keskiviikko 18. lokakuuta 2017

KUIN PUOLUKASSA JA PUNTTISALILLA YHTÄ AIKAA

Olin aloittanut puutarhan tekemisen jo ennen talon rakentamista. Hommaa piisasi. Vihdoin tuli paraatipuolen eli Muotopuutarhan rakentamisen aika.

Olin suunnitellut kaivuujärjestyksen ja pyytänyt Avantin rattiin mieheni. En ollut huomannut ajatella sitä, että osa kaivetusta maasta ja ne lukuisat maasta nousevat kivet pitää saada jonnekin. Onneksi en ollut ajatellut, olisi voinut iskeä rimakauhu.

Jotakin tämän tapaista välkkyi mielessäni suunnitteluvaiheessa. Kuva on otettu kolme vuotta myöhemmin, viime heinäkuussa. Pioni 'Angel Cheek' kukkii parhaimmillaan.

Maata oli hirveästi ja osa oli kovaa savijankkoa. Kiviä oli varovaisesti arvioiden koko kylän tarpeisiin. Ne piti siis kärrätä pois. Ja minähän kärräsin. Kun mies täytti Avantin kauhalla toista kottikärryä, minä keräsin kivet ja kuljetin täyden kottikärryn pois. Kärry toisensa jälkeen täyttyi ja tyhjeni. Ei tarvinne selittää, että homma otti voimille.

On muuten satanut joskus ennenkin... Maa oli kova, kivikkoinen ja läpäisemätön. Roskapöntöt mallaavat havujen paikkoja.

Erityisen vaikeaksi ja hitaaksi kaivuuhomman teki se, että alueelle oli rakennusaikaa varten tuotu järeimmät kivenlohkareet, jotta alue kestäisi betoniauton, nosturin ja kaiken maailman koneiden painon. Mies heilutti rattia ja kaivuria ja lopulta alue oli kuin tykistökeskityksen jäljiltä, kuten hän asian ilmaisi. 

Katsoin myllinkiä ja ajattelin, että toiselle puolelle pitää vielä tehdä sama homma. Olin nimittäin vaatimattomasti suunnitellut kaksoisperennapenkin: keskellä olisi kulkuväylä ja sen molemmin puolin perennapenkit peilikuvina. 

Ajattelin, ettei kukaan puutarhasuunnittelija suostuisi suunnittelemaan moista, sillä hän tietäisi etukäteen miten valtava homma siinä on. Minä en onneksi tiennyt. Vasta siinä vaiheessa tajusin kun oli liian myöhäistä. Onneksi niin.

Seuraavana keväänä näytti tältä.

Tekaisin välillä nakkikeiton ja söimme. Jalat tuntuivat niin raskailta, että en olisi millään jaksanut ottaa askeltakaan. Pakko kuitenkin oli jatkaa, eihän työtä muuten saisi valmiiksi. Onneksi Lapiomies tuli avukseni. Jo ajatus siitä, että saisin apua, antoi voimaa.

Kun kaivuuta oli sillä puolella muutaman neliömetrin verran jäljellä, en miettinyt mitään muuta kuin lepäämään pääsyä. Tämä loppurutistus olisi pakko vielä jaksaa. Menisin suihkuun ja rentoutumaan. Niin kait sitten...

– Mitäs nyt tehdään? mieheni kysyi kun toinen puoli oli vihdoin valmis. Luulin mieheni saaneen jo tarpeekseen kaivamisesta, joten heitin vitsinä, että ei muuta kuin kaivetaan toinen puoli.  – Mikäs siinä, mies sanoi. Otettiin mitat ristimittoineen kaikkineen, pantiin linjakepit ja -langat. Sitten taas kaivettiin. 

Innostuin. Väsymys unohtui kun ajattelin, että nyt ollaan jo yli puolen välin. Maa oli upeaa, kohtuullisen kokoisia kiviä siellä täällä. Työ eteni.

Kun bensa loppui, päätimme lopettaa. Lapset olivat jo iltapuuhissa. Ukkonenkin jyrähti sopivasti antaen vihjeen siitä, että on aika siirtyä sisälle.


Seuraavana aamuna mies ja pojat lähtivät isien ja poikien leirille. Minä jäin kunnostamaan Muotopuutarhaa. Taisi siinä muotoutua niin tekijä kuin pihakin. 

Aloitin lapioimalla. Kaivoin kovaa savea reunoilta, joihin oli sitä jäänyt. Poimin kiviä. Sitten tartuin jyrsimeen. Jyrsiminen ei ollut helppoa eikä kevyttä, mutta oli mukava nähdä miten hienoa multaa lopulta tuli hiekan ja muun aineksen sekoittuessa.  Avantin jälkeisessä maastossa jyrsin poukkoili välillä sinne tänne ja minä sain tehdä töitä voimieni äärirajoilla saadakseni jyrsimen pysymään aisoissa. 

Kiviä oli, niitä tosiaan riitti edelleen. Ne piti tietysti kerätä sitä mukaa pois ja heitellä alueelta. Olin kuin puolukassa ja punttisalilla yhtä aikaa. Välillä jyrsin meni aivan päinvastaiseen suuntaan minne itse olin sitä ohjaamassa. Alla olevat kivet ja kivikova savi määräsivät kulkusuunnan. Välillä jyrsin oli aivan keikallaan ja minä kiskoin sitä pystyyn. 

Alue alkoi mukavasti tasoittua ja työ helpottui koko ajan. Käsi jäykistyi huomaamatta jyrsimen kahvan ympärille.

Nähdessäni alueen hiljalleen edistyvän sain voimia jatkaa, vaikka olin aivan poikki. Puoli viideltä sitten tuli stoppi. Jyrsimestä napsahti jalka poikki eikä sillä enää voinut tehdä työtä. Oli siis pakko lopettaa ja vasta silloin tajusin miten väsyksissä olin.

Tältä Muotopuutarhassa näytti kahden vuoden kuluttua.

Muistaen kultaisen säännön töiden vaihtelusta aioin mennä istuttamaan ruusuleimuja, mutta ei siitä mitään tullut. Sen sijaan nautin tyttäreni tekemistä tuulihatuista ja istahdin kirjoittamaan. Olin suomeksi sanottuna aivan pökkyrässä. Ajattelin: muotopuutarhasta on syytä tulla kaunis.


24 kommenttia:

  1. Ja muotopuutarhasta TULI kaunis! Aika, jonka annamme puutarhallemme tekee siitä meillä niin tärkeän. Siinä mukaeltua "Pikku Prinssiä"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tita!

      Tuo on aivan juuri noin, että puutarhalle annettu aika - ja vaiva - tekee siitä itselle jotakin aivan erityistä. Käydessäni Kultarannan puutarhassa ajattelin juuri tuota asiaa. Vaikka se on tavallaan upea, ammattitaidolla suunniteltu ja ylläpidetty, niin siinä ei ole samanlaista tunnetta mukana. Kun taas sitten jonkun yksityispuutarhassa jokainen istutus on haaveilun ja kovan työn tulos. Jokaiseen neliöön liittyy tunnetta ja jokainen neliö ilmentää omistajaansa. Eikä puutarhaa ainakaan yleensä ole tehty näyttämistä varten, vaan itselle ja omalle lähipiirille. Siksi nämä puutarhablogitkin ovat jotain erityistä :)

      Poista
  2. Työrupeama hienosti kuvattuna! Aikamoisen homman olette tehneet, mutta varmasti se kannatti. - Mukavaa viikon jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anneli!

      Onneksi olin kirjoittanut siitä päiväkirjaani, muuten aika moni vaihe olisi unohtunut. Nyt on hauska muistella sitä kaikkea vaivannäköä :) Kummasti niitä voimia löytyy kun puutarhahulluus iskee ;)

      Poista
  3. Ja haaveesta tuli totta. Kaikki vaivat ja vaikeuret unohtuu, ku näköö hianon lopputuloksen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan ne vaivat ja vaikeudet unohtuvat jo siinä vaiheessa kun keksii uuden projektin :) Ja sitten vaan alkaa innoissaan tehdä. Jossain vaiheessa huomaa, että tulipa taas suunniteltua aika iso työmaa, mutta siinä vaiheessa se onneksi on jo myöhäistä :D

      Poista
  4. Unelmista todeksi! Yleensä alussa on intoa ja puolessa välissä, kun kaikki on levällään, iskee paniikki ja väsymys, mutta kun siitä pääsee yli, niin lopussa kiitos seisoo, kuten teillä nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Alussa ei tiedä eikä muista mikä työmäärä kaikessa on ja intoa riittää vaikka muille jakaa. Ja sitten jossain vaiheessa rupeaa ajattelemaan, että kuuluukohan tätä edes tehdä tällä tavalla :) Onneksi on haaveita, niin jaksaa ne mielessään puurtaa. :)

      Poista
  5. Onneksi talonrakennuksen, puutarhan ja lasten kasvatuksen työmäärää ei tiedä etukäteen, muuten jäisi moni haave toteutumatta. :)
    Hyvää työtä olette tehneet ja kyllä kannatti! Istutukset ja puutarhanne ovat valtavan kauniita.
    Tykkään myös todella paljon kirjoitustyylistäsi! Postauksiasi on aivan ihana lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa saada tällaista palautetta! Kiitos, Riina!

      Niin, kyllä iso puutarha olisikin aikamoinen elefantti yhdellä suupalalla haukattavaksi. Onneksi en tiennyt :) En tiennyt talon rakentamisestakaan enkä onneksi osannut sitäkään etukäteen kauhistella. Nyt jälkeen päin ihmettelee, että kaikki on nyt tässä vaiheessa.

      Lasten kasvatuksessa kävi onneksi toisin päin. No, toki en arvannut miten työläistä allergiset vauvat ovat, mutta murrosiän myrskyt eivät ole olleet lainkaan sellaisia, joiksi ne olin kuvitellut. Meillä on nyt kolme teiniä ja kaksi esimurkkuikäistä ja saadaan elää ihanaa aikaa. Hukkaan meni ne huolet ;)

      Poista
  6. Vastaukset
    1. Kiitos! Projekti jatkuu vielä, mutta voiton puolella jo ollaan :)

      Poista
  7. Aikamoinen urakka! Olette kyllä aikaansaavia, mutta kyllä onkin upea näköinen puutarha.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan siinä urakkaa ja sitten vielä päälle kaikki rikkakasvihommelit, istutukset sun muut. Kai me aika hulluja ollaan kun tällaisiin suuruudenhullutuksiin ruvetaan ;)

      Poista
  8. Lueskelin kaikki väliin jääneet postauksesi ja ajattelin, että nyt on siirrytty syksyyn ja sadepäiviin, kun niitä oli niin monta :). Toivottavasti Into ja Tarmo ehtivät kuitenkin kaveriksesi kauniina aurinkopäivinä, niin saat työkalut järjestykseen ja Ilon ja Rauhan talvikaveriksesi.

    Postauksiasi on innostavaa lukea, kirjoitustyylisi on kauniin viipyilevää ja kuvailevaa. Voisin kuvitella kirjoittaneeni miltei kaikki postauksesi myös itse, ne kuvastavat niin hyvin myös minun elämänasennettani ja puutarhamieltäni (paitsi että meillä Tekninen tuki ei ole ehtinyt Avantin rattiin vaikka siitä haaveileekin. Sitten joskus, kun tästä muutetaan pienempiin nurkkiin). Ottasin sinun tavoin myös lapsen oireiden sijaan itselleni vapisevat kädet - deleteä on paljon helpompi painaa ylimääräisten kirjainten kohdalla kuin tukea toista siinä, että pieni saa hauraan lapsenmielensä järjestykseen ja pääsee odottamaan sitä aikaa, kun käsien vapina kertoo eletystä elämästä ja kokemuksista takataskussa.

    Katselen haikeana ihania puutarhan rakennuskuviasi, niissä loistaa luovuus ja rakkaus luontoon. Itse siirtelin valmiin puutarhan sisällä kasveja tilavammille nurkille, jaoin juuripaakkuja pienemmiksi ja pohdin, mitäs näille ylimääräisille nyt tehdään. Enää ei ole pennin venytystä ja aletaimien etsimistä, että saisi täytettä suunnitelluille kukkapenkeille. Pikemminkin pohdin, että voisinkohan jatkaa suunnitelmiani naapurin puolelle - pistäisivätköhän he pahakseen, jos tilaisin aidan toiselle puolelle kasetillisen puutarhamultaa ja istuttaisin ylimääräiset jakotaimet sinne. Voisin hivuttaa suunnitelmani jatkumaan aina pari metriä kerrallaan naapuriin ja täyttää suunnitelman multapinnat vähin erin viiden seuraavan vuoden aikana kaikella sillä, mikä ei enää mahdu meille. Olla taas siinä samassa, mitä sinä saat vielä tehdä siellä teillä.

    Odotan innolla tätä puutarhakauden hiljenemistä, jotta pääsen lukemaan, mitä kaikkea teillä on kesän aikana tapahtunut! Oma puutarhani kun hiljenee ihan pian ja alkaa löytyä aikaa toisten blogeissa luuhaamiselle :). Nähdään ja kuullaan siis taas pian!

    Sini K.
    kasvihormoni.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia ihanasta kommentistasi tai oikeastaan ihan kirjeestä!

      Aivan oikein päätelty, että syksy ja sadepäivät ovat tulleet ja talikko on vaihtunut tietokoneeseen. Nyt on hyvä purkaa patoutunutta kirjoittamisvimmaa :) Into ja Tarmo ovat siirtyneet tekemään lyhennettyä työpäivää puutarhassa.

      On valtavan hienoa kuulla, että pidät kirjoitustyylistäni ja että juttuihini pystyy samaistumaan. Kirjoitit kauniisti lapsen tukemisesta ja näistä elämän realiteeteista. Olen saanut paljon voimaa siitä ajatuksesta, että sairastan mieluummin itse kuin katselen lapsen sairastamista. Olen ajatellut, että tästä lapsetkin saavat oppia elämästä. Kaikki ei mene aina niin kuin itse toivoisi, mutta silti voi olla tyytyväinen ja kiitollinen. Minua on liikuttanut se miten lapset suhtautuvat vapinaani. Edes teinit eivät häpeä vapisevaa äitiään ja avoimesti sanovat, ettei se haittaa. Toivon, että teillä tilanne helpottuu ja äidin taakka kevenee <3 Äidin rakkaus on niin suurta, että lapsen kipu tuntuu itsessäkin voimakkaana.

      Eikös olekin hullua, että koko ajan odottaa puutarhan "valmistumista", mutta samalla "pelkää" sitä! :) Odotan hulluna, että saan kaikki aukkopaikat täyteen, mutta mitä sitten? Tiedän, että puuhaa riittää sittenkin, mutta se on erilaista. Nyt on hienoa kun puutarha edistyy harppauksittain, näkee työnsä jäljen selvästi. Saa tehdä löytöjä ja kaikille on tilaa. Toisaalta haaveilen ajasta, jolloin ei kuvista tarvitse rajata mustia muoveja ja sen sellaisia pois.

      Rupea puutarhahulluuden lähettilääksi ja innosta koko asuinalueesi ihmiset laittamaan pihojaan kauniiksi antamalla heille puutarhasi ylimääräiset jakopalat. Olisi niin ihanaa kun suomalaisetkin innostuisivat pihojensa laittamisesta ruotsalaisten ja englantilaisten tapaan. Tai jos oma asuinalueesi on jo kaunis, niin uudella asuinalueella voisi olla mahdollisuuksia ;) Jos kymmeneen paikkaan jakaisi, niin voisihan niistä pari saada tartunnan ;) Ja kun he sitten tartuttaisivat naapureitaan, niin olisihan siinä palkkiota kerrakseen!

      Olen ihan samaa mieltä, että on ihanaa kun puutarhakausi välillä hiljenee ja saa Rauhan ja Ilonan kanssa kirjoitella ja lueskella - ja odottaa uuden puutarhakauden alkamista :)

      Hyvää syystalvea sinulle ja koko perheellesi! Palataan :)

      Poista
    2. Kirjekaveri täällä, hei! Aukkopaikat ovat tosiaan sekä siunaus että kirous. Nyt, kun aukot ovat täynnä, olen pulassa sen kanssa, mihin kaikki mukulat ja esikasvatukset saa mahtumaan. Daalioille on keksittävä ensi kesäksi joku uusi paikka. Ja salaatit sekä lehtikaalit ja mangoldit - niitä ei voi enää tuikata sinne tänne, vaan keittiötarhaa oli laajennettava jo tänä kesänä. Entäpä ne marjapensaat, joita jalostetaan ja joista tulee yhä kestävämpiä kantoja. Mihin ne istutetaan? Ei alle tuhannesta neliöstä voi tehdä tukkimetsää!

      Voi olla, että ryhdyn puutarhalähettilääksi. Tänään tuli jo lumihiutaleita, enää en taida saada ruukkuun siirrettyjä jakopaloja naapureille. Pitää viedä keväällä naapurilähiön uusille tonteille ilontuojiksi.

      Kiitos kannustuksesta!

      Poista
    3. :D Ymmärrän, että olet pulassa :(. Onhan tuollainen tilanne aivan kauhea, ettei voi kokeilla kaikkea uutta ihanaa. Onko lasten leikkipaikat jo siirretty maan pinnan yläpuolelle? Lapset varmasti tykkäisivät. Meidän lapset olisivat aina puissa, majojen katoilla jne. jos vain voisivat ;) Siitä vapautuisi muutama neliö. Jonkinlainen kerrospuutarhakin olisi hyvä: alakerrokseen varjokasveja ja ylemmäs auringon kasveja... Ja sitten tietysti kattopuutarha :)

      Puutarhalähettiläänä voisit tehdä monet ihmiset onnellisiksi :)

      Kiitos itsellesi! Oikein hyvää alkavaa viikkoa teille kaikille!

      Poista
  9. Kiva postaus! Kaunis muotopuutarha! Kaiken kauniin takana on aina kasa kiviä ja monen monta hikistä lapiointia. On hyvä joskus mainita sekin :) Kukkijat palkitsevat vaivan aikanaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kesätuulia! Ehkä juuri siksi puutarhasta tuleekin itselle niin tärkeä ja jopa rakas kun sen eteen on nähnyt niin paljon vaivaa. Ei kai sitä niin paljon osaisi edes arvostaa, jos kaiken saisi valmiina eteen.

      Poista
  10. Kuullostaa niin tutulta tuo innostus ja väsymyksen unohtaminen, kun iloinen työ vie mennessään. Tulokset onneksi näkyvät jo osittain heti, mutta vaivat palkitaan sitten myöhemmin, kun kasvit kukoistavat ja runsastuvat. Teidän työnne on saanut upean palkinnon, niin hienolta näyttää puutarhassasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Olenkin aina sanonut, että on se kumma miten rankkaa tämä istuminen on. Ensin huhkii pihalla ihan täysillä ja sitten kun istahtaa pöydän ääreen syömään, niin tuntuu, ettei jaksaisi kättänsä liikauttaa. Kun sitten ruuan jälkeen saa raahauduttua ulos, niin huhkii taas hulluna ;)

      Kiitos, Sirkku! Mukava kuulla, että työ on ollut sen vaivan arvoinen.

      Poista
  11. Kuulostaa niin tutulta😊 Lammikon rakentamisen jälkeen hyppäsin suin päin kellaria rakentamaan ja sitä on rakennettu ja rakennettu ja rakennettu... Yhtenä iltana oltiin niin poikki että unohdettiin sauna koko yöksi päälle. Silloin säikähdin tosissaan ja päätin ettei niin sippiin enää saisi itseään päästää. Pitäisi osata höllätä välillä. Onneksi talvi antaa sen rauhoittumisen ja levon luonnostaan. Sitten taas kevällä höyrytään täysillä😂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Sen verran sinua jo täältä blogimaailmasta tunnenkin, että arvasin tuon. Samaa vikaa meillä molemmilla ;) Se vaan on niin ihanaa höyrytä täysillä ja saada jotakin aikaan, toteuttaa unelmia. Onneksi tosiaan on talvi välillä :)

      Poista