PUUTARHANI JA MINÄ Toukokuussa

Toukokuun 1. päivä

Oi-joi! Ensimmäiset kirsikankukat ovat jo auenneet. Ehdinköhän saada katettua puiden katveet ennen kuin kirsikkapuut kukkivat kauneimmillaan? Olen niin haaveillut, että saisin valokuvattua kirsikoiden kukinnan ensi kertaa kauniissa ympäristössä.

’Daydream’-tulppaanit kukkivat. En luullut ihan noin räväköitä istuttaneeni. Jännittävää nähdä, millainen kokonaisuudesta tällä kertaa tulee. Noin räväkät oranssit ovat aivan uutta puutarhassani.

Puuhailen kanalassa ja kuuntelen Poppiuksen kirkasta ääntelyä tarhassa. Ah, miten onnellinen olen! Nyt kaikki on täydellistä, huokailen: ihanat kanat ja rouvistaan huolehtiva kukko.

Poppius huolehtii Lillistä (oikealla).

Enpä äsken tiennyt, että Lillillä on ripuli. Huoli kouraisee ilkeästi vatsasta. Ei kai vaan sen yhteissuoli ole pullistunut ulos? Ei onneksi. Se näyttää käyttäytyvän normaalisti – vai onko se sittenkin vaisumpi kuin tavallisesti? Oi-voi! Huoleton on kanaton.


Toukokuun 3. päivä

Olemme olleet koko päivän puutarhoilla. Kanalassa näyttää olevan kaikki hyvin, niin kuin aamullakin. Lilli tulee tuttuun tapaansa kerjäämään herkkuja. Kun Lilli kääntyy, huomaan, ettei kaikki olekaan hyvin. Itse asiassa kaikki on niin surullisesti, etten pysty sitä edes ajattelemaan: kloaakki on pullistunut ulos. Siitä ei voi erehtyä.

Puhun murheestani Joukolle. Avuliaasti hän etsii tietoa netistä. En usko, että mitään on tehtävissä. Olemme olleet tässä tilanteessa ennenkin. – Mitä nopeammin sitä parempi, ajattelen. Käyn hyvästelemässä Lillin. En käsitä, että minun täytyy luopua lempikanastani.

Noeli lupaa auttaa Joukoa. Avilla kutsuu minut huoneeseensa siksi aikaa, kun Jouko ja Noeli lopettavat Lillin kärsimykset ennen kuin ne ovat ehtineet alkaakaan. Kaikki käy niin nopeasti, ettei Lilli huomaa mitään.

Vien haudalle kukkia. Jouko sytyttää kynttilän. Itken ikävääni. Kirsikkapuut kukkivat ilta-auringossa.

Toukokuun 4. päivä

Ensimmäinen käynti kanalassa kanan lähdön jälkeen on aina pahin. Onneksi tiedän, että sen jälkeen helpottaa. Pää painuksissa menen tänä aamuna kanalaan. Siellä on niin hiljaista, että itkettää.

Lilli ei lennähdä keskitasolle piipittämään. En enää voi syöttää sille rehua ”nokasta” (siis sormienpäistä, ikään kuin nokasta). Oli aina niin koskettavaa, kun Lilli katseli kirkkain silmin, käänteli päätään ja kuunteli jutusteluani. Kun kanat olivat ulkotarhassa, Lilli oli aina ensimmäinen, joka kiiruhti sisään kuultuaan oven kolahduksen. Se tiesi, että minulla saattoi olla erikoisherkkuja juuri sitä varten. Ja se oli aina ihanasti tiellä siivotessani ylätasoa. Utelias, seurallinen ja suloinen ystäväni.

Ihana Lilli

Lilli oli hyvin persoonallinen kana, oman tiensä kulkija. Vähän erilainen. Alussa tuntui oudolta, kun keväisin Lilli alkoi kiekua. Se kävi munimassa yhteiseen kekoon, mutta jätti hautomisen muille. Kun muut nukkuivat yläorsilla, Lilli valitsi paikkansa yhtä ortta alempaa. Se ei kinastellut parhaista paikoista. Se oli tottunut olemaan kanojen hierarkiassa alin tai Lumikin kuoriuduttua toiseksi alin. Useimmiten se pysytteli vähän sivummalla muista.

Luulin, että Lilli olisi ikuinen sinkku, mutta Poppius II Pieni sai sen pään kääntymään. Alkuun se oli yhtä nyrpeä nuorta kukonpoikaa kohtaan kuin toisetkin, mutta nokkelana kanana hoksasi pian kukon herkkutarjoilut. Oli ihanaa nähdä, miten Lillistä tuli Poppiuksen lempikana. Hetkeksi.

Lilli oli minulle arjen ilo omassa pienessä maailmassaan. Arki jatkuu hiljaisempana kuin ennen – tai kukapa sen tietää. Kysäisin jo siitosmunia. Niitä saattaisi olla tarjolla.


Toukokuun 6. päivä

Sataa lunta. Optimistina ajattelin, ettei lunta tänä vuonna sataisi kirsikkapuiden kukkiessa, vaikka niin on tapahtunut muistaakseni joka vuosi. Mietin nikkaroimaani aforismia: ”Miksi valittaisin lumisateesta toukokuussa – kirsikkapuu kukkii!”

Rusokirsikka

Jos kerran haudonnan alkamisen aikaan kirsikkapuut kukkivat kauneimmillaan, niin voisin nimetä tulevat tiput kirsikkalajikkeiden mukaan. Niin tyypillistä, että aloitan haudontaprojektin miettimällä tipuille nimet! Kukolle sopisi vaikkapa Arthur. Se kuulostaa herrasmieheltä, mutta muita suomalaiseen suuhun sopivia kukon nimiä on vaikea löytää. Kaspar? Kävisikö Tontu sille, jolla olisi punaisin harja? Sen sijaan kanojen nimistä ei tule pulaa: Meelika, Stella, Celeste, Elle, Alice ja Pilvi olisivat kauniita. Meelika on virolainen naisen nimi. Stella on latinaa, ja tarkoittaa tähteä. Celeste tarkoittaa taivaallista tai taivaansinistä – jollainhan voi olla sininen pilkku siivessä. Elle pohjautuu ranskan kielen persoonapronominiin ”hän” (naisesta). Alice tulee muinaisgermaanisesta nimestä Adeleidis, joka tarkoittaa jalosukuista.

En ole ainoa, jolla haudontapuuhat ovat mielessä. Lumikki makaa (tyhjässä) pesässä, mistä Poppius on todella innoissaan. Se seisoo pitkään laudalla ja juttelee lempeästi Lumikille. Houkuttelen porukan ulos ja laitan sillä aikaa pesiin puumunia. Lumikki tuleekin pian takaisin pesille ja vertailee niitä huolellisesti. Ei kuitenkaan asetu munien päälle ennen kuin lähden ovesta. Ikkunasta näen, että heti lähtöni jälkeen Lumikki asettuu pesään. Pian huomaan Poppiuksen seisovan pesän edessä lepertelemässä Lumikille.

Jos hetken erehdyinkin luulemaan haudonnan olevan näin helppoa, niin ei se ole. Illalla näen koko porukan orrella.

Suunnitelma B on sellainen, että puumunien tilalle vaihdetaan oikeat houkutusmunat. Illalla hiippailen kanalaan. Kanat ovat orrella. Kukko haukottelee, eikä jaksa tulla alas. Lyydialle tulee nälkä, mutta onneksi se tyytyy ylätason rehutarjoiluun. Kohennan pesiä ja laitan neljä aitoa munaa molempiin yläpesiin.

Toukokuun 7. päivä

Mikä erehdys! Luulin tuntevani omat kanani, mutta ehei, enpä tuntenutkaan. Tai no, oikeastaan tunsin; ne eivät tee ainakaan niin kuin minä olen suunnitellut. Olin vain unohtanut, että kanalashakissa minä häviän aina.

Aamulla olen malttanut mieleni ja antanut kanojen rauhassa asettua hautomaan. Lounaan jälkeen en enää malta odottaa, vaan käyn kurkkaamassa kanalaan. Odotan näkeväni kolme kanaa pesässä ja kukon lepertelemässä pesien edessä. Mutta ei, kaikki rouvat viipottavat kuka missäkin. 

Suunnitelmaa C ei ole. Täytyy vain odottaa. Tämä tilaisuus on voimassa perjantaiaamun asti, jolloin tarjous päättyy. Olen sopinut hakevani siitosmunia Kirkkonummelta perjantaina. Sen jälkeen on niin paljon muita menoja, ettei haku ole mahdollista.

Ihanaa, ettei pahvista ja hakkeesta ole nyt puutetta! Metsästäjä-keräilijäni on kierrellyt urheilu- ja rautakauppoja, ja nyt hän ahkeroi risukasojen kimpussa. Uusi haketin vinkuu koko päivän. Vanhahan meni korjauskelvottomaksi juuri silloin, kun haketta olisi kipeästi tarvittu. Onneksi kylmyys antaa lisäaikaa kattamispuuhiin.


Toukokuun 8. päivä 

Arwon rouwat kanalassa ovat yksimielisesti päättäneet, että me emme lähde huomenna Kirkkonummelle. Minulla on oma aavistukseni päätöksen taustoista: säät ovat liian kylmät, vaikka kanalassa on yhtä lämmintä kuin ennenkin. Luotan, että tämän piti mennä nyt näin.

Toukokuun 9. päivä

Neljä astetta toukokuisena aamuna ei ole paljon, varsinkin kun on odottanut lämpimiä kelejä, jotta kanat pääsisivät ulos. Jäätävän kylmä jakso on jatkunut jo yli viikon. Se hyvä puoli tässä kylmyydessä on, että se antaa aikaa kattamiseen. Rikkakasvit muualla puutarhassa ryöpsähtävät hitaammin kasvuun. Tulppaaneistakin saa nauttia pitkään, sillä värikkäät nuput pysyvät supussa.

Toukokuun 11. päivä

Olemme juhlineet äitienpäivää kotona aamusta alkaen. Minua on hemmoteltu kukilla, laululla, ihanilla onnitteluilla ja lahjoilla. Iltapäiväksi ajelemme Jyväskylään. Veljeni on kutsunut äidin lapsineen laulamaan ja juhlistamaan äitienpäivää. Kiva nähdä pitkästä aikaa.

Erityisellä veljelläni on liikuttava yllätys: hän ojentaa suuren ruusukimpun äidille ja meille muille paikalla oleville äideille pienemmät kimput. Oi, miten huomaavaista!


Toukokuun 12. päivä

Juhlistamme Joukon merkkipäivää lounaalla Vaihmalan Hovissa koko perheen kesken. Ruoka on herkullista ja tunnelma on lämmin ja kiireetön. Nautin niin paljon, että en osaa sitä kuvailla. Kysyn, milloin tulisimme seuraavan kerran. Ylihuomenna kuulemma.

Darwin-tulppaaneja

Kuvaan tulppaaneja kanatarhan edustalla. Jos laitan silmät kiinni, voin kuvitella olevani mehiläispesässä. No, en tietenkään ole ollut mehiläispesässä, mutta kuvittelisin siellä surisevan juuri näin.

Puut ovat alkaneet vihertyä päivän aikana. Makeakirsikka kukkii. Kitkettävääkin riittää: voikukkia, peltokanankaalia, hiirenvirnaa ja heinätupsuja ainakin.

Illalla Poppius haukottelee yläorrella, kun hiivin kanalaan. Kanat ovat asettuneet suloisesti sen viereen. Ei ihme, että kukkoa väsyttää. Koko päivän on ollut työtä ja touhua rouvia palvellessa. Onneksi Poppius on oppinut, että tähän aikaan ei ole herkkuja tarjolla. Suljen vain luukun. Kuiskaan hyvän yön toivotukset.

Toukokuun 13. päivä

Juhlapäivä: Jouko kytkee ruohonleikkurin paikoilleen ja robotti lähtee mukisematta tekemään työtään jo yhdeksättä kesää.


Toukokuun 14. päivä

Nautin lounaaksi lipstikkakeittoa. Ah, miten keväiseltä se maistuukaan! Tuntuu mukavalta, kun lipstikat ovat omalta maalta.

Äitienpäivänä saamani leikkoruusut ovat nuupahtaneet. Voisin vakuuttaa, että ne ovat kuolleita. Muistan kuitenkin netissä nähneeni kysymyksen ruusujen elvyttämisestä. En tuolloin tullut ottaneeksi vinkkejä talteen, en kai uskonut niiden tepsivän. Sitkeästi selaan nettiä ja löydän kuin löydänkin näkemäni jutun. Kysymykseen on tullut sataneljäkymmentäseitsemän kommenttia.

Moni neuvoo, että nopean kuihtumisen olisi voinut estää leikkaamalla varret niin ja näin, mutta nyt ei markettiruusuilla ole toivoa. Olisi pitänyt älytä laittaa maljakkoon kuparikolikko, sokeria, etikkaa, Fairya tai desinfiointiainetta. Aika moni vannoo sanomalehteen käärimisen nimeen. Ruusut pitäisi panna runsaaseen veteen, mutta näkemykset veden lämpötilasta saavat aikaan harmaita hiuksia. Ehdottomasti kiehuvan kuumaa vettä. Ehdottomasti jääkylmää vettä. Ehdottomasti lämmintä vettä, mutta ei liian kuumaa…

Lopulta törmään hyvin kirjoitettuun ja perusteltuun neuvoon sekä sen helppoon toteutustapaan. Lasken ammeen pohjalle 10 cm viileää vettä. Leikkaan hanan alla puukolla uuden imupinnan viistoon ja kuorin 5 cm pätkän vartta. Laitan ruusut ammeeseen uppeluksiin makaamaan. Panen niiden päälle vadin, johon olen laittanut vähän vettä painoksi. Jään jännityksellä odottamaan seuraavaan aamuun.

Toukokuun 15. päivä

Nostan ruusut ammeesta. Toden totta: henkitoreissaan viruneet ruusut pysyvät napakasti pää pystyssä ja näyttävät hehkeiltä!

Kirsikka Gårdebo

Kuljeskelen pihapiirissä. Katselen. Kuvaan. Pysähdyn. Keskityn kuuntelemaan. Käännän istuimen lepoasentoon. Suljen silmäni. Tuuli viuhuu korvissa ja metsä humisee. Pojat kunnostavat venettä. Naapuri nikkaroi. Tähän äänimaisemaan solahtavat kauniisti pienen, harmaan linnun rytmikäs laulu pajun latvassa, käen kertosäe ja kukon kieunta. Kappas vain, ahkera harjoittelu on tuottanut tulosta; Poppiuksen ääni on jo hyvin sointuva. Kyläläiset ja ohikulkijat ovat liikkeellä. Aurinko lämmittää kasvojani. Järveltä päin kantautuu vesilinnun ääni. Pölyttäjä surahtaa läheltä ohi. Hups, meinasinkin nukahtaa! Huomaan ajantajuni kadonneen.


Toukokuun 16. päivä

Nyt retkeilen ministi. Etsin pieniä luonnon ihmeitä. Teen tuttavuutta pikkuruisen hämähäkin kanssa, joka laskeutuu reippaasti aidan tolppaa pitkin. Pidän tuosta hämähäkistä. Mietin, minne se mahtaa olla menossa. Matka näyttää pitkältä noin pikkuiselle olennolle. Minulle tuo matka olisi suhteessa melkein kilometrin. Tolpassa on kolo, jonne hämähäkki katoaa. Ravintolako siellä?

Lamohietakirsikan nuput ovat kuin helmiä. Ajatella, että niistä jokaisesta aukeaa kukka pikkuruisine yksityiskohtineen! Kirsikoiden yläpuolella pörrää jättiläismäinen kimalainen. Aikooko se laskeutua tuohon hentoon kukkaan?  

Lamohietakirsikka

Olen kumartunut ihastelemaan lamohietakirsikan nuppuja. Huomaan lähelläni västäräkin, joka pelottomasti kävelee yhä lähemmäs minua. Wau, miten hieno puku sillä onkaan!

Harmaantunut hake näyttää taiteelliselta. Olenkohan koskaan aiemmin pysähtynyt katsomaan sitä tarkemmin? Vuosirenkaat ovat ikään kuin auenneet. Aho-orvokin pienet kukat vasta taideteoksia ovatkin. Ihmettelen Luojan työtä; miten varmoin ottein jokainen pieni viiva on vedetty! 

Katselen arovuokon karvaisia, nuokkuvia nuppuja, kuusen punaisenvioletteja kävyn alkuja, sammalta, jäkälää, pihlajan sahalaitaisia lehtiä. Mitä enemmän katselen yksityiskohtia sitä pienemmäksi tunnen oman ymmärrykseni. Palatessani sisälle tunnen käyneeni jossakin kaukana, pujahtaneeni salaisesta ovesta sisään ihmeelliseen maailmaan, jonne jättiläiset harvoin pääsevät.

Toukokuun 17. päivä

Nautin oman maan parsaa voisulalla. Ah, mitä herkkua! Ei ihme, että parsalla on gourmet-ruoan maine.


Toukokuun 18. päivä

Heti aamupalan jälkeen päästän kanat ulos. Poppius on innoissaan, mutta kanoja laiskottaa. Poppius kutsuu rouviaan ja odottaa, että kaikki varmasti ovat huomanneet luukun olevan auki. Ihana kukko!

Mitä enemmän ääniretkeilen, sitä enemmän niitä hetkiä kaipaan. Istahdan kuuntelemaan metsän laitaan. Nyt erotan rytmikkään laulun, joka osoittautuu tiltaltin ääneksi. Sehän kuuluu toistavan omaa nimeään: ’til-tal-talt-ti’ hihkaisten viimeisen tavun iloisesti. Olen innoissani uudesta tuttavuudesta. Olen luullut, etten tunnista lintujen ääniä, mutta tunnistanhan minä nytkin monta: kiuru, kuovi ja töyhtöhyyppä lentelevät pellon yllä, räkättirastas, varis sekä sepelkyyhky touhuilevat metsässä. Päätän seikkailla luonnon äänimaisemassa kuin kaupungilla – kaikkia kaduilla kulkijoita en toki tunne, mutta välillä tulee tuttuja vastaan.

Haarapääsky lentää ylitseni. Jihuu, taas yksi lintulaji lisää tuttujen listalle! Ovat tehneet pesänsä autotallin katon rajaan.

– Mikäs tuo tuollainen ’tyyti-tyyti-tyy’ on, kuulostaa joltakin tiaiselta, kysyn Joukolta. Hänellä on Muuttolintujen kevät –sovellus, joka ehdottaa kuusitiaista. Olipa helppo, kuusesta laulu kuuluikin.

Syön tuoretta raparperipiirakkaa. Huomaan toisenkin ajatteluni vinouman: olen ajatellut, etten ole hyötyviljelijä, kun en kylvä porkkanoita, salaattia, herneitä ja sen sellaisia. Väärin sekin: tässähän minä juuri syön oman maan raparpereista tehtyä piirakkaa, eilen herkuttelin parsoilla ja aivan vasta keitin lipstikkakeiton. Sitä paitsi joka aamu saan nauttia marja-annokseni pakastetuista oman puutarhan antimista. Saan omalta maalta myös luumuja, omenoita, viinirypäleitä, sitruunamelissaa, ruohosipulia ja uutuutena maa-artisokkaa. Tämän kaiken lisäksi kanalasta saa hakea taatusti tuoreita munia.

Toukokuun 19. päivä

Istun kuusen alla kuuntelemassa. Metsän laidassa äänimaisema kuulostaa yhdeltä sekamelskalta. En alkuun erota mitään tuttua. No, sepelkyyhkyn ja rastaan sentään tunnistan. Onneksi minullakin on nyt Muuttolintujen kevät –sovellus. Äänittelen pätkiä sieltä täältä ja saan tietää, että ympärilläni livertelevät pajulinnut, hernekertut, kuusitiaiset, peipot ja monet muut pienet ja isommat linnut.

Mikäs pilvi koivunlatvasta pölähtää? No, siitepölyä tietenkin. Luontoelämys sekin. Ja kun aikani istua kökötän hiljaa paikallani, huomaan sepelkyyhkyn lehahtavan viereisen puun latvaan. Nyt tunnistan kuusitiaisen laulun. Kohta viereeni aivan silmien korkeudelle lennähtää sinitiainen. Se ei huomaa minua ja viipyy oksalla kaikessa rauhassa. Eikä tässä vielä kaikki: vähän etäämmällä maassa huomaan harmahtavan ruskean linnun, jonka kaula on sinapinkeltainen. Mahtaakohan se olla pajulintu?

Hui, onkohan meillä herhiläisiä vai mikä lienee tuo pelottavan suuri kasvojeni edestä lennähtänyt pörisijä? Olenkohan kuunnellut liikaa luontoaiheisia podcasteja? Niissä kerrottiin herhiläisistä. Taidan välillä käydä voikukkien kimppuun. Tilanne ei ole lainkaan paha. Kierroksen jälkeen ehdin istuttaa vielä jättipoimulehteä ruukkuun.

Illalla istahdan vielä hetkeksi metsän laitaan. Punatulkku lehahtaa eteeni kuusen oksalle. Hieno päätös päivälle.


Toukokuun 20. päivä

On harhaluulo, että keväällä olisi täydellisiä istutussäitä. Niitä ei vain ole. Sää on kaunis, mutta kovin tuulinen. Istuttelen loput jättipoimulehdet ja viiruhelvet ruukkuihin ja valmistelen paikan sulkaneilikoille. Jospa niitä huomenna pääsisi jakamaan ja istuttamaan.


Toukokuun 21. päivä

Mitä minä meninkään eilen möläyttämään; etteikö keväällä olisi täydellisiä istutussäitä! Nythän on juuri sellainen: tyyni, pilvinen – ja sateinen. Ei tarvitse pelätä jakopalojen kuivumista tuulessa. Tihkusade ei kastele istuttajaa ja rankemman sateen aikana voi tekaista ruoan.

Tunnistan kiurun äänen ja näen sen laulavan korkealla pellon yllä. Saan tietää, että kiurun nimi kuten monen muunkin linnun nimitys on onomatopoeettinen. Ennen vanhaan kiurua kutsuttiin leivoksi. – Miks leivo lennät Suomehen, hyräilen.

Siirrän sulkaneilikat ryhmäksi Ameriikan syyspenkkiin. Täytän aukkopaikkoja syysleimuilla ja syysmaksaruoholla. Aurinko näyttäytyy pilven takaa. Saan istutettua vielä kolme pionia lammen taakse.

Illalla on oikein suotuisa sää orvokkien istuttamiseen. Taivaalta tulee vettä kuin saavista kaataen, mutta terassin suojissa on tunnelmallista istuttaa orvokkeja ruukkuihin.


Toukokuun 22. päivä

Saan vedettyä To Do –listalleni viivan, jota olen tavoitellut jo toista vuotta: pionit on istutettu lammen taakse ja ne on vieläpä katettukin.

Olen päättänyt opetella melkein joka päivä uuden linnun. Tämän päivän lintuni on käpytikka. Kuulen sen rummutuksen ja sovellus tunnistaa lajin. Yllätyn, että olen aina luullut käpytikkaa palokärjeksi. Tuntuu vähän pahalta, että käpytikka saattaa syödä toisten lintujen poikasia. Toisaalta se auttaa muita kolopesijöitä hakkaamalla vuosittain uuden pesäkolon itselleen, jolloin vanha kolo jää toisten käyttöön.

Yllätyn myös toisesta asiasta. Kuunnellessani käpytikan ääntä se näyttää minusta suurelta ja avaralta, uurteiselta u-kirjaimelta. Hernekertun laulu näyttää helmiltä, tiltaltin laulu siksakilta. Jään miettimään tätä ilmiötä, ja bittiavaruudesta saan tietää, että kyse on synestesiasta. Olen kuullut, että esimerkiksi jotkut säveltäjät näkevät säveliä väreinä, mutta olen pitänyt itseäni tuiki tavallisena havainnoitsijana. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, etteivät kaikki ihmiset ehkä näe tiettyjä ääniä kuvioina. Kokemus on hämmentävä: miten jokin niin itsestäänselvyytenä pitämäni asia voikin olla aivan toisin!


Toukokuun 23. päivä

Yöllä havahdun rankkasateen kohinaan. Olen varma, että sade lakkaa aamuun mennessä. Niin ei kuitenkaan käy. En silti aio perua retkeämme Pinsiön taimistolle.

Iltapäivällä hoidamme erään asian Tampereella. Jätämme pahimman liikenneruuhkan taaksemme jossakin Lielahden takana.

Juuri nyt ei sada, joten suuntaamme päättäväisin askelein havuosastolle. Ensin kärryyn kaksi ’Globosaa’. Sitten kaksi ’Little Giant’ -pallotuijaa. Toiselta puolelta pihaa suurin rungollinen marja-aronia, jonka löydämme, lajiketta ’Hugin’. Taimiston pihan läpi kävellessämme huomaan Joukossa aivan uuden, ihanan piirteen. Kuulen, ah, niin tutun kuuloisia lauseita, kuten: ”Mikäs tää pensas on, sopisko tää meille jonnekin?’ Minä puolestani vien hänet kukintaansa aloittelevan purppuraomenapuun eteen ja kysyn, että mietittäisiinkö tälle paikka. Voidaan kuulemma miettiä. Lopuksi vilkaisemme vähän perennoja, mutta tällä kertaa puut ja sekatöörit riittävät.

Purppuraomenapuu

Lastaamme puut autoon. Sää alkaa kirkastua. Aurinko tulee esiin. Kiertelemme vielä näytemaalla ihailemassa tulppaaneja ja muuta kevään kukintaa. Saimme sittenkin onnistuneen retkipäivän.

Toukokuun 24. päivä

Ajattelen, että tällaisena kauniina päivänä kanat viihtyvät ulkona. Saan siivota kaikessa rauhassa. Mitä vielä – heti, kun ovi narahtaa, kukko ja kanat pyrähtävät sisään. Pyörivät jaloissa niin, että minun on vaikea ottaa askeltakaan. Ihmettelevät jokaisen kikkareen, jonka poimin pehkuilta. Tutkivat ämpärin ja tarkastavat käteni, josko niissä olisi herkkuja. Ihanat ystäväiseni!

Tämän päivän lintuni on pikkuinen nappisilmä, pajulintu. – Titi-tyytyytyy, se laulaa. Hämmästyttävää, että se on Suomen yleisin lintu, mutta siitä puhutaan vain vähän. Ehkä tämä johtuu siitä, että pajulintu näyttää vaatimattomalta eikä sillä ole mitään helposti näkyviä selkeitä tunnusmerkkejä. Puutarhurin sydäntä lämmittää se, että kirvat ovat pajulinnun lempiruokaa. Pajulintua on sanottu uunilinnuksi sen pesän muodon vuoksi. Hauska, että meillä on sama sisustusmaku: me molemmat pidämme vaaleasta sisustuksesta. Pajulintu vuoraa pesänsä valkoisilla höyhenillä ja korsilla.

Nautin höyrytettyä parsaa päivälliseksi. Ripaus suolaa ja reilusti voita sulamaan parsan päälle. Herkutellessani toivon, että parsakausi jatkuisi aina vain.

Toukokuun 25. päivä

Seurailen Joukon kanssa lentoliikennettä metsän laidassa linnunpöntön ympäristössä. Vikkelistä linnuista on vaikea erottaa tuntomerkkejä, mutta päädymme lopulta sinitiaiseen.

Päivän lintuni on kuitenkin käki. Puut ovat jo täydessä lehdessä, taivaalla on kesäisiä kumpupilviä ja käki kukkuu. Niin idyllistä! Idyllissä on kuitenkin särönsä. Tuntuu pahalta, että käki hoidattaa omat poikasensa pikkulinnuilla. On vaikeaa ymmärtää luonnon järjestystä. Luotan kuitenkin siihen, että Luoja on tämänkin näin hyväksi nähnyt. Ei ole sattumaa, että käki munii nimenomaan sen lajin pönttöön, jonka hoidettavana on itse kasvanut. Munatkin ovat sävysävyyn adoptioemon munien kanssa aina riippuen siitä mitä lajia kasvatusvanhemmat ovat olleet. Sekin on hämmästyttävää, että käen poikanen ”osaa” työntää muut munat tai poikaset pois ja vaikka poikanen on kasvanut vieraan lajin pesässä, se osaa etsiä itselleen oikean lajin puolison. Ihmeellistä!


Toukokuun 26. päivä

Ihanaa, saan vetää kaksi viivaa To Do –listalleni! Kurjenpolvi ’Orion’ on jaettu, ja samalla tulin jakaneeksi myös ’Yellow Tail’ –iiriksen. Hämmästyttävää, että nuo iirikset täyttävät jo viisi vuotta. Jaoin myös syysmaksaruohoja Sivupolun varteen.

Tuulee niin voimakkaasti, että on vaikea kuunnella lintujen ääniä. Haarapääskyjen kimeä ääni kuuluu sentään kaiken yli. Opin, että haarapääskyllä voi olla kaksi poikuetta (4–6 munaa kerrallaan) kesän aikana. Ja on tietysti selvää, että isossa perheessä kaikille riittää puuhaa. Haarapääskyperheessä vanhempien lisäksi isommat poikaset ruokkivat nuorempia sisaruksiaan. Saavat sitten vanhemmatkin välillä vähän omaa aikaa.

Toukokuun 27. päivä

Mustarastaan huilumainen laulu kuuluu tuulen huminan yli. Olen onnellinen, että tunnistin sen äänen. Opin, että mustarastas ja kottarainen näyttävät hyvin samanlaisilta. Maassa ne voi erottaa siitä, että mustarastas kulkee tasajalkaa hyppien, kun taas kottarainen kävelee vuorotahtiin. On yllättävää, ettei laulutaito ole geeneissä, vaan mustarastas joutuu opettelemaan laulunsa lajitovereitaan jäljitellen.

Mieli tekisi jakamaan kasveja, mutta kitkettäväkin on. Jollei pidä varaansa, voikukat, suolaheinät ja valkoiset kyläkurjenpolvet saavat yliotteen. Onneksi jää hetki aikaa jakolaskuihinkin. Rohtokatajan alle jääneestä kuunliljasta saan jaettua kolmeen ämpäriin terassille.

Toukokuun 28. päivä

On kaunis aamu, mutta talvitakki on tarpeen. Tuuli yltyy. Päätän ratkaista betonipystien jokavuotisen ongelman viiruhelvellä ja jättipoimulehdellä. Ruukuista tulee aika kivat. Aion kylvää kukkia laareihin. Siistin laarit ja lisään multaa, mutta pussimulta ei tahdo kastua ei sitten millään. Peittelen laarit harsoilla ja jään odottelemaan parempaa kylvöilmaa.

Luulin tuntevani talitiaisen laulun, mutta ehei. Ajat muuttuvat ja niin muuttuu talitintin laulukin. Kaupungistuminen ja melun lisääntyminen ovat kuulemma siihen syynä. Tutkitusti laulu on muuttunut kolmitavuisesta titityystä kaksi- tai jopa yksitavuiseksi. Lyhyt napakka laulu kantaa melun yli paremmin. Maaseudulla vanhaa kolmitavuista laulua voi vielä silloin tällöin kuulla. – Tööti-tööti-tööti, kuulen sen laulavan ja monenlaista muutakin. Laulu jää minulle vieläkin arvoitukseksi.

Tutun linnun ulkonäkökin yllätti. En ollut koskaan tullut katsoneeksi talitinttiä edestäpäin niin, että olisin huomannut sillä mustan kravatin kaulassa. Poskihöyheniäkään en ole osannut sillä silmällä katsoa. Talitinteilläkin on nimittäin nokkimisjärjestys: korkea-arvoisimmat nokkivat alempiarvoisten poskihöyheniä.

Kuulen kaukaa ’tiittidi-tiittidi-tiittidi’ –sävelmän, joka on vaivannut minua pitkään. Mikä onni, että sovellus on auki. Painan äänityksen päälle ja toivon, että laulu kuuluu mikrofoniin – ja silloin jyrähtää lentokone ylitseni. Koneen mentyä laulu on vaiennut.

Höyrytän uusia perunoita ruuaksi ja nautimme niitä voin, suolan ja katkarapusalaatin kera. Miten näin yksinkertainen ruoka voikin olla niin hyvää! Kunpa joskus saisinkin uusia perunoita omasta maasta.

Lounaan jälkeen ehdin työstää hetken uutta Älypenkkiä ennen kuin alkaa sataa kaatamalla. Illalla on kotoisaa sateen ropistessa pakastaa raparperia talven varalle.

Marja-aronia

Toukokuun 29. päivä

On helatorstai. Viihdyn tuntikausia ulkona nauttimassa lintujen laulusta ja kesästä. Tunnistan viherpeipon äänen tai ainakin sen kohdan, joka kuulostaa siltä kuin joku vetäisi ohi kulkiessaan jollakin esineellä aidan pinnoja pitkin. Valitsen tuon totiselta näyttävän peipon päivän linnuksi.

Viherpeippo on ollut yleinen laji, mutta nykyään se on uhanalainen Trichomonas gallinaen tuoman nielemisvaikeuksia aiheuttavan sairauden vuoksi. Ei siis ihme, että vetää ilmeen vakavaksi. Onneksi meillä on paljon katajia ja kuusia, joissa se tykkää pesiä sekä paljon ruusunmarjoja, viherpeipon lempiruokaa.

Jouko lueskelee kirjaa kasvihuoneista. Tomaatit ja chilit on istutettu huolellisesti eilen. Nokkoskäyte olisi kuulemma hyvää niille. Tyytyväisyydestä hyristen seuraan kasvihuoneinnostuksen nousemista.


Toukokuun 30. päivä

Ihana kesäpäivä! Sää on kaunis ja lämmin, kuukin kuulemma kohdallaan perennojen siirtoa varten. Saan jaettua syysmaksaruohot Polun päähän törmäkukkien tueksi.

Mallaan puille paikat uuteen Älypenkkiin. Toivon todellakin, että osaan tehdä älykkäitä ratkaisuja kasvualustan suhteen, ettei penkkiä tarvitse nimetä Älyttömäksi penkiksi. Siirrän kielot alta pois valeistutukseen. Kuskaan maata kumpareeksi. Välillä kitken ja taas kärrään. Valmista ei tule, mutta olen onnellinen jo kaikesta tästä.

Tämän onnellisen päivän linnuksi valitsen sympaattisen tiltaltin. Sen iloinen laulu saa minut hymyilemään. Tiltaltti on yksi Suomen pienimmistä linnuista. Se painaakin vain noin 7 g. Meidän sisustusmakumme poikkeavat toisistaan siinä, että minä pidän vaaleista sävyistä ja tiltaltti vuoraa kotinsa tummilla höyhenillä. Ihmeellistä on pienen linnun elämä, kun se muuttaa talveksi Välimeren maihin tai trooppiseen Afrikkaan.

Toukokuun 31. päivä

Avilla on saanut kutsun ystävänsä valmistujaisiin, ja me lähdemme häntä sinne viemään. Tytär haluaa ojentaa itse sitomansa kukkakimpun. Ihmeellistä, että jo tähän aikaan löytyy näyttäviä aineksia kimppuun. Kimppu on kerta kaikkiaan upea!

Navigaattori neuvoo yhä kapeammille ja mutkaisemmille teille, jopa erään talon pihan läpi. Kun tie kapenee kärrypoluksi, alkaa olla seikkailun tuntu. Jouko jännittää, tuleeko auto vastaan. Minä puolestani jännitän, jatkuuko tie. Jatkuu kyllä jyrkkine mäkineen, mutkineen ja sellaisine kuoppineen, että ihan hirvittää. Perille kuitenkin pääsemme. Juhlat ovat idyllisessä hirsitalossa ja sen pihapiirissä.

Juhlien aikaan me ajelemme pikkukylien läpi lähimpään kaupunkiin syömään. Hiljakseen ajellessamme ehdin miettiä maailmanmenoa. Tuossa on vanha liiketila ja tuossa toinen. Autioituneita kaikki. Onneksi vielä on niitäkin ihmisiä, jotka haluavat elää eläimineen rauhassa maaseudulla. Toisessa äärilaidassa ovat ihmiset, jotka haaveilevat tekonurmesta kaupunkiin omakotitalonsa pihalle. Voi, kunpa suuntaus olisikin luonnollisempaan ja rauhallisempaan elämänmenoon päin. 

Palatessammekin on jännittävä maaseutumatkailun tunnelma. Tällä kertaa navigaattori ehdottaa toisen, vähän vähemmän epäilyttävän reitin.

Kotiin palatessa tuulee niin navakasti, että pysyttelen illan mielellään sisällä. Tervetuloa, kesäkuu!