KÄRPÄSEN JÄLKI

Tiedätkö sen tunteen, kun olet juuri pessyt auton tuulilasin säihkyvän puhtaaksi ja sitten siihen läiskähtää ensimmäinen kärpänen? Osaatko edelleen  olla iloinen puhtaasta lasista vai hakeutuuko katseesi yhä uudestaan tuohon läiskään? Sama ilmiö toistuu puutarhassa. Talveksi viritelty ruma suojaverkko, ensimmäinen voikukka juuri äskettäin siistityssä kukkapenkissä tai peräkärry väärässä paikassa vetää huomion kuin kärpäsen märkä jälki tuulilasissa.

Alan pohtia ilmiötä tarkemmin. En ole ainoa, ja ilmiölle on psykologinen selitys. Kuulemma aivot rakastavat kontrasteja ja aivomme on viritetty havaitsemaan poikkeamia. Ilmiö ei ole sattumaa, sillä ihmiskunta on tarvinnut tällaista ominaisuutta: havaitsemalla poikkeamat ympäristössä olemme pysyneet hengissä.

Törmään myös toiseen psykologiseen ilmiöön, jota kutsutaan negatiivisuusharhaksi eli kielteisyysvinoumaksi: taipumus kiinnittää enemmän huomiota negatiivisiin ärsykkeisiin kuin positiivisiin. Tämä ilmiö esiintyy niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Esimerkiksi yksittäinen negatiivinen palaute saa suuremman huomion kuin positiivisten palautteiden ryöppy. Tämäkin piirre on ollut tärkeä ajan saatossa.

Oikeastaan nämä piirteet ovat hyvinkin ymmärrettäviä ja tarpeellisiakin, kun ihminen alkaa puuttua luonnon tilaan ja muokkaamaan siitä unelmiensa puutarhaa. On ihan järkevää huomata yksittäiset rikkanenätit ja juolavehnät, jos ei halua niiden valtaavan koko puutarhaa. Tarkkanäköinen puutarhuri on hyvillään, jos saa kitkettyä elämänlangan ennen kuin se on ehtinyt ryöstäytyä käsistä. Kiitollinen saa olla siitäkin, jos hoksaa liljakukot ajoissa. Kuitenkin puutarhuri joutuu hyväksymään sen, että kaikki ei pysy hänen hallinnassaan. Elämä on tasapainoilua. Täydellisyyden illuusion voi kokea vain hetkellisesti.

Pisimmillään täydellisyyden illuusion koen keväisin. Keväällä saa aloittaa kaiken alusta. Kaikki on vielä mahdollista, mikään ei ole mennyt vielä pieleen. Aikaa on, eikä mistään ole myöhässä. Ensimmäiset kuihtuvat krookukset sekä maahan varisseet kirsikankukkien terälehdet havahduttavat minut taas ajan kulkuun ja elämän rajallisuuteen.

Olen opetellut suhtautumaan epätäydellisyyteen suopeammin. Lapset ja puutarha ovat olleet hyviä opettajia tällä matkalla. Nykyään liikuntarajoitteeni pakottaa sietämään keskeneräisyyttä. Toisaalta jo hieman varttumaan ehtinyt puutarha ei enää haasta niin paljon. On helpompi sietää puutteita, kun niitä ei pursuile kaikkialla.

Hienointa on ollut kokea se, kuinka olen voinut nähdä tekemättömät työt innostavina haasteina ja mahdollisuuksina, jopa unelmina. Keskeneräiset projektit ovat tarkoittaneet mahdollisuutta nähdä oman työnsä jälki sekä kokea onnistumisen ja valmiiksi saamisen iloa. Toki olen onnellinen siitä, että puutarhamme alkaa olla pääpiirteittäin niin sanotusti valmis. Se ei tietenkään tarkoita paikalleen pysähtymistä. Puutarhassa on aina mahdollisuus suunnitella uutta ja kokeilla. Tuntuu kuitenkin hienolta, ettei enää ole suuria alueita, jotka pistäisivät häiritsevästi silmään.

On niin helppo sanoa, että näe puutarhan kauneus ympärilläsi äläkä muutamaa rikkaruohoa. Miten voisin paremmin oppia sietämään epätäydellisyyttä? Siinäpä kysymys. Poimin tähän vinkkejä bittiavaruudesta.

Ensimmäinen askel voisi olla harjoitella huomaamaan asioita ilman arvostelua tai ilman kiirettä korjata. Kun huomaan rikkaruohon tai tahran, voin pysähtyä ja sanoa itselleni: "Tässä on asia, jonka haluaisin olevan toisin." Havainto on eri asia kuin tunnereaktio.

Voin muistuttaa itseäni siitä, ettei luonto pyri täydellisyyteen – se pyrkii elämään. Rikkaruoho ei ole virhe, vaan sillä on oma tehtävänsä esimerkiksi pölyttäjien kannalta. Kärpäsenjälki on seuraus liikkeestä. Jos kaikki pysyisi siistinä, mikään ei muuttuisi. Ja ilman muutosta ei synny kasvua. Kaikki, mikä kasvaa, myös rikkoo jotain – järjestystä, pintaa, vanhaa. Jotain tapahtuu.

Kokeile joskus olla siivoamatta heti. Älä poista rikkaruohoa. Älä pyyhi tahraa. Anna sen olla ja katso, mitä tunteita se herättää. Usein huomaat, että pahin tunne haihtuu ja tahrasta tulee osa maisemaa. Siedätyt epätäydellisyydelle vain altistamalla itseäsi sille – hellästi, mutta toistuvasti.

Usein kohtelemme itseämme ankarammin kuin ketään muuta. Jos ystäväsi harmittelisi rikkaruohoa tai tuulilasin tahraa, tuskin moittisit häntä epäonnistumisesta. Ehkä sanoisit vain: "Niitä tulee, mutta katso miten paljon sait jo aikaan."

Epätäydellisyyden sietäminen alkaa lempeydestä itseä kohtaan. Sitä opetellessa.