– Ollaan nyt Tampereella, pirautan äidille, menee vielä pari tuntia. – Täällä minä olen jo kengät jalassa odottamassa, äiti vastaa. Olemme luvanneet hakea äidin matkaamme aamupäivällä ja palauttaa takaisin illansuussa. Muuta emme ole kertoneet.
Hirvaskankaan kohdalta käännymme oikealle. Koiviston kylän museotie mutkittelee rauhallisessa maalaismaisemassa.
.JPG)
Jätämme asuntovaunun poikien tulevalle työmaalle. Suolahden Wanha asema on siinä melkein vieressä. Kaunis asemarakennus on upealla paikalla veden äärellä. Pihlajat ovat punaisenaan marjoja.
Ihastelemme ja hämmästelemme monia yksityiskohtia. Sitä minä vaan jään ihmettelemään, että miten nuo junavaunut ovat jo museotavaraa. Vastahan minä opiskelijalipulla sellaisissa matkustelin.
Äänekosken taidemuseo on seuraava kohteemme. Minua ei haittaa, vaikka museo on kiinni. Enemmän kuin taulut minua kiinnostaa ”lohikäärmetyylinen” hirsirakennus sekä sitä ympäröivä puistoalue. Pihapiiri rakennuksineen on viehättävä ja hyvässä kunnossa.
.JPG)
Olen kymmeniä kertoja ajanut Äänekosken ohi, mutta nyt ensimmäistä kertaa tutustun itse kaupunkiin. Mielenkiintoista! En ole koskaan tiennyt, että Pukkimäen satavuotias puutaloalue on niin idyllisen kaunis ja yhtenäinen. Neljän perheen aumakattoiset talot ovat kuin Melukylän lapset -kirjan sivuilta. Kissanpenkkejä en talojen päädyissä näe, sillä en kehtaa niin tarkkaan kurkistella ihmisten pihoille. Harmi, etten saa tietää millaisia ne ovat.
Syyskuun 4. päivä
On sykähdyttävän kaunis ilta. Päivällä on ollut melkein hellettä ja illallakin on vielä parikymmentä astetta. Kostea ja lämmin ilma tuntuu trooppiselta. Aurinko kultaa värit.
Sydämessä läikähtää, kun Jouko on tehnyt minulle pari polkua. Niitä pitkin on helppo kävellä ja liikkua myös pyörätuolilla. (Juttusarjan nimi voisi paremminkin olla "Pyörätuolilla puutarhan ympäri". Niin se nykyään menee.)
Syyskuun
5. päivä
Hellepäivä houkuttelee Joukon pihatöihin leventämään polkuja. Minä keksin kiireen vilkkaa uusia paikkoja kuunliljoille, varjoyrteille ja vuorenkilville. Tiukkaa tekee, mutta vielä paikat löytyvät.
Syyskuun
6. päivä
Ämpärillinen
kukkia ja oksia näyttää niin ihanalta, että ne voisi ojentaa sellaisenaan. Vaaleanpunaisen,
sinisen, valkoisen ja limen sävyistä saa Sinikan näköisiä kimppuja. Muita
kukkia en autoon tarvitsekaan.
Syyssinikat,
purppurapunalatvat ja muut kukat saavat aikaan ihastuneita huudahduksia. –
Laitetaanko väliin pensasmustikan oksia vai näitä poimulehtiä, kysyn. Sinikka
osallistuu mielellään ja joka välissä ihmettelee ja ihastelee. – Huomenna
tehdään lisää kimppuja, Jouko lupaa, tullaan heti aamusta uudestaan.
Syyskuun
7. päivä
Eilisen
sinisävyisen seuraksi teemme tänään vaaleanpunaisen kimpun lupiineista. Anoppi on innoissaan. – Kyllä täällä kävijät varmasti ihmettelee, että mistä näitä
tällaisia kukkia oikein saa, Sinikka iloitsee. Pyöräytän kimppua, jotta hän
näkee sen paremmin sängystään. – Pitäisikö tuohon koloon lisätä jotakin, kysyn.
Siihen sopii varjoyrtti ja toiseen koloon poimulehti.
Kukkien
jälkeen on ulkoilun vuoro. Pienen lenkin jälkeen jätämme Sinikan lepäilemään ja
ajelemme kohti rannikkoa. Tuntuu aivan siltä kuin olisimme menossa ulkomaille.
Aluksi maisemat ovat tasaiset, mutta rantatie yllättää mäkisyydellään. Meri
ei pilkistele matkan varrella, mutta lopulta saavumme Harrströmiin ja
merenrantaan.
.JPG)
Harrströmin kalasatama on idyllinen. Jotakin tällaista olin osannut odottaakin. On kaunis päivä, mutta mereltä tuulee kylmästi. Vilskettä ei näy. Moni on varmasti lähtenyt merelle jo aamuvarhaisella. Ovi harmaaseen mökkiin on kutsuvasti auki. Siellä saa kurkistaa vanhan ajan kalastajaperheen elämään. Ihmeellistä, miten näissä oloissa on voinut selviytyä!
Vilkaisemme
vielä kauniita tuulimyllyjä Kvarnbackenin mäellä. Tuulimyllyn edessä meitä
katselee muutaman kauriin lauma. Ah, miten suloisia ne ovat! Pian ne ovat jo kipaisseet
pusikon suojiin.
Eväspaikan
löydämme vanhan kivisillan kupeesta. Istahdamme syömään nurmelle pienen kosken
rannalle. Mikä ihana paikka!
Haluan
käydä Korsnäsin pappilamuseon pihapiirissä, vaikka itse museo onkin tähän
aikaan jo suljettu. Pappiloiden puutarhat kiinnostavat, olivathan ne ennen
vanhaan kylän komeimmasta päästä. – Harrastan pappilamuseoissa käymistä,
naurahdan Joukolle, nyt olen käynyt niissä kaikissa. Pappilamuseoita on
Suomessa kokonaista kaksi kappaletta.
.JPG)
Brinkenin kotiseutumuseo Maalahdessa hämmästyttää kukkapuutarhallaan, joka on entisöity sellaiseksi kuin se oli 1930-luvulla. En voi käsittää, että tuohon aikaan jossakin on viljelty näin valtavasti erilaisia kukkia. Voisin viettää kokonaisen päivän täällä sommitellen kimppuja. Talon oven pielessä lukee: ”5 euroa / kimppu”.
.JPG)
Vanhan Vaasan Yxgärde on pettymys. Netissä sen sanottiin olevan luonnonmukaisesti hoidettu puutarhakeidas, joka on perustettu jo vuonna 1907, mutta minusta se näyttää vanhojen muovisaavien ja -kanistereiden varalaskupaikalta. Ehkä joskus toisella kertaa, kevätkukkien aikaan tulen uudestaan. Kevät on kuulemma tämän pienen puutarhan parasta aikaa. Jospa muovitavarat olisivat silloin poissa.
Pyörähdämme vielä paluumatkalla Orisbergin vanhan ruukin mailla. Käymme ihailemassa kaunista kirkkoa ja varsinkin sen erikoista kellotapulia tekolammen rannassa. Kartanolla ei voi vierailla, mutta otan vastarannalta kuvan puuston takana pilkistävästä, kauniista rakennuksesta. Enempää emme viivyttele, sillä Sinikka jo soittelee, milloin tulemme.
Syyskuun 11. päivä
Tänään saan nukkua pitkään. Jouko käy vuoteeni vieressä. Sanoo menevänsä jatkamaan polkujen tekemistä. Tunnen, että ne polut levennetään ja tasoitetaan suurella rakkaudella.
Illansuussa pääsen testaamaan valmiit polut. Ai että, miten helppo niitä on kulkea koko talon ympäri!
.JPG)
Syyskuun 14. päivä
Voi, miten minä pidän pensasmustikan oksista leikkoina. Ensinnäkin ne ovat aivan ihania välivihreinä, asettuvat nätisti ja kestävät pitkään. Ja nyt ne keksivät vieläpä ruveta kukkimaan!
Syyskuun alku oli poikkeuksellinen lämmin, jopa helteinen. Nyt muutamana päivänä sää on alkanut viilentyä. Tänään on ensimmäinen niin kylmä päivä, etten päästä kanoja ulos. Harmittaa Lumikin puolesta. Joka aamu se odottaa ikkunaluukun vieressä.
.JPG)
Rikkojen kasvu on hiipunut, paitsi valvattien, jotka kasvavat puoli metriä päivässä. Ruusut, hortensiat ja syysvuokot kukkivat vielä. Syysmaksaruohot vasta alkavat punertaa.
Jatkan sitkeästi grönlanninhanhikkien istuttamista lammen reunalle, mutta kaatosade keskeyttää puuhani. Ei se mitään; tähän aikaan syksystä alkaa tehdä mieli puuhailla jotakin muutakin.
Syyskuun 16. päivä
Alkumatka sujuu hujauksessa, kun jo Hattulassa pääsee jaloittelemaan. Ihastelen keskiajalta peräisin olevaa Pyhän Ristin kirkon miljöötä – vanhoja rakennuksia sekä ympäröiviä pelto- ja järvimaisemia. On vaikuttavaa ajatella, että kirkko tai ainakin osa tästä kokonaisuudesta on voinut olla tässä jo yli 700 vuotta. Ei sitä voi käsittää!
Keskiajan tunnelmista siirrymme nykypäivään – tai ehkä emme ihan sittenkään. Mikkelin torin ympäristö on taitava sekoitus mennyttä ja nykyistä aikaa. Nostan hattua niille arkkitehdeille, jotka ovat tämän kaiken takana. Stella on kaunein näkemäni ostoskeskus, ja sen sisällä oleva kauppahalli on hyvällä tavalla erilainen kuin mikään näkemistäni kauppahalleista. Vanhaan linja-autoasemaan on remontoitu taidolla viihtyisä paikka. Se ei ole yhtä tunnelmallinen kuin nostalgiset vanhat kauppahallit, mutta se on taidokas yhdistelmä uutta ja vanhaa.
Kenkäveron pappilan puutarha ja sen valtavat kesäkukka-asetelmat ovat upeita. Kaunis pappila vanhoine piharakennuksineen, yrttitarha ja monet upeat yksityiskohdat hurmaavat.
.JPG)
Pää pyörällä kaikesta kauniista lähdemme ajamaan kohti Kirkonvarkauden siltaa, mutta ihan pian huomaamme Mikkelipuiston. En ollut ajatellut vierailla siellä. Näyttelypuutarha vaikutti ajatuksena liian kaupalliselta. Jouko haluaa kuitenkin käydä puutarhassa ja sehän sopii minullekin. Jo hieman varttumaan ehtinyt puutarha on mielenkiintoisempi kuin luulinkaan. En ole vailla ideoita, mutta nautin näkemästäni.
.JPG)
Kirkonvarkauden riippusilta tai sieltä avautuvat maisemat eivät ole kovin ihmeellisiä, vaikkakin ihan kauniita. Sen sijaan sillan kupeessa oleva Kaarina Kaikkosen tilataideteos Vasten auringon siltaa tekee minuun suuren vaikutuksen. Olin nähnyt sen kuvan netissä, mutta tämä on paikan päällä jotakin aivan muuta. Ei haittaa, vaikka aurinko ei näyttäydy. Paikka on ihastuttava pilvisenäkin iltana.
Väsymys alkaa painaa, mutta pyörähdämme katsomassa Vanhan kasarmialueen ja sen Tykkipuiston. Ihastelen palloiksi leikattuja orapihlajapuita. Vielä muraali Väärät vermeet sekä kierros Emolan puutaloalueella. Alue on mielenkiintoinen siksi, että täällä talot on rakennettu ilman kaavoitusta ja kaavamääräyksiä. Kaikki puutalot ovat erilaisia ja vähän sikin sokin, mutta ilme on yhtenäinen ja hauska.
Seuraa päivän jännittävin matka kohti varaamaamme yöpaikkaa. Olemme ajaneet jo jonkin aikaa metsäistä, syrjäistä tietä ja navigaattori väittää meidän olevan perillä, vaikka mitään taloja ei näy. Onneksi metsän jälkeen aukenee pihapiiri useine rakennuksineen ja itse majapaikka on siisti ja hyvin rauhallinen.
Syyskuun 17. päivä
.JPG)
Emme malta nukkua kovin pitkään, joten olemme Tertin kartanolla vähän liian aikaisin. Lounaaseen on vielä reilusti aikaa. Sen puoleen ihan hyvä, että ehdimme kierrellä rauhassa kartanon puutarhassa. Sataa tihkuttaa, mutta kartanolla riittää ihasteltavaa huolimatta siitä, että muuripuutarhaan emme nyt pääse. Hämmästelemme tätä kaikkea: kartanoa piharakennuksineen, pihapiiriä, yrttipuutarhaa, arboretumia ja puotia. Itse asiassa katseltavaa on niin paljon, että unohdan käydä ruusutarhassa ja vaateputiikissa. Ikään kuin arboretumin porttina toimiva Pentti Hakalan taideteos nimeltä Rupelaattori saa hymyn huulille.
Olen päättänyt aloittaa haasteen, jossa matkustellessamme eri puolilla Suomea maistan paikallisia herkkuja. Olen selvittänyt etukäteen netistä, että Mikkelissä herkutellaan savumuikuilla. Niitä hehkutetaan kaikkialla. – Eikö olisi mitään muuta, tutkailen. Ajatus muikuista ruotoineen päivineen ei houkuttele, mutta päätetty mikä päätetty. Pulla ei ole tarpeeksi vakuuttava paikallisherkku, vaikka sitä on Mannerheimillekin tarjoiltu. (Täällä Mikkelissä Mannerheim näkyy edelleen kaikkialla.)
Tertin kartanon lounaspöydässä on tarjolla muikkuja ja paljon muuta. Nyt on tilaisuuteni. Onneksi muikuilla ei ole päitä ja silmiä.
Olen lukenut, että savolaiseen pöytään kuuluu runsaasti lisukkeita. Sopii minulle. Minulla ei ole aavistustakaan, mitkä hyytelöt sopisivat muikkujen seuraksi, mutta otan niitä, jotka ovat lähimpänä muikkuja. Myöhemmin kysyn tarjoilijalta, mitä muikkujen kanssa oikeasti kuuluu syödä. Kuulemma perunaa ja vaikkapa sinappikastiketta. Hups, ei mennyt ihan kohdilleen, mutta voin vakuuttaa, että muikut rakuunahyytelöllä ovat herkullisia – tai ainakin makea hyytelö.
Loppupäivä kuluu autossa istuen. Ajamme Kangasniemen kautta Äänekoskelle hakemaan asuntovaunun ja sieltä kotiin.
Syyskuun 18. päivä
.JPG)
Kiertelen Joukon kanssa puutarhassa. Talvitakki ja käsineet eivät olisi yhtään liikaa. Valokuvaan kukkien rippeitä. – Kesä taitaa olla nyt loppu, sanon haikeana. – Siltä se vähän vaikuttaa, Jouko vastaa. Kaksitoista astetta ei ole paljon.
Muutama pensas saa villapeiton helmoihinsa. Hake loppuu. Pari pensasta jää kattamatta. Pienestä jää kiinni, etten saa vedettyä viivaa To Do –listalle.
Iltapäivällä sää vähän lämpenee. Kanat rientävät innoissaan ulos. Löydän niille vielä nipun vesiheinää.
Syyskuun 20. päivä
Ihana päivä – aurinkoinen ja lämmin. Kanat pääsevät melkein koko päiväksi ulos. Teen pieniä uudistuksia Etelämerellä: istutan loistosalviaa, täytän aukkopaikkoja ja kitken ahomansikat. Ne ovat päättäneet valloittaa koko Etelämeren – siis muun puutarhan lisäksi. Saan mansikoilla täytettyä yhden ongelmakohdan eteläreunalla. Tästä kaikesta tulee hyvä mieli.
Syyskuun 21. päivä
Jokainen kaunis syyspäivä on kuin lahja puutarhurille. Tänään saan vielä toisenkin lahjan, sillä Jouko lapioi tien laitaan levinneen nurmikon pois. Pääsen maanantaina istuttamaan maksaruohot nurmikon ja tien väliin.
Syyskuun 24. päivä
Vedän pitkän viivan To Do -listalleni. Lammen reuna on nyt istutettu täyteen grönlanninhanhikkia. En olisi uskonut, että se valmistuu vielä tämän syksyn aikana.
Syyskuun 26. päivä
Juhlapäivä tänään: saan valmiiksi lampea ympäröivän nurmikon ja tien välisen reunan istutukset.
.JPG)
Syyskuun 30. päivä
Ihastelen Joukolle syysmaksaruohoja, jotka hehkuvat marjapuuronpunaisina. – Tästä tulis ihana syyspenkki, kun siirtäis nuo (siniset) asterit maksaruohojen viereen ja laittais valkoisia kärsämöitä, intoilen. – Ai että, ja tähän reunaan nukkapähkämöitä, jatkan ideoimista. Suunnitelmani ovat taas täydessä vauhdissa. Verikurjenpolvet tästä etualalta pois. – Voisko niitä siirtää tänne reunaan, Jouko kysyy varovasti osoittaen tien toista laitaa. – Ei muuta kuin lapioimaan vaan, naurahdan. Ei mene kauan, kun näen Joukon menevän paikalle kottikärryineen.
Minä puolestani tartun härkää sarvista ja ryhdyn tekemään syysasetelmaa ovenpieleen. Rautalankahäkkyrän muotokieli riitelee rohtokatajan kaarevien muotojen kanssa. Eivät tahdo millään asettua sopuisasti toistensa lomaan. Pidän kuitenkin pääni ja asettelen niin kauan, että jokainen oksa näyttää hyvältä. Vaaleanpunaista syyshortensiaa, villanukkajäkkärää, pionin siemenkotia, kukkinut valeangervo. Noh, tällainen tällä kertaa.
Iltahämärissä Jouko saa tien reunan kitkettyä. Huomenna pääsee siirtämään verikurjenpolvet.
Voi, miten minä pidän pensasmustikan oksista leikkoina. Ensinnäkin ne ovat aivan ihania välivihreinä, asettuvat nätisti ja kestävät pitkään. Ja nyt ne keksivät vieläpä ruveta kukkimaan!
Syyskuun alku oli poikkeuksellinen lämmin, jopa helteinen. Nyt muutamana päivänä sää on alkanut viilentyä. Tänään on ensimmäinen niin kylmä päivä, etten päästä kanoja ulos. Harmittaa Lumikin puolesta. Joka aamu se odottaa ikkunaluukun vieressä.
.JPG)
Rikkojen kasvu on hiipunut, paitsi valvattien, jotka kasvavat puoli metriä päivässä. Ruusut, hortensiat ja syysvuokot kukkivat vielä. Syysmaksaruohot vasta alkavat punertaa.
Jatkan sitkeästi grönlanninhanhikkien istuttamista lammen reunalle, mutta kaatosade keskeyttää puuhani. Ei se mitään; tähän aikaan syksystä alkaa tehdä mieli puuhailla jotakin muutakin.
Syyskuun 16. päivä
Alkumatka sujuu hujauksessa, kun jo Hattulassa pääsee jaloittelemaan. Ihastelen keskiajalta peräisin olevaa Pyhän Ristin kirkon miljöötä – vanhoja rakennuksia sekä ympäröiviä pelto- ja järvimaisemia. On vaikuttavaa ajatella, että kirkko tai ainakin osa tästä kokonaisuudesta on voinut olla tässä jo yli 700 vuotta. Ei sitä voi käsittää!
Keskiajan tunnelmista siirrymme nykypäivään – tai ehkä emme ihan sittenkään. Mikkelin torin ympäristö on taitava sekoitus mennyttä ja nykyistä aikaa. Nostan hattua niille arkkitehdeille, jotka ovat tämän kaiken takana. Stella on kaunein näkemäni ostoskeskus, ja sen sisällä oleva kauppahalli on hyvällä tavalla erilainen kuin mikään näkemistäni kauppahalleista. Vanhaan linja-autoasemaan on remontoitu taidolla viihtyisä paikka. Se ei ole yhtä tunnelmallinen kuin nostalgiset vanhat kauppahallit, mutta se on taidokas yhdistelmä uutta ja vanhaa.
Kenkäveron pappilan puutarha ja sen valtavat kesäkukka-asetelmat ovat upeita. Kaunis pappila vanhoine piharakennuksineen, yrttitarha ja monet upeat yksityiskohdat hurmaavat.
.JPG)
Pää pyörällä kaikesta kauniista lähdemme ajamaan kohti Kirkonvarkauden siltaa, mutta ihan pian huomaamme Mikkelipuiston. En ollut ajatellut vierailla siellä. Näyttelypuutarha vaikutti ajatuksena liian kaupalliselta. Jouko haluaa kuitenkin käydä puutarhassa ja sehän sopii minullekin. Jo hieman varttumaan ehtinyt puutarha on mielenkiintoisempi kuin luulinkaan. En ole vailla ideoita, mutta nautin näkemästäni.
.JPG)
Kirkonvarkauden riippusilta tai sieltä avautuvat maisemat eivät ole kovin ihmeellisiä, vaikkakin ihan kauniita. Sen sijaan sillan kupeessa oleva Kaarina Kaikkosen tilataideteos Vasten auringon siltaa tekee minuun suuren vaikutuksen. Olin nähnyt sen kuvan netissä, mutta tämä on paikan päällä jotakin aivan muuta. Ei haittaa, vaikka aurinko ei näyttäydy. Paikka on ihastuttava pilvisenäkin iltana.
Väsymys alkaa painaa, mutta pyörähdämme katsomassa Vanhan kasarmialueen ja sen Tykkipuiston. Ihastelen palloiksi leikattuja orapihlajapuita. Vielä muraali Väärät vermeet sekä kierros Emolan puutaloalueella. Alue on mielenkiintoinen siksi, että täällä talot on rakennettu ilman kaavoitusta ja kaavamääräyksiä. Kaikki puutalot ovat erilaisia ja vähän sikin sokin, mutta ilme on yhtenäinen ja hauska.
Seuraa päivän jännittävin matka kohti varaamaamme yöpaikkaa. Olemme ajaneet jo jonkin aikaa metsäistä, syrjäistä tietä ja navigaattori väittää meidän olevan perillä, vaikka mitään taloja ei näy. Onneksi metsän jälkeen aukenee pihapiiri useine rakennuksineen ja itse majapaikka on siisti ja hyvin rauhallinen.
Syyskuun 17. päivä
.JPG)
Emme malta nukkua kovin pitkään, joten olemme Tertin kartanolla vähän liian aikaisin. Lounaaseen on vielä reilusti aikaa. Sen puoleen ihan hyvä, että ehdimme kierrellä rauhassa kartanon puutarhassa. Sataa tihkuttaa, mutta kartanolla riittää ihasteltavaa huolimatta siitä, että muuripuutarhaan emme nyt pääse. Hämmästelemme tätä kaikkea: kartanoa piharakennuksineen, pihapiiriä, yrttipuutarhaa, arboretumia ja puotia. Itse asiassa katseltavaa on niin paljon, että unohdan käydä ruusutarhassa ja vaateputiikissa. Ikään kuin arboretumin porttina toimiva Pentti Hakalan taideteos nimeltä Rupelaattori saa hymyn huulille.
Olen päättänyt aloittaa haasteen, jossa matkustellessamme eri puolilla Suomea maistan paikallisia herkkuja. Olen selvittänyt etukäteen netistä, että Mikkelissä herkutellaan savumuikuilla. Niitä hehkutetaan kaikkialla. – Eikö olisi mitään muuta, tutkailen. Ajatus muikuista ruotoineen päivineen ei houkuttele, mutta päätetty mikä päätetty. Pulla ei ole tarpeeksi vakuuttava paikallisherkku, vaikka sitä on Mannerheimillekin tarjoiltu. (Täällä Mikkelissä Mannerheim näkyy edelleen kaikkialla.)
Tertin kartanon lounaspöydässä on tarjolla muikkuja ja paljon muuta. Nyt on tilaisuuteni. Onneksi muikuilla ei ole päitä ja silmiä.
Olen lukenut, että savolaiseen pöytään kuuluu runsaasti lisukkeita. Sopii minulle. Minulla ei ole aavistustakaan, mitkä hyytelöt sopisivat muikkujen seuraksi, mutta otan niitä, jotka ovat lähimpänä muikkuja. Myöhemmin kysyn tarjoilijalta, mitä muikkujen kanssa oikeasti kuuluu syödä. Kuulemma perunaa ja vaikkapa sinappikastiketta. Hups, ei mennyt ihan kohdilleen, mutta voin vakuuttaa, että muikut rakuunahyytelöllä ovat herkullisia – tai ainakin makea hyytelö.
Loppupäivä kuluu autossa istuen. Ajamme Kangasniemen kautta Äänekoskelle hakemaan asuntovaunun ja sieltä kotiin.
Syyskuun 18. päivä
.JPG)
Kiertelen Joukon kanssa puutarhassa. Talvitakki ja käsineet eivät olisi yhtään liikaa. Valokuvaan kukkien rippeitä. – Kesä taitaa olla nyt loppu, sanon haikeana. – Siltä se vähän vaikuttaa, Jouko vastaa. Kaksitoista astetta ei ole paljon.
Muutama pensas saa villapeiton helmoihinsa. Hake loppuu. Pari pensasta jää kattamatta. Pienestä jää kiinni, etten saa vedettyä viivaa To Do –listalle.
Iltapäivällä sää vähän lämpenee. Kanat rientävät innoissaan ulos. Löydän niille vielä nipun vesiheinää.
Syyskuun 20. päivä
Ihana päivä – aurinkoinen ja lämmin. Kanat pääsevät melkein koko päiväksi ulos. Teen pieniä uudistuksia Etelämerellä: istutan loistosalviaa, täytän aukkopaikkoja ja kitken ahomansikat. Ne ovat päättäneet valloittaa koko Etelämeren – siis muun puutarhan lisäksi. Saan mansikoilla täytettyä yhden ongelmakohdan eteläreunalla. Tästä kaikesta tulee hyvä mieli.
Syyskuun 21. päivä
Jokainen kaunis syyspäivä on kuin lahja puutarhurille. Tänään saan vielä toisenkin lahjan, sillä Jouko lapioi tien laitaan levinneen nurmikon pois. Pääsen maanantaina istuttamaan maksaruohot nurmikon ja tien väliin.
Syyskuun 24. päivä
Vedän pitkän viivan To Do -listalleni. Lammen reuna on nyt istutettu täyteen grönlanninhanhikkia. En olisi uskonut, että se valmistuu vielä tämän syksyn aikana.
Syyskuun 26. päivä
Juhlapäivä tänään: saan valmiiksi lampea ympäröivän nurmikon ja tien välisen reunan istutukset.
.JPG)
Syyskuun 30. päivä
Ihastelen Joukolle syysmaksaruohoja, jotka hehkuvat marjapuuronpunaisina. – Tästä tulis ihana syyspenkki, kun siirtäis nuo (siniset) asterit maksaruohojen viereen ja laittais valkoisia kärsämöitä, intoilen. – Ai että, ja tähän reunaan nukkapähkämöitä, jatkan ideoimista. Suunnitelmani ovat taas täydessä vauhdissa. Verikurjenpolvet tästä etualalta pois. – Voisko niitä siirtää tänne reunaan, Jouko kysyy varovasti osoittaen tien toista laitaa. – Ei muuta kuin lapioimaan vaan, naurahdan. Ei mene kauan, kun näen Joukon menevän paikalle kottikärryineen.
Minä puolestani tartun härkää sarvista ja ryhdyn tekemään syysasetelmaa ovenpieleen. Rautalankahäkkyrän muotokieli riitelee rohtokatajan kaarevien muotojen kanssa. Eivät tahdo millään asettua sopuisasti toistensa lomaan. Pidän kuitenkin pääni ja asettelen niin kauan, että jokainen oksa näyttää hyvältä. Vaaleanpunaista syyshortensiaa, villanukkajäkkärää, pionin siemenkotia, kukkinut valeangervo. Noh, tällainen tällä kertaa.
Iltahämärissä Jouko saa tien reunan kitkettyä. Huomenna pääsee siirtämään verikurjenpolvet.
.JPG)