NYT

Kevät saa minut miettimään aikaa ja varsinkin sen kulumista. On niin vaikea käsittää, ettei kevään liepeestä saa kiinni. Kevät vain rientää eteenpäin ja minä yritän pyristellä mukana. Ehdinkö kaiken tarvittavan? Jos nyt myöhästyn jakopalojen istutuksissa ja helteet ehtivät tulla, joudun odottamaan syksyyn tai pahimmassa tapauksessa seuraavaan kevääseen.

Päätän paneutua eri kulttuurien aikakäsityksiin vähän tarkemmin. Oivallan, että puutarhassa aika ei kulu – se elää. Puutarhassa ajan mittarina ei ole kello, vaan kasvu. Tosiaankin, niin monesti ihmettelen miten sembramänty voi olla jo noin iso, vastahan minä sen istutin. Taisi olla yksitoista vuotta sitten. Jos aika onkin kulunut, ei se ainakaan hukkaan ole mennyt. Kun alan miettiä, löydän puutarhastamme paljon esimerkkejä, miten aika on elänyt ja ”varastoitunut” kasveihin. Aika ei ole juossut pois, vaan se on juurtunut. Jaettavaa riittää. Pensaat ovat runsastuneet, polut käyneet kapeiksi.

Aika on "varastoitunut" minuunkin muistoina, kokemuksina ja oppimisena. En olekaan enää se sama puutarhuri kuin tätä tai edellistä puutarhaamme aloittaessani. Kuljeskellessani puutarhassa monet kasvit, kivet ja näkymät aktivoivat muistojeni varastoja. Muistojeni aarrearkkuun ovat kerrostuneet tarinat ystäviltä saaduista kasveista, erilaiset vinkit ja opit – myös ne epäonnistumisten kautta kertyneet – sekä monet muistot erilaisista tunteista, ihmisistä ja ylipäätään eletystä elämästä. 

Sitä paitsi puutarhassa aika on syklinen: tulee uusi kevät ja istutusaika, uusi kesä ja kasvu, uusi syksy ja sadonkorjuu, ja talven levon jälkeen kaikki alkaa taas alusta. Kaikki tapahtuu omalla ajallaan. Aika tuntuu palaavan ja toistuvan, ei sittenkään katoavan. Ja vaikka aika minun omalla kohdallani ei puutarhassa toistuisikaan, sillä ei ole enää siinä kohtaa väliä. Linnut laulavat aivan samalla tavoin kuin lapsuudessakin. Niin kauan kuin niiden aika on.

Länsimaalaisena olen sisäistänyt lineaarisen aikakäsityksen, jossa korostetaan tehokkuutta, aikatauluja ja suunnitelmallisuutta. Nautin To Do -listoista ja puutarhassa valmiiksi saaduista projekteista. Eikä siinä mitään pahaa olekaan kunhan ei stressaannu laatimistaan suunnitelmista, vaan joustaa tilanteen mukaan. Kunhan osaa nauttia siitä vähäisestäkin, jonka on saanut aikaan, vaikka työ olisi jäänyt kesken.

Kulttuurissamme painopiste on usein tulevaisuuden suunnittelussa, eikä nykyhetkessä ja luonnon rytmissä. Näinkin voi aivan hyvin olla, sillä eteenpäin elävän mieli. Unelmat ovat arjen mausteita. Paha puoli tässä ajattelussa vain on kiire, joka tuntuu olevan monen länsimaisen kintereillä. Kiire on minullekin hyvin tuttu tunne ainakin tietystä elämänvaiheesta, vaikka nykyisin kiireen tuntua koen hyvin harvoin.

Onneksi minulla on puutarha. Se saa usein minut flow-tilaan, jossa ajantaju katoaa. Tehokkuus, aikataulut ja suunnitelmat unohtuvat. Keskittyminen meneillä olevan puuhaan kaikki aistit avoimina saa tunnetusti ajan hidastumaan tai jopa tunteen siitä, että aikaa on rajattomasti. Kiire loppuu. Mieli rauhoittuu.

Oivallettuani, että puutarhassa aika aivan kuin ”varastoituu” kasveihin ja minuun itseenikin, katson puutarhaani eri silmin. Tietenkin saan iloita unelmieni täyttymisestä ja jokaisesta viivasta To Do -listallani, mutta aivan yhtä hyvin voin vetää viivan ensi keväänä ja olla onnellinen siitä mitä minulla on jo nyt. Aika tekee kuitenkin tehtävänsä: kirsikkapuut vahvistuvat ja kukkivat entistä runsaampina.

Kuljeskelen puutarhassa. Pysähtelen. Istuskelen. Kuuntelen. Tunnen. Katselen. Aika hidastuu. Kiitollisuus täyttää mielen. Vaikka vuosien kokemuksesta tiedän, että tulossa on pursuilevaa vihreyttä ja kukkien loistoa, tämä kaikki riittää minulle nyt: vielä paljolti ruskea maa, hento vihreys, pullistuvat silmut, oikutteleva sää, jolloin ohuella takilla ei tarkene ja paksu on liikaa.