itse ajelen helteellä mieluummin kauppakeskukseen tai puutarhoille. Mansikkakangas, kukkasidontanauha ja sokeritoppakuusi ovatkin ehtineet jo odotella ostoslistalla.

Jos helteet jatkuvat viikkoja, tarvitaan asennetta. Helle tekee minut väsyneeksi. Toisinaan olo on suorastaan tukala. Mieli kaipaa puutarhahommiin, mutta keho ei kestä. Silloin herään aamun valjetessa ja hiivin puutarhaan talon vielä nukkuessa. On ihanan hiljaista ja rauhallista. Ehdin puuhailla hyvän aikaa ennen kuin tulee taas liian kuuma ja palaan sisälle. Otan pienet torkut, niin jaksan taas huomisaamuna nousta auringon kanssa yhtä aikaa. Onneksi illaksi viilenee sen verran, että ehtii taas hetken työntelemään kottikärryjä. 

Tänään on se hellepäivä. Vietän siestaa sisällä ja toivotan suosiollisia säitä itse kullekin!

Sydämellisesti tervetuloa blogini lukijoiksi Tauvonpaikan Kaisu, Pieni Lintukoto -blogin Kaaru ja Eeva Kylmänen! Toivottavasti saatte iloa jutuistani ja kuvistani.

ONNI

Nippa nappa ehdin aamupalan syömään kun jo kipitin ulkovarastoon kainalossani taimipotteja, siemenpusseja, kukkaruukkuja. Into ja Tarmo harppoivat sinne jo edellä.

Oli kylmää, tuuli navakasti ja sataa tihuutti, mutta Onni oli jo ovella vastassa hymyilevänä ja valoisana. Niin me sitten ahersimme uudessa varastossa, jonka rakas mieheni oli juuri saanut valmiiksi. Sinne sujahtivat suojahuput nätisti laskosteltuina koreihin, istutuslapiot ja sekatöörit puulaatikkoon, lannoitteet purkkeihinsa…

– Vähänkö nättii, 12-vuotias poikani totesi katsellessaan varastoa. Oli onnellinen kun lupasin, että hän saa nukkua siellä. Hän kysyi pidänkö varaston järjestämisestä. Kuka tällaisesta ei nauttisi? Jos on kolme vuotta unelmoinut varastosta - ihan millaisesta tahansa - ja sitten saa tällaisen, niin olisihan se suorastaan outoa, jos vain kylmän viileästi nostelisi tavaroita hyllyyn. Jos minkä tahansa lautahökkelin sijaan saa puolilämpimän lukaalin ikkunoineen, laattoineen kaikkineen, niin, niin… Miten sen edes osaisi ilmaista?

Seinän takaa kuului suhinaa. Mies siellä pakkeloi ja hioi uuden verstaan seiniä. Poikkesi välillä varaston puolella hakemassa motivaatiota pölyiseen ja ikävään hommaansa. – Kukko-kiekuu-uu, kuului toisen seinän takaa. Viuhti rouvineen oli pitämässä sadetta sisällä.

Aikamoinen tiimi meitä siellä lopulta oli: Into, Tarmo, Onni, Ilona ja minä. Kannoin suu messingillä kodinhoitohuoneen komerosta vermikuliittipusseja, koristekiviä, kankaita, minikasvihuoneita ja vaikka mitä. Komeron hyllyt tyhjenivät. Vihdoinkin. Tätäkin olin odottanut. Järjestin komeron saman tien. Nyt kengät ovat järjestyksessä kuin Ikean mainoksessa konsanaan.

Mietin tuota järjestyksessä olevien kenkien ja onnen määrän suhdetta toisiinsa. Laskeskelin.  Jos yksi kenkäpari vie pyöreästi 20 cm ja ihmisellä on vähintään yhdet parit talvi- ja kesäkenkiä, kumisaappaat, sandaalit, lenkkarit, juhlakengät ja ehkä vielä sisäpeli-, ratsastus- tai puutarhakengät, niin hyllymetreinä se tarkoittaa ihan minimissään 1,4 metriä per henkilö. Usein niitä kenkiä on vielä enemmän. Mitäs se tekeekään kahdeksan hengen perheessä? Voitte siis vain arvailla sen nautinnon määrää kun sain tuon kenkämäärän nätisti ojennukseen.

Kannoin autokatoksessa ajelehtineita puutarhatarvikkeita varastoon. Pesin kaikki ruukut, jotka olivat kevään tohinoissa jääneet odottamaan oikeaa hetkeä. Tunsin itseni fiksuksi.

Illalla tuuli tyyntyi ja sadekin lakkasi. Kiersin valokuvaamassa uudet tulokkaat. Siinä samalla ihmettelin kuinka akileijat kukkivat aina vain. En aiemmin ole ymmärtänyt miksi akileijoista niin kovasti vouhotetaan. Nyt aion vouhottaa niistä itsekin. Tähän asti minulla on kukkinut vain yksi ujo japaninakileija. Se on kukkinut niin vaatimattomasti, etten aina ole edes huomannut sen kukkivan. Kukkiessaan se on katsonut alaspäin ja minun on täytynyt nostaa sitä nähdäkseni sen kasvot. Mutta nyt minulla on akileijoja, jotka ovat aivan toista maata.

Kuningatarainesta. Akileija 'Silver Queen'

Hämmästelin noita viime kesänä istuttamiani ’Silver Queen’ –jaloakileijoja. Ne puhkesivat kukkaan jo varhain kesäkuussa eivätkä ne vieläkään väsy kukkimaan. Ja voi hyvä ihme, miten kauniita ne ovatkaan!  Niiden seuraksi on saatava vielä sinisiä, yhtä korkeita ja näyttäviä.

Huokailin kaiken uuden äärellä – kissankelloja, malvoja, tädykkeitä, kiiltoleimuja, lupiineja, iiriksiä, kärhöjä… Vilkaisin ympärilleni. Onni se siellä näkyi hiippailevan aivan minun kannoillani.

Tervetuloa, Birgitta Koivisto, blogini lukijaksi! Olen niin iloinen siitä. Toivottavasti sinäkin  saat iloa blogistani.

MITÄ KUULUU?

- Mitä kanalaan kuuluu?
- Kiitos kysymästä, ei mitään erityistä. Siis hyvää, oikein hyvää kuuluu, kun eletään taas ihan tavallista arkea.

Tiuhti ja Fiona tepastelevat pusikon suojisssa.

Haudontavillitys on ohi. Ei tarvitse enää kiistellä siitä parhaimmasta haudontapesästä - siitä, joka näytti aivan samalta kuin ne kolme muuta vapaata pesää ja jossa heinät olivat aivan yhtä pehmeitä kuin niissä kolmessa muussa pesässä. Toki meillä vieläkin haudotaan, mutta ei ihan niin vimmatusti. Eikä pesästä enää kiistellä. Haudontavillityksestä voit lukea täältä.

Ulkonaliikkumiskielto on loppunut. Eviran määräyksestä kanat pysyivät visusti sisätiloissa kesäkuun alkuun asti. Onneksi säät olivat suosiolliset. Oli nimittäin niin kylmää ja tuulista, etteivät kanat olisi edes halunneet ulos.

Haukkoja ei ole liikuskellut näillä nurkilla. Sekin on hyvä. Yksi pöllö istuskeli kuusen oksalla eikä ollut millänsäkään innokkaista valokuvaajista. Ei onneksi ollut kiinnostunut kanoistakaan.

Sekä herra että hänen rouvasensa ovat pysyneet terveinä. Terveitä ovat onneksi olleet tipuista asti.

Munia tulee runsain määrin, tarkemmin sanottuna noin kolme päivässä. Se on hyvä, sillä haudontavimman aikaan kukaan ei muninut. Tuolla määrällä meidän perhe saa keitetyt kananmunat leivilleen pari kertaa viikossa.

Meidän kanojen munat ovat pieniä, vain noin puolet kaupan normaalikokoisista. Herkullisia ovat - ja varmasti lähiruokaa.

Herkkuja riittää. Vesimelonin kuoret nokitaan tarkasti ja niitä suorastaan odotetaan. Kun tytär ottaa lapion esiin, kanoille tulee hoppu. Matoja on luvassa. Tiuhti on lauman hännänhuippu, vähän syrjitty. Kuitenkin se saa parhaimmat madot, sillä se on kanoista nopein. Sillä on tekniikka hallussa: heti kun mato pilkistää maasta, se ryntää kauempaa paikalle ja äkkiä mato nokassa karkuun. Vanhemmat kanat saavat jäädä nuolemaan nokkiaan.  Ihan oikein niille röyhkimyksille. Mitä syrjivät nuorimmaista ja vähän erinäköistä. Milli tosin ei ole röyhkimys. Se ei koskaan syrji Tiuhtia. Milli on arvojärjestyksen toiseksi alin. Tietää millaista on olla se hännänhuippu.

Vesiheinä on kanojen herkkua. Sitäkin riittää, sillä se tykkää kasvaa meillä. Jos joku paikka on katetta vailla, ilmaantuu vesiheinä sinne ihan varmasti. Vesiheinästä saavat hyvät annokset C-vitamiinia ja kivennäisaineita.

Viuhti ei syrji ketään. Se on kaikille aivan yhtä kohtelias. Viuhti huolehtii kanasistaan edelleen kuin herrasmies. Mieheni kehottikin minua kirjoittamaan kukosta blogiin vinkiksi miehille. Kelpaa kuulemma esimerkiksi. Viuhtin tarinan Raasusta ritariksi voit lukea täältä.

Tiuhti ja Viuhti

Aurinkokylvyt ovat tänä kesänä jääneet vähiin, mutta saavat sentään olla ulkona. Villivatukon seassa on kaikista mukavinta. Odottakaapa vain, kanaset, kun vadelmat kypsyvät. Lisää herkkuja on luvassa.

Säilytän kananmunia huoneenlämmössä. Ne säilyvät oikein hyvin kun lämpötilat eivät suuresti vaihtele. Joka maanantai alan kerätä munia astiaan, jossa on pienellä pyykkipojalla kiinnitettävä kyltti "Uudet leivontaan". Uusimmat munat sopivat leivontaan mainiosti. Viikon tai parin viikon ikäiset tosin vaahtoutuvat parhaiten. Keitettäväksi sopivat mieluummin vähän vanhemmat munat. Pysyn selvillä munien iästä noin viikon tarkkuudella kun siirrän kulhojen kylttejä aina sitä mukaa kun viikkoja kuluu. Ei tarvitse pelätä saavansa pilaantuneita munia.

Myy tietää arvonsa kanalauman ykkösenä.

Onnellista kesän jatkoa! Kot-kot...